Long time no see. Olen muuten nykyään kesälomalla. Viimeinen koe oli viikko sitten lauantaina, ja siitä pitäen olen lähinnä vetelehtinyt ympäriinsä kämpällä tekemättä yhtään mitään. Kokeiden jälkeen iski kumma väsy; en edes tajunnut, miten väsynyt ja stressaantunut olin ollut ennen kuin stressi purkautui ja meinasin nukahtaa spagetinkeittämisen ääreen. Sitten olinkin seuraavat kaksi päivää ihan tillintallin, nahjustelin kotona yöpaidassa, luin kirjoja ja nukuin yksitoista tuntia yössä. Sen jälkeen olen ollut vähän virkeämpi ja puuhastellut kaikenlaista - lukenut, kirjoittanut (jeij, olen edistynyt peräti viisi sivua tällä viikolla... joskus kirjoitin sen verran päivässä), leiponut ja kävellyt ympäriinsä. Mulla oli itse asiassa tarkoituksena hypätä bussiin ja matkustaa jonnekin, mutta oikuttelevat niskat ja päänsärky on pitäneet mut lähellä kotia. Eikä se kelikään ole ollut mitenkään kummoinen - tyypillistä, heti kun alkaa kesäloma säätila muuttuu kurjemmaksi kuin kertaakaan sitten helmikuun. Ei hirvittävästi huvita mennä merenrannalle kun sisämaan puolellakin tuulee niin kauheasti, että ulkona saa pelätä, mistä tippuu seuraavaksi oksa päähän. Vaan onhan tässä aikaa vielä... kolme viikkoa. Kolmen viikon päästä tähän aikaan taidankin olla jo kotona, mutta koetan olla ajattelematta sitä vielä. Ei sillä, että kotiinmeneminen olisi täysin vastenmielinen ajatus, onhan siinä kotimaassa puolessakin.
Yksi niistä hyvistä puolista on tällä hetkellä mun lautasella. Vaasan ruispaloja ensimmäistä kertaa sitten tammikuun, nams nams... ja sitten jälkkäriksi pari palaa Fazerin sinistä ja turkinpippuri. Parastahan näissä ihanuuksissa on se, että ne toimitti Englantiin oma iskä ja äiti! :) Ennen kuin jatkan aiheesta enempää, täytyy sanoa, että olen varmaan maailman paras ikävöijä. En ikävöi täällä mitään aktiivisesti - esim. ruisleipää ei ole pahemmin ajatellut kaivaten kun kyllä sen paahtoleivänkin kanssa elää, mutta sitten kun syö ruisleipää pitkästä aikaa tajuaa, miten paljon sitä onkaan kaivannut. Ja sama pätee myös ihmisiin. Huonoja päiviä lukuunottamatta en ole mitenkään aktiivisesti kaivannut omaa perhettä, täällä on usein ollut sen verran paljon touhua ja tekemistä ja ajateltavaa, ettei ole yksinkertaisesti aikaa... mutta sitten tällä viikolla kun vanhempien vierailu alkoi lähestyä huomasinkin äkkiä laskevani päiviä ja tunteja, että milloin ne laskeutuu saarivaltioon kun on ollut niin kova ikävä. Ja sitten tietenkin tuli se typerä tulivuori ja oli epävarmaa, että pääsevätkö vanhemmat tänne ollenkaan... ja sitten kun tulivuoresta oli pari päivää ja uskalsin huokaista helpotuksesta eilen illalla lehdessä luki, että nyt Helsinki-Vantaalla on menossa lakko ja lennot ovat sekaisin. Siinä vaiheessa täällä lenteli ärräpäitä kun oli äkkiä taas epävarmaa, että pääsevätkö ne vanhemmat tulemaan. Lopulta olin jo niin pessimistisellä päällä, että en uskaltanut innostua ennen kuin äiti viimein laittoi iltapäivällä viestiä, että olivat Canterburyyn tulevassa bussissa. Siinä vaiheessa iski viimein onnellisuus...
Ja hienostihan ne vanhemmat tänne selvisivät! Purin täällä hengessä kynsiäni, että mitenkähän äiti ja iskä selviävät yksin Lontoosta Canterburyyn bussinvaihtoineen kaikkineen, mutta ne ovat ilmeisesti perineet lapsensa ilmiömäiset Englanti-suunnistustaidot, koska löysivät perille ongelmitta. Ja että olikin ihana nähdä äitiä ja iskää taas! Jälleen, en hoksannut ollenkaan, että miten ikävä oli ollut ennen kuin vanhemmat olivatkin jo nenän edessä. Olenko maailman käytännöllisin ikävöijä vai mitä? Niin se vain menee, että ollaanpa missä päin maailmaa tahansa, omaa perhettä ei voita mikään. (No, monet vaihtarikaverini ovat ehkä eri mieltä, mutta minä taidan sitten vain olla niitä onnellisia, joilla on ihana, ikävöimisen arvoinen perhe?) Nyt on sitten edessä neljä päivää vanhempien kanssa - ensin kaksi päivää Cantersissa, sitten kaksi päivää Lontoossa, ja sen jälkeen onkin enää vain pari viikkoa kun jo nähdään Suomessa (vaikka edelleen yritän olla ajattelematta aktiivisesti kotiinpaluuta.) Ja saanko sanoa, että vanhemmillani on tosi hyvä maku? Olen muistaakseni aiemmin jo ilmaissut mielipiteeni Englannin hotelleista... no, vanhempieni hotelli Cantersissa on itse asiassa tosi kiva. Pilgrims Hotel-niminen pikkupaikka Canterburyn keskustassa on rakennettu jo 1500-luvulla ja on valtavan söpö! Porukoiden huone oli pienikokoinen, mutta ihanasti sisustettu, jotenkin ritarihenkinen paikka. Kylppäri oli hieman omalaatuinen mutta puhdas, sängyt olivat mukavat, huoneessa oli siistiä ja huhujen mukaan hintaan sisältyy myös full English breakfast... totta kai tarvitaan vielä vanhempien tuomio yöunista mutta näin söpöyden ja viihtyisyyden perusteella voisin suositella Canterburyyn matkustavia testaamaan Pilgrims Hotelia.
Meillä on muuten vanhempien kanssa mielenkiintoista matkustusta täällä Englannissa. Ai miksi? Koska äidilläni on keliakia... Meillä oli äipän kanssa etukäteen väittely siitä, että löytyykö Englannista gluteenitonta ruokaa vai ei. Äiti sanoi ei, minä sanoin kyllä. Todellisuudessa kumpikaan ei ollut täysin oikeassa - gluteenitonta ruokaa löytyy kyllä, mutta sen paikantaminen vaatii suunnittelua. Ahkeran nettimetsästyksen seurauksena löysin viimein JD Wetherspoons-nimisen pubiketjun, joka tarjoilee myös gluteenitonta ruokaa. Cantersistakin löytyy pari tämän ketjun pubia, ja tänään käytiin toisessa niistä syömässä. West Gate Inn-nimisessä paikassa oli tosiaan myös äidilleni sopivaa ruokaa, hinnat eivät huimanneet päätä, eikä kenelläkään ollut annoksien koossa valittamista (paitsi ehkä se, että sen jälkeen ei mahdu jälkiruokaa kun on niin ähky, pahus). Saman ketjun pubeja löytyy lisäksi myös Lontoosta useampia, joten suunnittelen mahdollisia Lontooseen suunnistavia keliaakikkoja googlettamaan kyseisen ketjun ja etsimään sopivat pubit Lontoosta. Itsehän kulutin puolitoista tuntia siinä, että etsin netistä sopivasti keskustassa olevia vaihtoehtoja ja merkitsin niitä Lontoo-karttaani... mitäpä sitä ei vanhempien vuoksi tekisi!
Nyt mussutan turkinpippurini loppuun ja painelen nukkumaan, että jaksan huomenna esitellä vanhemmille ihanaista kotiani. Lisää lomakuulumisia joku toinen kerta, innostuneen lapsiparan piti vain saada äkkiä purkaa perheinnostustaan jonnekin :) (niin, ja ruispalainnostusta, ruispalat on niin pahuksen hyviä!)
lontoo
28 toukokuuta 2011
18 toukokuuta 2011
kahdeksanvuotiaana tiesin, että maailma tuhoutuu
Introduction to Strategic Studies on sitten hilpeä kurssi. Tänään kiltisti kokeisiin päntätessäni olen tutustunut niinkin herttaisiin aiheisiin kuin sodan filosofia, syyt sodan takana ja - henkilökohtainen suosikkini - ydinasestrategia. Saanko sanoa, että ei ole hilpeämpää tapaa viettää päivää kuin lukemalla kaiken maailman asiantuntijoiden näkemyksiä siitä, miten ydinsota on jossakin vaiheessa väistämätön tosiasia; ihmiskunta voi ainoastaan toivoa, että maissa on valmistauduttu ydinsotaan niin hyvin, että edes osa ihmisistä jää henkiin. Onko mikään yllätys, että tuon opiskelutuokion päätteeksi piti viettää reipas jäätelönsyöntituokio kämppiksen kanssa. Ben&Jerry'sin toffeebrownieseilla ja suklaakeksitaikinalla maustettu suklaavaniljajäätelö auttoi pahimpaan maailmanloppuahdistukseen... lähinnä siksi, että sen jälkeen kun olin syönyt puolet siitä purkista oli niin ylimakea olo ja täysi maha, että en olisi jaksanut evääni liikauttaa, vaikka maailmanloppu olisi tullutkin. (Nythän ne ennustaa, että maailmanloppu koittaa tämän viikon lauantaina noin kello 18. Valitan kyllä jonnekin korkeammille voimille jos yksi viimeisistä teoistani ennen maailmanloppua on sotastrategian koe lauantaiaamuna.)
En ole hirveän suuri englantilaisen kokeiden fani. Saatan olla tosin tottunut jotenkin kummalliseen rentoon tenttikäytäntöön, mutta meillä kotiyliopistossa homma menee suurin piirtein näin: Kävele luokkaan. Istu alas. Laita laukkusi tuolinkaiteelle. Tee tentti. Palauta koe. Lähde kotiin. Täällä kokeet puolestaan muistuttavat hyvin paljon suomalaisia yo-kokeita ainakin tilanteen puolesta. Kokeet järjestetään liikuntasalissa, missä jokaiselle on etukäteen valittu oma istumapaikka. Liikuntasaliin ei saa tuoda mitään muuta kuin kirjoitusvälineet ja vettä läpinäkyvässä pullossa. Koepaperiin ei saa kirjoittaa omaa nimeä, vaan kokeet tunnistetaan opiskelijanumeron perusteella. Koko koesali on täynnä valvojia, ja toisin kuin Suomessa esim. yokokeissa, ne valvojat eivät istu kiltisti kaukana pöytänsä takana ja tarkkaile sieltä käsin tilannetta, vaan kiertelevät jatkuvasti opiskelijoiden joukossa ja välillä pysähtyvät kurkkimaan olan yli. Anteeksi vain, mutta minä en pysty ollenkaan keskittymään, jos joku kurkkii mun olan yli nähdäkseen, mitä kirjoitan. Valvojien tarkoitushan on katsoa, että kukaan ei huijaa kokeessa, mutta mun mielestä tuollainen pakkomielteisyys on ihan turhaa ja sitä paitsi lisää ylimääräistä stressiä koetilanteeseen, joka on muutenkin melkoisen stressaava. Vai mitä voisi sanoa esim. meidän ulkomaalaisten kannalta siitä, että on kaksi tuntia kirjoittaa kaksi esseetä. Eikä nyt ole kyse mistään lyhyistä lukio-vastausesseistä, vaan vastauksen pitää olla pitkä, sisältää suunnilleen kaikki mahdollinen aiheesta ja lisäksi siitä pitää löytyä vielä esseelle tyypillinen introduction, body and conclusion-rakenne. Jos esseessä viittaa esim. johonkin kv. politiikan teoriaan, pitäisi pystyä nimeämään henkilö sen teorian takana, ja mielellään muutenkin henkilöitä pitäisi siteerata niin paljon kuin mahdollista. Niin kuin professori Idiootti hilpeästi preppausseminaarissa opasti: "Koettakaa opetella ulkoa muutama lainaus eri tutkijoilta, niin voitte sitten siteerata niitä kokeessa." Anteeksi, miksi kukaan ei sanonut, että näihin kokeisiin olisi pitänyt alkaa lukea jo viime vuoden jouluna... Etenkin ulkomaalaisille vaatimukset tuntuvat aika kohtuuttomilta. Olen normaalisti tenttien kanssa sieltä nopeimmasta päästä, kirjoitanpa sitten suomeksi tai englanniksi, mutta näiden kokeiden kanssa olen saanut juuri ja juuri kirjoitettua ne kaksi esseetä - sillä meiningillä, että alan kirjoittamaan heti kun valvoja antaa luvan ja lopetan kirjoittamisen kun valvoja käskee. Ei siinä mitään esseerakenteita ehdi pahemmin miettimään...
En edes halua miettiä, miten tähänastiset kokeet ovat menneet. Ensimmäisen kanssa on sellainen olo, että olen onnekas, jos se menee edes läpi. Olin valmistautunut kokeeseen väärällä tekniikalla; täällä ilmeisesti ei ole oletuksena, että luet koko koealueen läpi niin kuin minä yritin tehdä, vaan sen sijaan kannattaa opiskella muutama aihealue oikein kunnolla ja sitten rukoilla, että juuri niistä aihealueista sattuu olemaan kysymys tentissä. Melkoista tuuripeliä, jos multa kysytään. Joka tapauksessa, ensimmäisen kokeen kanssa yritin tosiaan lukea koko koealueen läpi ja seurauksena oli se, että tiesin joka asiasta vähän, mutta en mistään tarpeeksi. Jännitin sitä koetilannetta ja olkapäiden yli kurkkivat valvojat lisäsivät stressiä entisestään. Kaiken lisäksi esseekysymykset oli esitetty sanastolla, jota en ymmärtänyt; kahdesta kysymyksestä toisen ymmärsin väärin ja siksi tietysti myös kirjoitin väärän vastauksen, ja toisesta kirjoitin aiheen vierestä. Kaiken lisäksi menin täysin lukkoon kun en ymmärtänyt kysymyksiä (en edes muista, milloin viimeksi on tullut vastaan sellainen hetki, jolloin en ymmärrä jotain, mitä luen englanniksi - noloa!) ja sen seurauksena normaalisti ah-niin-sujuva kielitaitoni taantui tasolle minä Tarzan, sinä Jane. Huuh, veikkaan, että professori itkee tuskasta niitä kahta esseetä lukiessaan... Toinen koe meni maanantaina jo (ehkä?) paremmin. Tiesin mitä odottaa ja valmistauduin kokeeseen opiskelemalla kahdestatoista aihealueesta kolme, ja sitten vain pidin sormet ristissä ja toivoin, että jostakin niistä kolmesta aiheesta olisi esseekysymys kokeessa. Mulla kävi tuuri, pääsin kirjoittamaan rauhanturvaamisesta ja R2P-doktriinista, ja jos nyt oletetaan, että ymmärsin kysymyksen oikein (en enää uskalla olettaa tällaista), esseevastaukseni taisi olla ihan kelvollinen. Lyhyet kysymykset sen sijaan menivät sivu suun, koska rauhanturvaoperaatioiden historia vuosilukuineen ei ollut ihan niin hyvin hallussa kuin olisi voinut toivoa. No, maanantain kokeen kanssa on sentään toivoa läpipääsystä, joten toivotaan parasta. Enää on yksi koe jäljellä lauantaiaamuna, sitten on loma loma kesäloma kesäkuun loppuun asti, sweet.
Täällä on ollut viime aikoina nationalismia ilmassa. Olin viime lauantaina kaverin luona erittäin kansainvälisissä Euroviisujuhlissa, ja voin kertoa, että kokemus oli hieman erilainen kuin kotisohvalta katsottuna. Kansallisuustunne oli vaihtarien keskuudessa voimissaan; en ollut ainoa, joka oli maalannut oman maansa lipun poskeensa, ja yksi saksalainen ilmestyi paikalle jopa perinteisessä saksalaisessa jodlaaja-vuohipaimenpuvussa (olen varma, että tälle puvulle on joku virallinen nimi, mutta minä kutsun sitä jodlaaja-vuohipaimenpuvuksi). Ihmiset lauloivat omien maidensa kappaleiden (hmm, ja vähän muidenkin) tahdissa, äänestivät innokkaasti omia maitaan (kun kerran oli historiallinen mahdollisuus äänestää omaa maataan ulkomailta käsin) ja haukkuivat naapurimaita. Äänten julkistuksen aikana tunteet meinasivat vähän kuumeta, kun väärät maat saivat ääniä (Azerbaidzan???) Hauskaa oli kuitenkin; voin kertoa, että on vähintään mielenkiintoista, kun parisenkymmentä yliopistokoulutettua kansainvälisen politiikan opiskelijaa yrittää päätellä poliittisten suhteiden perusteella, mikä maa äänestää mitäkin ja miksi (ja se porukka myös osasi asiansa!) Itse en ollut mikään Suomen biisin suurin fani, mutta periaatteesta kannustin kuitenkin kovaäänisesti omaa maatani, vaikka olinkin koko porukan ainoa suomalainen. Onneksi me ei saatu tänä vuonna mitään kauheita haukkuja; BBC:n juontajien mielestä Suomen kappale oli "herttainen" ja useammat meidän Euroviisuyleisön tytöistä julistivat Suomen laulajan söpöksi, vaikka kappale olikin kaikkien mielestä aika mieleenpainumaton. Suurimman buuauksen meidän yleisöltä sai Ranska, joka melkein vaivutti koomaan kesken viisuilun. Neitiväen suosikiksi osoittautui Ruotsi... veikkaan, että useammat vaihtarikavereistani aikovat suunnistaa lähiaikoina Ruotsiin sen viisulaulajan metsästykseen. Auts! Itse en Ruotsista välittänyt (suosikkini olivat Irlanti ja Islanti), mutta siinä vaiheessa kun kävi selväksi, että Suomen kannustaminen on turhaa olisin voinut suoda voiton Ruotsillekin. Ai niin, ja täytyy vielä mainita, että Suomen kannustaminen kävi mulle kalliiksi. Katselun lisäksi Euroviisujuhlissa pelattiin Euroviisujuomapeliä, jonka yksi säännöistä oli, että joka kerta kun oma maa jää vaille pisteitä pitää juoda. Onneksi lasissa ei ollut mitään siideriä vahvempaa, muuten olisi voinut olla seuraavana aamuna hyvin huono olo...
Suomikannustaminen jatkui totta kai sitten sunnuntaina omassa jääkiekkokotikatsomossa. En ole todellakaan mikään jääkiekkofani, itse asiassa multa puuttuu yleensäkin koko penkkiurheilugeeni, mutta totta kai piti katsoa kun oli kyseessä maailmanmestaruus. Paitsi että se katsominen ei sitten loppujen lopuksi ollut niin helppoa kuin olisi voinut olla... koska Yle Areenasta ei pystynyt katsomaan ottelua Suomen ulkopuolella. En ymmärrä mikä logiikka siinä on, että jotain Aamutelevisiota ja A-studiota pystyy kyllä katsomaan suorana ulkomailla, mutta sitten jääkiekon maailmanmestaruusottelua Ruotsia vastaan (jonka varmaan enemmistö ulkosuomalaisista haluaisi nähdä...) ei voida näyttää ulkomailla. En ole ennenkään ollut mikään Ylen suurin kannattaja, mutta nyt tykkään Ylestä vielä vähemmän. Olisihan se ollut kiva missata ensimmäinen jääkiekkomestaruus ihan vain siksi, että oman maan televisiokanava (se verovaroilla ja ainakin opiskelijoille ihan liian kalliilla televisiolupamaksuilla rahoitettu...) ei sitä näytä. No, loppujen lopuksi katsoin sitten jääkiekkopelin joltain valkovenäläiseltä tv-kanavalta niin, että mykistin selostuksen, josta en ymmärtänyt mitään, ja sitten kuuntelin selostuksen suomalaisesta nettiradiosta (kuva ja sana tukivat melkein toisiaan...) Ja olihan se hienoa, Suomen voitto. Suomi-villasukat jalassa kannustin maatani koko ajan, ja kun voitto tuli kotiin, säntäsin intoilemaan siitä kämppäkavereille... jotka katsoivat mua suurin piirtein yhtä innostuneena kuin jos olisin julistanut, että Suomi voitti juuri maailmanmestaruuden hinkuvintialaisten vesipuhvelien keritsemisessä. Nämä vierasmaalaiset kämppäkaverini eivät ole juuri jääkiekkomaasta. Hmm, paitsi vanhempani väittävät mulle sitkeästi, että Saksa on jääkiekkomaa, mutta saksalainen kämppäkaverini ilmoitti mulle että ei Saksa mikään jääkiekkomaa ole. (Tosin tämä saattoi olla vain defenssimekanismi, koska tämä keskustelu käytiin sen jälkeen kun olin kehuskellut kämppikselleni sillä, että Suomi voitti Saksan jääkiekossa.) No, kyllä ne sitten ymmärsivät onnitella kun vertasin Suomen jääkiekkovoittoa siihen, jos Englanti / Saksa / Espanja olisi juuri voittanut maailmanmestaruuden jalkapallossa. Vaan taisivat silti raukat jäädä ihmettelemään, että miksi ihmeessä juuri jotain jääkiekkoa...
Mutta vaikka olen totta kai ylpeä Suomen voitosta, en ole hirveän ylpeä suomalaisten käytöksestä sen voiton jälkeen. Totta kai sitä saa juhlia, mutta jotain rajaa sentään... Ensinnäkin mun mielestä on suuri mysteeri, minkä vuoksi suomalaiset ovat ilmeisesti niin kyvyttömiä juhlimaan vaatteet päällä. Mulla oli Iltasanomien nettisivu auki koneella kun Neiti Saksalainen lainasi nettiäni, ja vähän aikaa sivua tutkittuaan neiti ihmetteli, että miksi ihmeessä koko nettilehti on täynnä kuvia puolialastomista suomalaisista suihkulähteessä. Meillä suomalaisilla on muutenkin vähän nudistin maine täällä (näiden mielestä on kummallista, että perheen / ystävien / tuntemattomienkin kanssa voi mennä saunaan ilman vaatteita), joten nyt saksalainen kämppikseni sitten varmaan kuvittelee, että meikäläiset heittävät vaatteet pois pienimmästäkin kehotuksesta. (Ja jälleen mua pidetään viallisena suomalaisena, koska en ole tähän mennessä osoittanut mitään intoa hyppiä ympäriinsä alasti. Kohta joku lähettää mut varmaan Suomalaistenrakennustehtaalle korjattavaksi.) Mutta niin, suihkulähteet ja juopottelu sikseen, en voi ymmärtää sitä, että järki heitetään kokonaan narikkaan yhden kisavoiton takia. Jotkut tyypit ovat polttaneet Ruotsin lippuja? Olen ehkä opiskellut vähän liikaa kansainvälistä politiikkaa, mutta mun mielestä siinä on kuitenkin rajansa, miten sitä hävinnyttä maata voi pilkata. Ja ihan kuin Suomella ei olisi muutenkin tarpeeksi ulkomaalaisvihamielinen maine eduskuntavaalien tuloksen jälkeen... (Olen kuullut täällä ihan riittämiin kuittailuja perussuomalaisista.) Munkin tuttujen joukossa Suomessa on ihmisiä, jotka on ihan avoimesti rasistisia ruotsalaisia ja venäläisiä kohtaan ihan pelkän kansallisuuden perusteella, ja voin sanoa, että on useamman kerran tehnyt mieli räjähtää niille asiasta.
Jos täällä ulkomailla olo on jotakin opettanut niin sen, että kansallisuudesta huolimatta ihmiset on keskenään hyvin samanlaisia. En tiedä, mitä odotin - että olisi jotenkin suurempi vieraan tunne, että jotenkin tiedostaisi selkeämmin juttelevansa ulkomaalaisten kanssa. Mutta jos ei oteta lukuun niitä hetkiä kun tietoisesti vertaillaan maitamme (ja tässä päivän tietoisku, kukko ääntelee eri tavalla Suomessa, Saksassa ja Englannissa. Kukko ei siis sano kukkokiekuu Suomen ulkopuolella... Englantilaisella ja suomalaisella kukolla on jotain yhteistä, mutta saksalainen kukko kuulostaa enemmän kanarialinnulta. Hah.) Okei, takaisin asiaan. Niin, siis, jos ei oteta lukuun niitä hetkiä kun tietoisesti keskustellaan maidemme eroista musta ei tunnu ollenkaan siltä, että puhuisin jonkun ulkomaalaisen kanssa, vaan ihan siltä kuin juttelisin suomalaisten kaverieni kanssa englanniksi. Globalisaatio näkyy siinä, että ihmiset niin Etelä-Amerikasta, Yhdysvalloista, Venäjältä kuin Aasiastakin tuntevat samat televisio-ohjelmat, bändit ja elokuvat. Olen törmännyt täällä ihmisiin joiden kanssa olen paljon enemmän samalla aaltopituudella kuin joidenkin suomalaisten kanssa, vaikka toinen on Välimereltä ja toinen on pesunkestävä skandinaavi. Totta kai niitä eroja on käytöksessä ja kulttuurissa ja niin edespäin, mutta samankaltaisuutta on kuitenkin niin paljon, että ei nämä ihmiset tunnu ulkomaalaisilta. Toisaalta omaa kansallisuuttaan ajattelee täällä enemmän kuin Suomessa, mutta se ehkä johtuu siitä, että meitä suomalaisia on täällä niin vähän, että usein olen se porukan ainoa Suomineiti tai edes pohjoismaalainen ja totta kai se silloin korostuu kun toiset kiinnittävät omaan kansallisuuteen huomiota. Mun mielestä kuitenkaan kansallisuuksien välillä ei tarvitse olla mitään me vastaan muut-asettelua, ja kaikenlainen rasistinen käytös, liittyypä se sitten jääkiekon maailmanmestaruuteen tai ei, on typerää, idioottimaista ja noloa. Ja hei muuten, mulla on saksalainen kämppäkaveri, joka Euroviisuiltana ihmetteli, miten mä voin maalata Suomen lipun naamaani. Saksassa monet eivät uskalla mitään lippuja kasvoihinsa kuulemma piirrellä, koska se yhdistetään nationalismiin, mikä puolestaan yhdistetään Hitleriin, ja se ei ole tietty hyvä juttu. Suomella on sentään enimmäkseen positiivinen maine maailmalla - turha sitä on millään suomalaiset ovat parempia kuin muut-asenteella pilata.
Suomesta puheenollen, tasan kuukauden päästä olen jälleen Suomikodissa. Tästä eteenpäin kun ajattelen kotiinpaluuta en voi enää ajatella, että siihen on kaksi kuukautta tai kuukausi, vaan jatkossa puhutaan ensin viikoista ja sitten päivistä ja sitten olenkin jo poissa. Yritin miettiä tänään jotain sellaista, mitä ei tulisi ollenkaan ikävä Canterburyssa, minkä taaksejättämisestä olisin yksinomaan iloinen - enkä keksinyt mitään. Onhan täällä paljon erilaista, ja on myös asioita, jotka mun mielestä toimivat Suomessa paremmin. Täällä on kummalliset vesihanat ja hankala suihku. Hella voi räjähtää potentiaalisesti hetkenä minä hyvänsä. Kaupunkien liikennesuunnittelu on järkyttävän huono. Keittiössä parveilevat espanjalaiset aiheuttavat ajoittaista ärsytystä. Juustohöylä on näille tuntematon käsite. Suomalainen yliopistosysteemi on mun mielestä paljon kivempi ja myös mulle sopivampi. Mutta ärsyttävätkö nuo asiat niin paljon, että ne haluaisi jättää taakse? Ei. Olen nykyään täysin rakastunut meidän suihkuun. Kaasuhella ei pelota enää ollenkaan. Olen tottunut polttamaan toisen poskeni ja jäädyttämään toisen poskeni aamupesulla, enkä enää odota löytäväni normaaleja vesihanoja. Espanjalaiset ovat osa elämää, samoin liian paksut juustoviipaleet. Yliopisto on joskus ärsyttävää, mutta mikäpä opiskelu ei olisi? Taidan vain loppujen lopuksi olla hyvin sopeutuvaista laatua. Kaikkeen tottuu, ja kun ei jää harmittelemaan yksityiskohtia niin kaikki alkaa pian tuntua kotoisalta. Mulla ei ole enää aikoihin ollut sellainen olo, että olisin ulkomailla; tämä on pelkkä paikka, missä asun, niin kuin Tampere ja kotikoti. Ja alan olla sitä mieltä, että kotiudun joka paikkaan vähän liian helposti. Kun lähden täältä Suomeen kesäkuussa kyseessä on jo viides kerta vuoden sisään kun muutan yhdestä kodista toiseen, ja vaikka olen joka kerta ollut hyvin nopeasti onnellinen siellä, minne kotiudun, voisi ehkä silti joskus harkita pysyvänsä yhdessä paikassa pidempään kuin puoli vuotta niin ei tarvitse jatkuvasti murehtia sitä, mitä kaikkea jättää taakse.
En ole hirveän suuri englantilaisen kokeiden fani. Saatan olla tosin tottunut jotenkin kummalliseen rentoon tenttikäytäntöön, mutta meillä kotiyliopistossa homma menee suurin piirtein näin: Kävele luokkaan. Istu alas. Laita laukkusi tuolinkaiteelle. Tee tentti. Palauta koe. Lähde kotiin. Täällä kokeet puolestaan muistuttavat hyvin paljon suomalaisia yo-kokeita ainakin tilanteen puolesta. Kokeet järjestetään liikuntasalissa, missä jokaiselle on etukäteen valittu oma istumapaikka. Liikuntasaliin ei saa tuoda mitään muuta kuin kirjoitusvälineet ja vettä läpinäkyvässä pullossa. Koepaperiin ei saa kirjoittaa omaa nimeä, vaan kokeet tunnistetaan opiskelijanumeron perusteella. Koko koesali on täynnä valvojia, ja toisin kuin Suomessa esim. yokokeissa, ne valvojat eivät istu kiltisti kaukana pöytänsä takana ja tarkkaile sieltä käsin tilannetta, vaan kiertelevät jatkuvasti opiskelijoiden joukossa ja välillä pysähtyvät kurkkimaan olan yli. Anteeksi vain, mutta minä en pysty ollenkaan keskittymään, jos joku kurkkii mun olan yli nähdäkseen, mitä kirjoitan. Valvojien tarkoitushan on katsoa, että kukaan ei huijaa kokeessa, mutta mun mielestä tuollainen pakkomielteisyys on ihan turhaa ja sitä paitsi lisää ylimääräistä stressiä koetilanteeseen, joka on muutenkin melkoisen stressaava. Vai mitä voisi sanoa esim. meidän ulkomaalaisten kannalta siitä, että on kaksi tuntia kirjoittaa kaksi esseetä. Eikä nyt ole kyse mistään lyhyistä lukio-vastausesseistä, vaan vastauksen pitää olla pitkä, sisältää suunnilleen kaikki mahdollinen aiheesta ja lisäksi siitä pitää löytyä vielä esseelle tyypillinen introduction, body and conclusion-rakenne. Jos esseessä viittaa esim. johonkin kv. politiikan teoriaan, pitäisi pystyä nimeämään henkilö sen teorian takana, ja mielellään muutenkin henkilöitä pitäisi siteerata niin paljon kuin mahdollista. Niin kuin professori Idiootti hilpeästi preppausseminaarissa opasti: "Koettakaa opetella ulkoa muutama lainaus eri tutkijoilta, niin voitte sitten siteerata niitä kokeessa." Anteeksi, miksi kukaan ei sanonut, että näihin kokeisiin olisi pitänyt alkaa lukea jo viime vuoden jouluna... Etenkin ulkomaalaisille vaatimukset tuntuvat aika kohtuuttomilta. Olen normaalisti tenttien kanssa sieltä nopeimmasta päästä, kirjoitanpa sitten suomeksi tai englanniksi, mutta näiden kokeiden kanssa olen saanut juuri ja juuri kirjoitettua ne kaksi esseetä - sillä meiningillä, että alan kirjoittamaan heti kun valvoja antaa luvan ja lopetan kirjoittamisen kun valvoja käskee. Ei siinä mitään esseerakenteita ehdi pahemmin miettimään...
En edes halua miettiä, miten tähänastiset kokeet ovat menneet. Ensimmäisen kanssa on sellainen olo, että olen onnekas, jos se menee edes läpi. Olin valmistautunut kokeeseen väärällä tekniikalla; täällä ilmeisesti ei ole oletuksena, että luet koko koealueen läpi niin kuin minä yritin tehdä, vaan sen sijaan kannattaa opiskella muutama aihealue oikein kunnolla ja sitten rukoilla, että juuri niistä aihealueista sattuu olemaan kysymys tentissä. Melkoista tuuripeliä, jos multa kysytään. Joka tapauksessa, ensimmäisen kokeen kanssa yritin tosiaan lukea koko koealueen läpi ja seurauksena oli se, että tiesin joka asiasta vähän, mutta en mistään tarpeeksi. Jännitin sitä koetilannetta ja olkapäiden yli kurkkivat valvojat lisäsivät stressiä entisestään. Kaiken lisäksi esseekysymykset oli esitetty sanastolla, jota en ymmärtänyt; kahdesta kysymyksestä toisen ymmärsin väärin ja siksi tietysti myös kirjoitin väärän vastauksen, ja toisesta kirjoitin aiheen vierestä. Kaiken lisäksi menin täysin lukkoon kun en ymmärtänyt kysymyksiä (en edes muista, milloin viimeksi on tullut vastaan sellainen hetki, jolloin en ymmärrä jotain, mitä luen englanniksi - noloa!) ja sen seurauksena normaalisti ah-niin-sujuva kielitaitoni taantui tasolle minä Tarzan, sinä Jane. Huuh, veikkaan, että professori itkee tuskasta niitä kahta esseetä lukiessaan... Toinen koe meni maanantaina jo (ehkä?) paremmin. Tiesin mitä odottaa ja valmistauduin kokeeseen opiskelemalla kahdestatoista aihealueesta kolme, ja sitten vain pidin sormet ristissä ja toivoin, että jostakin niistä kolmesta aiheesta olisi esseekysymys kokeessa. Mulla kävi tuuri, pääsin kirjoittamaan rauhanturvaamisesta ja R2P-doktriinista, ja jos nyt oletetaan, että ymmärsin kysymyksen oikein (en enää uskalla olettaa tällaista), esseevastaukseni taisi olla ihan kelvollinen. Lyhyet kysymykset sen sijaan menivät sivu suun, koska rauhanturvaoperaatioiden historia vuosilukuineen ei ollut ihan niin hyvin hallussa kuin olisi voinut toivoa. No, maanantain kokeen kanssa on sentään toivoa läpipääsystä, joten toivotaan parasta. Enää on yksi koe jäljellä lauantaiaamuna, sitten on loma loma kesäloma kesäkuun loppuun asti, sweet.
Täällä on ollut viime aikoina nationalismia ilmassa. Olin viime lauantaina kaverin luona erittäin kansainvälisissä Euroviisujuhlissa, ja voin kertoa, että kokemus oli hieman erilainen kuin kotisohvalta katsottuna. Kansallisuustunne oli vaihtarien keskuudessa voimissaan; en ollut ainoa, joka oli maalannut oman maansa lipun poskeensa, ja yksi saksalainen ilmestyi paikalle jopa perinteisessä saksalaisessa jodlaaja-vuohipaimenpuvussa (olen varma, että tälle puvulle on joku virallinen nimi, mutta minä kutsun sitä jodlaaja-vuohipaimenpuvuksi). Ihmiset lauloivat omien maidensa kappaleiden (hmm, ja vähän muidenkin) tahdissa, äänestivät innokkaasti omia maitaan (kun kerran oli historiallinen mahdollisuus äänestää omaa maataan ulkomailta käsin) ja haukkuivat naapurimaita. Äänten julkistuksen aikana tunteet meinasivat vähän kuumeta, kun väärät maat saivat ääniä (Azerbaidzan???) Hauskaa oli kuitenkin; voin kertoa, että on vähintään mielenkiintoista, kun parisenkymmentä yliopistokoulutettua kansainvälisen politiikan opiskelijaa yrittää päätellä poliittisten suhteiden perusteella, mikä maa äänestää mitäkin ja miksi (ja se porukka myös osasi asiansa!) Itse en ollut mikään Suomen biisin suurin fani, mutta periaatteesta kannustin kuitenkin kovaäänisesti omaa maatani, vaikka olinkin koko porukan ainoa suomalainen. Onneksi me ei saatu tänä vuonna mitään kauheita haukkuja; BBC:n juontajien mielestä Suomen kappale oli "herttainen" ja useammat meidän Euroviisuyleisön tytöistä julistivat Suomen laulajan söpöksi, vaikka kappale olikin kaikkien mielestä aika mieleenpainumaton. Suurimman buuauksen meidän yleisöltä sai Ranska, joka melkein vaivutti koomaan kesken viisuilun. Neitiväen suosikiksi osoittautui Ruotsi... veikkaan, että useammat vaihtarikavereistani aikovat suunnistaa lähiaikoina Ruotsiin sen viisulaulajan metsästykseen. Auts! Itse en Ruotsista välittänyt (suosikkini olivat Irlanti ja Islanti), mutta siinä vaiheessa kun kävi selväksi, että Suomen kannustaminen on turhaa olisin voinut suoda voiton Ruotsillekin. Ai niin, ja täytyy vielä mainita, että Suomen kannustaminen kävi mulle kalliiksi. Katselun lisäksi Euroviisujuhlissa pelattiin Euroviisujuomapeliä, jonka yksi säännöistä oli, että joka kerta kun oma maa jää vaille pisteitä pitää juoda. Onneksi lasissa ei ollut mitään siideriä vahvempaa, muuten olisi voinut olla seuraavana aamuna hyvin huono olo...
Suomikannustaminen jatkui totta kai sitten sunnuntaina omassa jääkiekkokotikatsomossa. En ole todellakaan mikään jääkiekkofani, itse asiassa multa puuttuu yleensäkin koko penkkiurheilugeeni, mutta totta kai piti katsoa kun oli kyseessä maailmanmestaruus. Paitsi että se katsominen ei sitten loppujen lopuksi ollut niin helppoa kuin olisi voinut olla... koska Yle Areenasta ei pystynyt katsomaan ottelua Suomen ulkopuolella. En ymmärrä mikä logiikka siinä on, että jotain Aamutelevisiota ja A-studiota pystyy kyllä katsomaan suorana ulkomailla, mutta sitten jääkiekon maailmanmestaruusottelua Ruotsia vastaan (jonka varmaan enemmistö ulkosuomalaisista haluaisi nähdä...) ei voida näyttää ulkomailla. En ole ennenkään ollut mikään Ylen suurin kannattaja, mutta nyt tykkään Ylestä vielä vähemmän. Olisihan se ollut kiva missata ensimmäinen jääkiekkomestaruus ihan vain siksi, että oman maan televisiokanava (se verovaroilla ja ainakin opiskelijoille ihan liian kalliilla televisiolupamaksuilla rahoitettu...) ei sitä näytä. No, loppujen lopuksi katsoin sitten jääkiekkopelin joltain valkovenäläiseltä tv-kanavalta niin, että mykistin selostuksen, josta en ymmärtänyt mitään, ja sitten kuuntelin selostuksen suomalaisesta nettiradiosta (kuva ja sana tukivat melkein toisiaan...) Ja olihan se hienoa, Suomen voitto. Suomi-villasukat jalassa kannustin maatani koko ajan, ja kun voitto tuli kotiin, säntäsin intoilemaan siitä kämppäkavereille... jotka katsoivat mua suurin piirtein yhtä innostuneena kuin jos olisin julistanut, että Suomi voitti juuri maailmanmestaruuden hinkuvintialaisten vesipuhvelien keritsemisessä. Nämä vierasmaalaiset kämppäkaverini eivät ole juuri jääkiekkomaasta. Hmm, paitsi vanhempani väittävät mulle sitkeästi, että Saksa on jääkiekkomaa, mutta saksalainen kämppäkaverini ilmoitti mulle että ei Saksa mikään jääkiekkomaa ole. (Tosin tämä saattoi olla vain defenssimekanismi, koska tämä keskustelu käytiin sen jälkeen kun olin kehuskellut kämppikselleni sillä, että Suomi voitti Saksan jääkiekossa.) No, kyllä ne sitten ymmärsivät onnitella kun vertasin Suomen jääkiekkovoittoa siihen, jos Englanti / Saksa / Espanja olisi juuri voittanut maailmanmestaruuden jalkapallossa. Vaan taisivat silti raukat jäädä ihmettelemään, että miksi ihmeessä juuri jotain jääkiekkoa...
Mutta vaikka olen totta kai ylpeä Suomen voitosta, en ole hirveän ylpeä suomalaisten käytöksestä sen voiton jälkeen. Totta kai sitä saa juhlia, mutta jotain rajaa sentään... Ensinnäkin mun mielestä on suuri mysteeri, minkä vuoksi suomalaiset ovat ilmeisesti niin kyvyttömiä juhlimaan vaatteet päällä. Mulla oli Iltasanomien nettisivu auki koneella kun Neiti Saksalainen lainasi nettiäni, ja vähän aikaa sivua tutkittuaan neiti ihmetteli, että miksi ihmeessä koko nettilehti on täynnä kuvia puolialastomista suomalaisista suihkulähteessä. Meillä suomalaisilla on muutenkin vähän nudistin maine täällä (näiden mielestä on kummallista, että perheen / ystävien / tuntemattomienkin kanssa voi mennä saunaan ilman vaatteita), joten nyt saksalainen kämppikseni sitten varmaan kuvittelee, että meikäläiset heittävät vaatteet pois pienimmästäkin kehotuksesta. (Ja jälleen mua pidetään viallisena suomalaisena, koska en ole tähän mennessä osoittanut mitään intoa hyppiä ympäriinsä alasti. Kohta joku lähettää mut varmaan Suomalaistenrakennustehtaalle korjattavaksi.) Mutta niin, suihkulähteet ja juopottelu sikseen, en voi ymmärtää sitä, että järki heitetään kokonaan narikkaan yhden kisavoiton takia. Jotkut tyypit ovat polttaneet Ruotsin lippuja? Olen ehkä opiskellut vähän liikaa kansainvälistä politiikkaa, mutta mun mielestä siinä on kuitenkin rajansa, miten sitä hävinnyttä maata voi pilkata. Ja ihan kuin Suomella ei olisi muutenkin tarpeeksi ulkomaalaisvihamielinen maine eduskuntavaalien tuloksen jälkeen... (Olen kuullut täällä ihan riittämiin kuittailuja perussuomalaisista.) Munkin tuttujen joukossa Suomessa on ihmisiä, jotka on ihan avoimesti rasistisia ruotsalaisia ja venäläisiä kohtaan ihan pelkän kansallisuuden perusteella, ja voin sanoa, että on useamman kerran tehnyt mieli räjähtää niille asiasta.
Jos täällä ulkomailla olo on jotakin opettanut niin sen, että kansallisuudesta huolimatta ihmiset on keskenään hyvin samanlaisia. En tiedä, mitä odotin - että olisi jotenkin suurempi vieraan tunne, että jotenkin tiedostaisi selkeämmin juttelevansa ulkomaalaisten kanssa. Mutta jos ei oteta lukuun niitä hetkiä kun tietoisesti vertaillaan maitamme (ja tässä päivän tietoisku, kukko ääntelee eri tavalla Suomessa, Saksassa ja Englannissa. Kukko ei siis sano kukkokiekuu Suomen ulkopuolella... Englantilaisella ja suomalaisella kukolla on jotain yhteistä, mutta saksalainen kukko kuulostaa enemmän kanarialinnulta. Hah.) Okei, takaisin asiaan. Niin, siis, jos ei oteta lukuun niitä hetkiä kun tietoisesti keskustellaan maidemme eroista musta ei tunnu ollenkaan siltä, että puhuisin jonkun ulkomaalaisen kanssa, vaan ihan siltä kuin juttelisin suomalaisten kaverieni kanssa englanniksi. Globalisaatio näkyy siinä, että ihmiset niin Etelä-Amerikasta, Yhdysvalloista, Venäjältä kuin Aasiastakin tuntevat samat televisio-ohjelmat, bändit ja elokuvat. Olen törmännyt täällä ihmisiin joiden kanssa olen paljon enemmän samalla aaltopituudella kuin joidenkin suomalaisten kanssa, vaikka toinen on Välimereltä ja toinen on pesunkestävä skandinaavi. Totta kai niitä eroja on käytöksessä ja kulttuurissa ja niin edespäin, mutta samankaltaisuutta on kuitenkin niin paljon, että ei nämä ihmiset tunnu ulkomaalaisilta. Toisaalta omaa kansallisuuttaan ajattelee täällä enemmän kuin Suomessa, mutta se ehkä johtuu siitä, että meitä suomalaisia on täällä niin vähän, että usein olen se porukan ainoa Suomineiti tai edes pohjoismaalainen ja totta kai se silloin korostuu kun toiset kiinnittävät omaan kansallisuuteen huomiota. Mun mielestä kuitenkaan kansallisuuksien välillä ei tarvitse olla mitään me vastaan muut-asettelua, ja kaikenlainen rasistinen käytös, liittyypä se sitten jääkiekon maailmanmestaruuteen tai ei, on typerää, idioottimaista ja noloa. Ja hei muuten, mulla on saksalainen kämppäkaveri, joka Euroviisuiltana ihmetteli, miten mä voin maalata Suomen lipun naamaani. Saksassa monet eivät uskalla mitään lippuja kasvoihinsa kuulemma piirrellä, koska se yhdistetään nationalismiin, mikä puolestaan yhdistetään Hitleriin, ja se ei ole tietty hyvä juttu. Suomella on sentään enimmäkseen positiivinen maine maailmalla - turha sitä on millään suomalaiset ovat parempia kuin muut-asenteella pilata.
Suomesta puheenollen, tasan kuukauden päästä olen jälleen Suomikodissa. Tästä eteenpäin kun ajattelen kotiinpaluuta en voi enää ajatella, että siihen on kaksi kuukautta tai kuukausi, vaan jatkossa puhutaan ensin viikoista ja sitten päivistä ja sitten olenkin jo poissa. Yritin miettiä tänään jotain sellaista, mitä ei tulisi ollenkaan ikävä Canterburyssa, minkä taaksejättämisestä olisin yksinomaan iloinen - enkä keksinyt mitään. Onhan täällä paljon erilaista, ja on myös asioita, jotka mun mielestä toimivat Suomessa paremmin. Täällä on kummalliset vesihanat ja hankala suihku. Hella voi räjähtää potentiaalisesti hetkenä minä hyvänsä. Kaupunkien liikennesuunnittelu on järkyttävän huono. Keittiössä parveilevat espanjalaiset aiheuttavat ajoittaista ärsytystä. Juustohöylä on näille tuntematon käsite. Suomalainen yliopistosysteemi on mun mielestä paljon kivempi ja myös mulle sopivampi. Mutta ärsyttävätkö nuo asiat niin paljon, että ne haluaisi jättää taakse? Ei. Olen nykyään täysin rakastunut meidän suihkuun. Kaasuhella ei pelota enää ollenkaan. Olen tottunut polttamaan toisen poskeni ja jäädyttämään toisen poskeni aamupesulla, enkä enää odota löytäväni normaaleja vesihanoja. Espanjalaiset ovat osa elämää, samoin liian paksut juustoviipaleet. Yliopisto on joskus ärsyttävää, mutta mikäpä opiskelu ei olisi? Taidan vain loppujen lopuksi olla hyvin sopeutuvaista laatua. Kaikkeen tottuu, ja kun ei jää harmittelemaan yksityiskohtia niin kaikki alkaa pian tuntua kotoisalta. Mulla ei ole enää aikoihin ollut sellainen olo, että olisin ulkomailla; tämä on pelkkä paikka, missä asun, niin kuin Tampere ja kotikoti. Ja alan olla sitä mieltä, että kotiudun joka paikkaan vähän liian helposti. Kun lähden täältä Suomeen kesäkuussa kyseessä on jo viides kerta vuoden sisään kun muutan yhdestä kodista toiseen, ja vaikka olen joka kerta ollut hyvin nopeasti onnellinen siellä, minne kotiudun, voisi ehkä silti joskus harkita pysyvänsä yhdessä paikassa pidempään kuin puoli vuotta niin ei tarvitse jatkuvasti murehtia sitä, mitä kaikkea jättää taakse.
11 toukokuuta 2011
me does not understand
Oho, vastoin kaikkea todennäköisyyttä Suomi nähdään sittenkin lauantain Euroviisufinaalissa. Itse olin ihan varma siitä, että Suomea ei siellä nähdä... ja niin olivat myös kaikki täkäläiset kaverini, joille Suomen biisin linkitin. Toisaalta eilen illalla Euroviisujen semifinaalikarsintaa katsoessa tuli väkisinkin mieleen, että ehkä tässä porukassa Suomella on sittenkin mahdollisuus. Suomen kappale oli ehkä tylsä kuin mikä, mutta kun vertaa siihen millaista henkistä ärsytystä, kipua ja hammassärkyä jotkut muiden maiden artisteista aiheuttivat... jep, Suomi oli ehkä sittenkin pienin paha monesta. Että lauantaina sitten nähdään, miten paratiisioskarille käy. (Eikö muuten kuulostakin ihan joltain eksoottiselta sademetsän apinalta tuo nimi?) Yhtä mieleenpainuvaan suoritukseen tuskin tänä vuonna ylletään kuin Lordi silloin joskus kauan sitten vuosien esihistoriassa. Lordi on kyllä hyvin syöpynyt niidenkin täkäläisten kaverieni mieleen, jotka eivät Euroviisuista innostu; jos saisin punnan joka kerta kun joku alkaa laulaa mulle Hard Rock Hallelujahia olisin varmaan jo aika rikas. No, ainakin voisin ostaa yhden pokkarin Waterstone'silta hyvällä omallatunnolla.
Suomalainen musiikki ei ole kyllä täällä turhan tunnettua. Lordin tietävät tietty kaikki; muusta vähemmän. Linkitin vitsillä Facebook-sivulleni Munamiehen Pomppufiilis-musiikkivideon ja ulkomaalaiset kaverini innostuivat siitä täysin; minulle se(kin) kappale aiheuttaa hammassärkyä ja halua hypätä ulos ikkunasta. Joka tapauksessa, kiitos Lordin ja Munamiehen täkäläiset varmaan luulevat kohta, että Suomi on jotenkin poliittisesti niin epävakaa maa, että artistit eivät uskalla esiintyä ilman kummallisia naamareita ja munapukuja hallituksen koston pelossa. Anteeksi, Suomi! Yllätyksiäkin silti tulee. Sunrise Avenue on yllättävän tunnettu Euroopassa, etenkin saksalaiset osaavat laulaa ulkoa kappaleen kuin kappaleen. Maanantain puistoillanistujaisissa yksi belgialainen poika tuli luokseni ja kysyi, onko Hanna Pakarinen kovinkin suosittu Suomessa. Tätä seurasi viiden minuutin puheenvuoro siitä, miten paljon kyseinen belgialainen pitää Hanna Pakarisen musiikista. Vastailin kysymyksiin vakavalla naamalla ja lopetin keskustelun kunnialla. Sitten siirryin istumaan kämppäkaverini luokse - kyseinen belgialainen on aiheuttanut kämppäkaverilleni enemmän stressiä ja sydänsuruja kuin suklaa teini-ikäiselle finnejä - ja ilmoitin hyvin vakavissani, että muru, löydät kyllä jostain paremmankin miehen, usko pois. Ja sitten kun sama belgialainen on vielä sitä mieltä, että Lostin viimeinen jakso oli toimiva ja hyvä päätös sarjalle... Kämppiskulta, juokse pakoon vielä kun pystyt.
Viime aikoina on taas pohdiskeltu suomalaisuutta. Yksi ilta oltiin yllättävää kyllä neiti Saksalaisen kanssa itse asiassa ärsyyntyneitä toisiimme. Hmm, tai ehkä se ärsyyntyneisyys kohdistui enemmänkin koestressiin ja jatkuvaan lukemiseen ja univelkaan, mutta hyvinä ystävinä päädyttiin vain purkamaan sitä toisiimme. Niin tai näin, päädyttiin siinä sitten ruotimaan, että mikä niissä muissa kansallisuuksissa on vikana. Neiti Saksalainen piti mulle pitkän avautumispuheenvuoron siitä, miten sitä joskus turhauttaa suomalaiset kun me ollaan niin tyyniä ja rauhallisia (vannon, se tyttö ei tunne mua ollenkaan!) eikä koskaan panikoida kunnolla missään. Ja meistä ei kuulemma koskaan tiedä, millä tuulella me ollaan; alkuun neiti Saksalaista ahdisti olla suomalaisten seurassa, koska meidän mielestä on ihan okei olla pitkiäkin pätkiä hiljaa. Kaikkein kamalinta neiti Saksalaisen mielestä oli se, että suomalaiset on joskus niin totisia; ilmeisesti saksalaisessa kulttuurissa kaikkien pitää hymyillä ihan vaan hyvän ryhmäfiiliksen ylläpitämiseksi, ja sitten jos joku on vakava toiset alkaa heti miettiä, että onko ne tehneet jotain väärin ja onko se suuttunut tai surullinen. Mihin minä totta kai (liioitellen) vastasin, että suomalaisen hymy onkin tuhat kertaa arvokkaampi kuin keskivertoeurooppalaisen hymy, koska jos suomalaisen saa hymyilemään se itse asiassa tarkoittaa sitä. Okei, liioittelut sikseen. Olen itsekin huomannut tämän kulttuurieron suomalaisissa ja muissa. Ensimmäisinä viikkoina Englannissa oli koko ajan kuolemanväsynyt olo, osittain varmasti siksi, että kaikki oli uutta, mutta osittain myös siksi, että täällä pitää olla niin sosiaalinen ja puhelias ja iloinen koko ajan, muuten joku tulee kysymään huolestuneena, että onko kaikki hyvin, miksi näytät niin surulliselta. Eeh, mistä lähtien naama peruslukemilla on ollut sama asia kuin surullinen ilme? Itse en ole ikinä ymmärtänyt, miksi pitäisi hymyillä leveästi ihan vain hymyilemisen vuoksi. Suupieliähän se vaan kuluttaa.
Olen muuten ansainnut ihan oman verbin täällä! Tutustuin viime viikolla pubissa joukkoon maisterivaiheen opiskelijoita, jotka ovat kovasti kiinnostuneita Suomesta. Esim. sijamuodot ja se tosiasia, että Suomessa on ihan normaalia mennä perheen tai hyvien ystävien kanssa saunaan ilman vaatteita on jotain ihan käsittämätöntä - luulen, että koko joukko alkoi pitää mua nudistina kun yritin selittää tätä. Vielä kummallisempana ne pitävät mun tapaa laittaa kunnolla vaatteita päälle silloin kun on kylmä. Kyllä, täällä on päiväsaikaan ollut taas yli kaksikymmentä astetta ja olen hyvin pystynyt tallustamaan ympäriinsä kesämekossa niin kuin muutkin, mutta aurinko laskee täällä edelleen aikaisin ja sen myötä tulee hyvin äkkiä viileä. Yöaikaan lämpötila on yleensä mennyt alle kymmenen asteen, joten totta kai siinä vaiheessa minä laitan loogisesti lisää vaatteita päälle; kaulahuivin kaulaan ja lapaset käteen. Ikävä kyllä tämä liian lämpöinen pukeutuminen tarkoittaa edelleen muiden silmissä sitä, että olen viallinen suomalainen. Kun nuo maisteriopiskelijat olivat parin illan päätteeksi katsoneet, kun minä muutun eskimoksi kotimatkaa varten ne keksivät tälle tapahtumalle oman verbin: to finnish. Vähän taustaa niille vähemmän englantia opiskelleille sukulaisille: to finish yhdellä n-kirjaimella tarkoittaa seuraavaa: lopettaa, tehdä loppuun, viimeistellä, loppua yms yms yms. Näiden uusien tuttujeni mukaan to finnish kahdella n-kirjaimella puolestaan tarkoittaa suurin piirtein: viimeistellä suomalaiseksi muuntautumisensa pukeutumisen kautta. Are you finnished yet?
Nyt on muuten jo kesälukukausi, oi onnea! Kampuskaupat on auki normaalisti, busseja kulkee mukavasti 7 minuutin välein ja elämä on palannut kampukselle. Ei siinä lomassakaan sinänsä mitään vikaa ollut, mutta silti alkoi väkisinkin hymyilyttää kun näin sunnuntaina ihmisten kantavan omaisuutensa takaisin koteihinsa. Meidänkin kansainvälinen perhe on vihdoin kokonaan kasassa; eihän sitä kauaa kestä ennen kuin kaikki lähtevät omille teilleen, mutta silti. Herra Espanjalainen kotiutui lauantai-iltana. Se ehti olla yksin kotona noin viisi minuuttia... ja sitten meidän talossa oli äkkiä valtava lauma muitakin espanjalaisia. Ne. Tosiaan. Liikkuivat. Laumoissa. Tai niin kuin minun uusi lentävä lause kuuluu: adoptoi yksi espanjalainen, saat yhdeksän kaupan päälle. Herra Englantilainen puolestaan ilmestyi sunnuntai-iltana, ja nyt on elämä palannut jälleen normaaliksi. Normaaliksi: tiskiallas on täynnä tiskiä, kaikki kattilat on aina likaisia kun itse tarvitsisi niitä, miesväelle saa olla jatkuvasti valittamassa, että jos on ihan pakko polttaa niin menkää edes ulos, ettei koko talo haise tupakalta. Suihkussa on aina joku kun sinne itse haluaisi mennä (vakavissaan, joko joku meidän talossa käy suihkussa seitsemän kertaa päivässä tai sitten herra Espanjalaisen espanjalaiset herrakaverit ovat myös ottaneet tavakseen käydä suihkussa meillä, koska ne eivät kestä olla sekuntiakaan erossa toisistaan). Niin, ja totta kai pojilla on myös pakkomielle pitää alakerran kylppärin ikkunaa auki, että talo on varmasti koko ajan täynnä hämähäkkejä / ampiaisia / kärpäsiä / pelottavia jätti-itikoita (joiden hävittämiseen ne ei sitten kuitenkaan ole tarpeeksi miehekkäitä.) Mutta silti, ainakin kaikki on palannut taas normaaliksi ja koko perhe on kasassa! Ja parastahan tässä on se, että perhettä pitäisi olla talossa vielä aika pitkään. Kun neiti Saksalainen ilmoitti lähtevänsä takaisin Saksaan parin viikon päästä ehdin jo masentua, että joudun viettämään viimeisen kuukauden täällä ihan yksin, mutta ainakin alakerran misterit ovat ilmeisesti aikeissa olla täällä aika lailla loppuun asti, joten en joudu yksin säikkymään jokaista rasahdusta. Ja hyvällä tuurilla neiti Saksalainenkin tekee vielä comebackin Saksanreissunsa jälkeen, joten päästään vielä ehkä yhdessä juhlistamaan maailman parhaan vaihtoseikkailun päätöstä.
Arvatkaa kenellä on huomenna ensimmäinen koe? Olen ihan paniikissa. Suomessa kokeet on pikkujuttu - kävele luokkaan, viskaa laukkusi lattialle, ota professorilta paperi, tee koe ja lähde kotiin - mutta täällä koko meininki muistuttaa enemmän jotain Suomen ylioppilaskirjoituksia. Turha lietsoa paniikkia tai mitään? Olen melko varma siitä, että en osaa mitään Yhdysvaltojen ulkopolitiikasta huomisessa kokeessa (eikä tämä siis johdu lukemisen puutteesta, olen lukenut niin paljon, että yhtenä yönä näin unta, että murhasin Bill Clintonin!) Toisaalta, toivoa on vielä. Äsken suihkussa ajattelin kansainvälistä politiikkaa (koska mitäpä muuta suihkussa voisi ajatella...) ja äkkiä muistin, että George Kennan oli tyyppi Yhdysvaltojen kylmän sodan aikaisen Soviet containment-politiikan takana ja Paul Nitze puolestaan oli tyyppi NSC-68-raportin takana. Mitä tuo NSC-68-raportti sitten sisälsi, sitä en muista, paitsi että se liittyi jotenkin kylmään sotaan ja siihen, että kommunismia pitää hillitä keinoin millä hyvänsä. Ehkä selviän sittenkin hengissä? Toivottavasti, koska olen luvannut itselleni, että jos jään eloon ja osaan kirjoittaa kokeessa enemmän kuin nimeni saan ostaa itselleni jotain kivaa. Ehkä reissu Waterstone'siin on tiedossa?
Pitäkää peukkuja, please! :)
Ai niin, vielä lopuksi pitää mainita, mistä tämän blogipäivityksen otsikko tulee. Olin eilen käymässä kaupungilla ja kuten vähän liian usein Canterburyssa, kaiken maailman feissarit hyökkäsivät kimppuun. Vakavissaan, olen feissarien maalitaulu - niin Suomessa kuin Englannissakin kaikki haluaisivat keskustella mun kanssa maailman / lasten / vanhusten / tiikerien / roskapönttöjen pelastamisesta ja mielellään vielä käydä mun rahapussilla. Siihen menee vähitellen hermot. No, eilen ei ollut aikaa jäädä juttelemaan niiden kanssa, mutta en kuitenkaan halunnut olla epäkohtelias, joten keksin täydellisen ratkaisun... me does not understand. Kun se tyyppi yritti kysyä multa, onko mulla aikaa kuunnella, otin kasvoilleni hyvin hämmentyneen ilmeen ja kehitin itselleni karmean en-osaa-englantia-feikkiaksentin, jonka turvin sitten änkytin, että sorry? what you say? me does not understand, kunnes tyyppi viimein tajusi vihjeen ja liukeni hyvin nopeasti paikalta. Pitäisiköhän samaa testata Suomessa? Teeskennellä, että ei osaa sanaakaan suomea?
Suomalainen musiikki ei ole kyllä täällä turhan tunnettua. Lordin tietävät tietty kaikki; muusta vähemmän. Linkitin vitsillä Facebook-sivulleni Munamiehen Pomppufiilis-musiikkivideon ja ulkomaalaiset kaverini innostuivat siitä täysin; minulle se(kin) kappale aiheuttaa hammassärkyä ja halua hypätä ulos ikkunasta. Joka tapauksessa, kiitos Lordin ja Munamiehen täkäläiset varmaan luulevat kohta, että Suomi on jotenkin poliittisesti niin epävakaa maa, että artistit eivät uskalla esiintyä ilman kummallisia naamareita ja munapukuja hallituksen koston pelossa. Anteeksi, Suomi! Yllätyksiäkin silti tulee. Sunrise Avenue on yllättävän tunnettu Euroopassa, etenkin saksalaiset osaavat laulaa ulkoa kappaleen kuin kappaleen. Maanantain puistoillanistujaisissa yksi belgialainen poika tuli luokseni ja kysyi, onko Hanna Pakarinen kovinkin suosittu Suomessa. Tätä seurasi viiden minuutin puheenvuoro siitä, miten paljon kyseinen belgialainen pitää Hanna Pakarisen musiikista. Vastailin kysymyksiin vakavalla naamalla ja lopetin keskustelun kunnialla. Sitten siirryin istumaan kämppäkaverini luokse - kyseinen belgialainen on aiheuttanut kämppäkaverilleni enemmän stressiä ja sydänsuruja kuin suklaa teini-ikäiselle finnejä - ja ilmoitin hyvin vakavissani, että muru, löydät kyllä jostain paremmankin miehen, usko pois. Ja sitten kun sama belgialainen on vielä sitä mieltä, että Lostin viimeinen jakso oli toimiva ja hyvä päätös sarjalle... Kämppiskulta, juokse pakoon vielä kun pystyt.
Viime aikoina on taas pohdiskeltu suomalaisuutta. Yksi ilta oltiin yllättävää kyllä neiti Saksalaisen kanssa itse asiassa ärsyyntyneitä toisiimme. Hmm, tai ehkä se ärsyyntyneisyys kohdistui enemmänkin koestressiin ja jatkuvaan lukemiseen ja univelkaan, mutta hyvinä ystävinä päädyttiin vain purkamaan sitä toisiimme. Niin tai näin, päädyttiin siinä sitten ruotimaan, että mikä niissä muissa kansallisuuksissa on vikana. Neiti Saksalainen piti mulle pitkän avautumispuheenvuoron siitä, miten sitä joskus turhauttaa suomalaiset kun me ollaan niin tyyniä ja rauhallisia (vannon, se tyttö ei tunne mua ollenkaan!) eikä koskaan panikoida kunnolla missään. Ja meistä ei kuulemma koskaan tiedä, millä tuulella me ollaan; alkuun neiti Saksalaista ahdisti olla suomalaisten seurassa, koska meidän mielestä on ihan okei olla pitkiäkin pätkiä hiljaa. Kaikkein kamalinta neiti Saksalaisen mielestä oli se, että suomalaiset on joskus niin totisia; ilmeisesti saksalaisessa kulttuurissa kaikkien pitää hymyillä ihan vaan hyvän ryhmäfiiliksen ylläpitämiseksi, ja sitten jos joku on vakava toiset alkaa heti miettiä, että onko ne tehneet jotain väärin ja onko se suuttunut tai surullinen. Mihin minä totta kai (liioitellen) vastasin, että suomalaisen hymy onkin tuhat kertaa arvokkaampi kuin keskivertoeurooppalaisen hymy, koska jos suomalaisen saa hymyilemään se itse asiassa tarkoittaa sitä. Okei, liioittelut sikseen. Olen itsekin huomannut tämän kulttuurieron suomalaisissa ja muissa. Ensimmäisinä viikkoina Englannissa oli koko ajan kuolemanväsynyt olo, osittain varmasti siksi, että kaikki oli uutta, mutta osittain myös siksi, että täällä pitää olla niin sosiaalinen ja puhelias ja iloinen koko ajan, muuten joku tulee kysymään huolestuneena, että onko kaikki hyvin, miksi näytät niin surulliselta. Eeh, mistä lähtien naama peruslukemilla on ollut sama asia kuin surullinen ilme? Itse en ole ikinä ymmärtänyt, miksi pitäisi hymyillä leveästi ihan vain hymyilemisen vuoksi. Suupieliähän se vaan kuluttaa.
Olen muuten ansainnut ihan oman verbin täällä! Tutustuin viime viikolla pubissa joukkoon maisterivaiheen opiskelijoita, jotka ovat kovasti kiinnostuneita Suomesta. Esim. sijamuodot ja se tosiasia, että Suomessa on ihan normaalia mennä perheen tai hyvien ystävien kanssa saunaan ilman vaatteita on jotain ihan käsittämätöntä - luulen, että koko joukko alkoi pitää mua nudistina kun yritin selittää tätä. Vielä kummallisempana ne pitävät mun tapaa laittaa kunnolla vaatteita päälle silloin kun on kylmä. Kyllä, täällä on päiväsaikaan ollut taas yli kaksikymmentä astetta ja olen hyvin pystynyt tallustamaan ympäriinsä kesämekossa niin kuin muutkin, mutta aurinko laskee täällä edelleen aikaisin ja sen myötä tulee hyvin äkkiä viileä. Yöaikaan lämpötila on yleensä mennyt alle kymmenen asteen, joten totta kai siinä vaiheessa minä laitan loogisesti lisää vaatteita päälle; kaulahuivin kaulaan ja lapaset käteen. Ikävä kyllä tämä liian lämpöinen pukeutuminen tarkoittaa edelleen muiden silmissä sitä, että olen viallinen suomalainen. Kun nuo maisteriopiskelijat olivat parin illan päätteeksi katsoneet, kun minä muutun eskimoksi kotimatkaa varten ne keksivät tälle tapahtumalle oman verbin: to finnish. Vähän taustaa niille vähemmän englantia opiskelleille sukulaisille: to finish yhdellä n-kirjaimella tarkoittaa seuraavaa: lopettaa, tehdä loppuun, viimeistellä, loppua yms yms yms. Näiden uusien tuttujeni mukaan to finnish kahdella n-kirjaimella puolestaan tarkoittaa suurin piirtein: viimeistellä suomalaiseksi muuntautumisensa pukeutumisen kautta. Are you finnished yet?
Nyt on muuten jo kesälukukausi, oi onnea! Kampuskaupat on auki normaalisti, busseja kulkee mukavasti 7 minuutin välein ja elämä on palannut kampukselle. Ei siinä lomassakaan sinänsä mitään vikaa ollut, mutta silti alkoi väkisinkin hymyilyttää kun näin sunnuntaina ihmisten kantavan omaisuutensa takaisin koteihinsa. Meidänkin kansainvälinen perhe on vihdoin kokonaan kasassa; eihän sitä kauaa kestä ennen kuin kaikki lähtevät omille teilleen, mutta silti. Herra Espanjalainen kotiutui lauantai-iltana. Se ehti olla yksin kotona noin viisi minuuttia... ja sitten meidän talossa oli äkkiä valtava lauma muitakin espanjalaisia. Ne. Tosiaan. Liikkuivat. Laumoissa. Tai niin kuin minun uusi lentävä lause kuuluu: adoptoi yksi espanjalainen, saat yhdeksän kaupan päälle. Herra Englantilainen puolestaan ilmestyi sunnuntai-iltana, ja nyt on elämä palannut jälleen normaaliksi. Normaaliksi: tiskiallas on täynnä tiskiä, kaikki kattilat on aina likaisia kun itse tarvitsisi niitä, miesväelle saa olla jatkuvasti valittamassa, että jos on ihan pakko polttaa niin menkää edes ulos, ettei koko talo haise tupakalta. Suihkussa on aina joku kun sinne itse haluaisi mennä (vakavissaan, joko joku meidän talossa käy suihkussa seitsemän kertaa päivässä tai sitten herra Espanjalaisen espanjalaiset herrakaverit ovat myös ottaneet tavakseen käydä suihkussa meillä, koska ne eivät kestä olla sekuntiakaan erossa toisistaan). Niin, ja totta kai pojilla on myös pakkomielle pitää alakerran kylppärin ikkunaa auki, että talo on varmasti koko ajan täynnä hämähäkkejä / ampiaisia / kärpäsiä / pelottavia jätti-itikoita (joiden hävittämiseen ne ei sitten kuitenkaan ole tarpeeksi miehekkäitä.) Mutta silti, ainakin kaikki on palannut taas normaaliksi ja koko perhe on kasassa! Ja parastahan tässä on se, että perhettä pitäisi olla talossa vielä aika pitkään. Kun neiti Saksalainen ilmoitti lähtevänsä takaisin Saksaan parin viikon päästä ehdin jo masentua, että joudun viettämään viimeisen kuukauden täällä ihan yksin, mutta ainakin alakerran misterit ovat ilmeisesti aikeissa olla täällä aika lailla loppuun asti, joten en joudu yksin säikkymään jokaista rasahdusta. Ja hyvällä tuurilla neiti Saksalainenkin tekee vielä comebackin Saksanreissunsa jälkeen, joten päästään vielä ehkä yhdessä juhlistamaan maailman parhaan vaihtoseikkailun päätöstä.
Arvatkaa kenellä on huomenna ensimmäinen koe? Olen ihan paniikissa. Suomessa kokeet on pikkujuttu - kävele luokkaan, viskaa laukkusi lattialle, ota professorilta paperi, tee koe ja lähde kotiin - mutta täällä koko meininki muistuttaa enemmän jotain Suomen ylioppilaskirjoituksia. Turha lietsoa paniikkia tai mitään? Olen melko varma siitä, että en osaa mitään Yhdysvaltojen ulkopolitiikasta huomisessa kokeessa (eikä tämä siis johdu lukemisen puutteesta, olen lukenut niin paljon, että yhtenä yönä näin unta, että murhasin Bill Clintonin!) Toisaalta, toivoa on vielä. Äsken suihkussa ajattelin kansainvälistä politiikkaa (koska mitäpä muuta suihkussa voisi ajatella...) ja äkkiä muistin, että George Kennan oli tyyppi Yhdysvaltojen kylmän sodan aikaisen Soviet containment-politiikan takana ja Paul Nitze puolestaan oli tyyppi NSC-68-raportin takana. Mitä tuo NSC-68-raportti sitten sisälsi, sitä en muista, paitsi että se liittyi jotenkin kylmään sotaan ja siihen, että kommunismia pitää hillitä keinoin millä hyvänsä. Ehkä selviän sittenkin hengissä? Toivottavasti, koska olen luvannut itselleni, että jos jään eloon ja osaan kirjoittaa kokeessa enemmän kuin nimeni saan ostaa itselleni jotain kivaa. Ehkä reissu Waterstone'siin on tiedossa?
Pitäkää peukkuja, please! :)
Ai niin, vielä lopuksi pitää mainita, mistä tämän blogipäivityksen otsikko tulee. Olin eilen käymässä kaupungilla ja kuten vähän liian usein Canterburyssa, kaiken maailman feissarit hyökkäsivät kimppuun. Vakavissaan, olen feissarien maalitaulu - niin Suomessa kuin Englannissakin kaikki haluaisivat keskustella mun kanssa maailman / lasten / vanhusten / tiikerien / roskapönttöjen pelastamisesta ja mielellään vielä käydä mun rahapussilla. Siihen menee vähitellen hermot. No, eilen ei ollut aikaa jäädä juttelemaan niiden kanssa, mutta en kuitenkaan halunnut olla epäkohtelias, joten keksin täydellisen ratkaisun... me does not understand. Kun se tyyppi yritti kysyä multa, onko mulla aikaa kuunnella, otin kasvoilleni hyvin hämmentyneen ilmeen ja kehitin itselleni karmean en-osaa-englantia-feikkiaksentin, jonka turvin sitten änkytin, että sorry? what you say? me does not understand, kunnes tyyppi viimein tajusi vihjeen ja liukeni hyvin nopeasti paikalta. Pitäisiköhän samaa testata Suomessa? Teeskennellä, että ei osaa sanaakaan suomea?
07 toukokuuta 2011
Suomi-haaveita ja opiskelua
Arvatkaa kuka sai viimein pakotettua itsensä ostamaan lentolipun takaisin Suomeen? Jep jep, nyt se on virallista - vähän yli kuukauden päästä pitää tyhjentää kämppä, pakata tavarat ja hyvästellä Canterbury. Tuntuu epätodelliselta ajatella, että olen jo niin pian kotona. Okei, onhan tässä vielä jäljellä yli kuukausi vaiheikasta Englanti-elämää, mutta kun aikani Englannissa tähän mennessä on muutenkin hujahtanut ohi niin nopeasti kuukausikin tuntuu varmaan loppujen lopuksi lähinnä yhdeltä viikolta. Tässä vaiheessa on jo selvää, että läheskään kaikkea ei ehdi näkemään mitä täällä haluaisi nähdä. Paljon kivaa jää tekemättä, ja kun se lähdön hetki sitten kesäkuun puolivälissä koittaa, se koetaan takuulla tippa silmässä. On vaikea kuvitella, että vähän yli kuukauden päästä lähden täältä enkä enää koskaan pääse takaisin tähän samaan elämäntilanteeseen tähän samaan paikkaan näiden samojen ihmisten kanssa. Normaalielämä Suomessa pelottaa jo vähän - että miten ailahtelevainen siellä olen, että mistä sitten haaveilen kun tämä on ohi. Että miten opin hyväksymään sen tosiasian, että pakopaikat ovat käymässä vähiin. Muutto kotikotikaupungista Tampereelle tuntui aikoinaan helpotukselta kun sai "aloittaa alusta" uudessa ympäristössä uusien ihmisten keskellä; muutto Tampereelta Canterburyyn oli ihan yhtä helpottava, tarjosi vielä yhden mahdollisuuden juosta karkuun omaa itseään. Nyt kun menen takaisin Tampereelle pitää koettaa opetella kohtaamaan päänsisäiset ongelmat pysymällä paikoillaan, ei juoksemalla karkuun. Toisaalta olen täällä saanut muutaman tehokkaan oppitunnin siitä, että minä en muutu miksikään vaikka maisemat vaihtuisivatkin, joten ehkä se ajatus siitä, että itseään voi juosta jotenkin karkuun on lähinnä omaa päänsisäistä kuvitelmaa.
Jos ei oteta lukuun mahdollista sopeutumisongelmaa sekä totta kai sitä, että pelkään jo nyt taas yhtä lentomatkaa kuollakseni mulla on itse asiassa tällä hetkellä yllättävän positiivinen olo Suomeen palaamisen suhteen. Johtuu ehkä siitä, että nyt on ollut sarja juhlapyhiä, jotka ei ole täällä Englannissa tuntuneet missään kun ihmiset täällä ei ymmärrä juhlia niitä, tai siitä, että elämä täällä Canterburyssa on viime aikoina ollut hyvin hiljaista ja kokeisiinlukupainotteista, mutta joskus tuntuu kyllä siltä, että Suomi-elämässä on myös hyvin vahvasti puolensa. Olen jo alkanut haaveilla Suomikesästä. Olkoonkin, että täällä on jo nyt kesä ja se on kaikin puolin kaunis ja lämmin ja virkistävä ja ihana ja söpöillä pörröpupuilla höystetty, siinä Suomi-kesässä on silti jotain taianomaista, mitä täkäläisestä kesästä ei löydy. Ehkä se on vain oman pään sisällä, se idylli; kevyt kesämieliala, pitkät valoisat kesäyöt ja kukat ja pehmisjäätelö ja terassit ja rantasauna mökillä. (Tuo viimeinen kohta on ainakin hyvin vahvasti oman pään sisällä, en ole vuosiin käynyt mökillä enkä edes uimassa kahteen viime vuoteen!) Joskus tylsinä hetkinä kuvittelen mielessäni mitä teen sitten kun olen taas Suomessa. Täydellinen Kotiinpaluuohjelma tähän mennessä vaikuttaa suunnilleen tältä (ja olen toki unohtanut kaikki pakolliset muutot ja tavaroiden purkamiset onnellisesti tästä ohjelmasta):
Torstaina piipahdin muutaman kaverin kanssa keskustassa pubissa jotain randombändiä kuuntelemassa, ja illan lopuksi mussutettiin hyvää kasvispizzaa joen rannassa, onnellisuus. Eilen puolestaan kävin ihan keskustan leffateatterissa katsomassa Water for Elephants-leffan. Mun odotukset leffaa kohtaan ei olleet kovin korkealla, koska tykkäsin kyseisestä kirjasta kovasti ja yleensä kirjafilmatisoinnit ei onnistu kovinkaan hyvin (Taru Sormusten Herrasta ja Forrest Gump tästä poikkeuksina.) Water for Elephants kuitenkin yllätti hyvin positiivisesti siinä, miten uskollisena se pysyi kirjalle. Okei, kuuluisaa kolmiodraamaa ehkä painotettiin muiden asioiden kustannuksella vähän liikaa, Reese Witherspoon ei vastannut mun mielikuvaa Marlenasta eikä CedridEdward ole vieläkään mikään näyttelijälahjakkuus, mutta mikään noista asioista ei kuitenkaan häirinnyt siinä määrin, että se olisi häirinnyt elokuvasta nauttimista. Sellaisenaan elokuva toimi hyvin ja sujuvasti, sitä ei huomannut kirjafilmatisoinniksi niin kuin esim. Harry Potter-elokuvat huomaa väistämättä. Ja elokuva oli kuvattu jotenkin tosi kauniisti, koko parin tunnin ajan oli sellainen samanlainen maaginen sirkusolo kuin oli kirjaakin lukiessa, joten silloin elokuva kai täytti tehtävänsä? Sanotaan siis, että tykkäsin. Kannattaa käydä katsomassa!
Tänään olisi sitten vuorossa parin tutun luona tapahtuma, jota voisi varmaan kuvata sanoilla Erasmusaikani viimeiset kotipippalot. Ai miten niin viimeiset? Koska maanantaina kesälukukauden alkaessa astuu voimaan kampuksen noise ban. Säännöt menee suurin piirtein seuraavasti: Ei juhlia taloissa, ei kokoontumisia tai ulkopelejä talojen pihoilla, sisällä talossa pitää hissutella hiljaa (esim. ovia ei saa paiskoa), huoneessa ei saa puhua kovaäänisesti koska seinät ja ikkunat on ohuet ja jos haluaa kuunnella musiikkia / katsoa elokuvia, se pitäisi tehdä kuulokkeet päässä. Sääntöjen rikkojia uhataan 50 punnan sakolla. Tämä kaikki siksi, että nämä ilmeisen herkkäkorvaiset englantilaiset saisivat opiskella rauhassa ilman meteliä. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että koko juttu on naurettava. Okei, kaikilla on varmasti erilainen metelinsietokyky ja keskittymiskyky jne., mutta tosiasiahan on se, että Canterburyssa ei ole ollut ikinä täysin hiljaista koko sinä aikana, jolloin olen täällä ollut, joten luulisi opiskelijan kuin opiskelijan tottuneen meteliin. Itse olen ainakin nykyään täysin immuuni kummallisille äänille, kovaäänisille keskusteluille, ovenpaiskomiselle ja ties mille. Pystyisin varmaan nukkumaan läpi maanjäristyksen, eikä opiskelut häiriintyisi vaikka kaksikymmentäpäinen espanjalaislauma ilmestyisi oven taakse soittamaan tuubaa. (Tämä on itse asiassa ihan mahdollinen skenaario.) Siksi tuntuu jotenkin typerältä, että ei voisi pitää yllä normielämää jonkin kokeiden tapaisen jutun vuoksi. Mutta niin se vain tuntuu menevän täällä Englannissa - kukaan ei tunnu uskovan, että ihmiset osaavat itse asiassa käyttää omaa järkeään suurimman osan ajasta, joten sitten jokaisesta pikkujutustakin pitää tehdä sääntö. Huuh, katsotaan vaan kauanko kestää ennen kuin ensimmäiset espanjalaiset saa melusaastesakon. Minähän olisin siinä tilanteessa varmasti hyvin myötätuntoinen ja ties mitä...
Jos ei oteta lukuun mahdollista sopeutumisongelmaa sekä totta kai sitä, että pelkään jo nyt taas yhtä lentomatkaa kuollakseni mulla on itse asiassa tällä hetkellä yllättävän positiivinen olo Suomeen palaamisen suhteen. Johtuu ehkä siitä, että nyt on ollut sarja juhlapyhiä, jotka ei ole täällä Englannissa tuntuneet missään kun ihmiset täällä ei ymmärrä juhlia niitä, tai siitä, että elämä täällä Canterburyssa on viime aikoina ollut hyvin hiljaista ja kokeisiinlukupainotteista, mutta joskus tuntuu kyllä siltä, että Suomi-elämässä on myös hyvin vahvasti puolensa. Olen jo alkanut haaveilla Suomikesästä. Olkoonkin, että täällä on jo nyt kesä ja se on kaikin puolin kaunis ja lämmin ja virkistävä ja ihana ja söpöillä pörröpupuilla höystetty, siinä Suomi-kesässä on silti jotain taianomaista, mitä täkäläisestä kesästä ei löydy. Ehkä se on vain oman pään sisällä, se idylli; kevyt kesämieliala, pitkät valoisat kesäyöt ja kukat ja pehmisjäätelö ja terassit ja rantasauna mökillä. (Tuo viimeinen kohta on ainakin hyvin vahvasti oman pään sisällä, en ole vuosiin käynyt mökillä enkä edes uimassa kahteen viime vuoteen!) Joskus tylsinä hetkinä kuvittelen mielessäni mitä teen sitten kun olen taas Suomessa. Täydellinen Kotiinpaluuohjelma tähän mennessä vaikuttaa suunnilleen tältä (ja olen toki unohtanut kaikki pakolliset muutot ja tavaroiden purkamiset onnellisesti tästä ohjelmasta):
- Halaan kaikki ihanat kivat ihan ruttuun.
- Käyn saunassa. Joka ilta. Ainakin viikon ajan. Saunan jälkeen istun terassilla pyyhe päällä lonkeron kanssa. (En joka ilta. Tykkään maksastani.) (Lisäksi haluaisin huomauttaa että näissä mun Suomi-haaveissa on totta kai ihan täydellinen lämmin kesäkeli eikä sateesta tietoakaan!)
- Syön pelkkää ruisleipää koko ajan. Ja pinaattikeittoa! Ja uusia perunoita! Ja vanhempien tekemiä lettuja ja nakkeja ja muussia. (Jos ne enää haluaa mua kotiin sen jälkeen kun olen listannut, miten kovat kulinaristiset vaatimukset mulla on niiden suhteen.)
- Luen puolen vuoden rästissä olevat Aku Ankat putkeen.
- Menen kampaajalle. Mun viimeksi joulukuussa leikattu reuhkani alkaa näyttää no... aika reuhkalta. Päivääkään ei täällä kulu ilman, että irvistelisin tukalleni peilissä ja pohtisin, että miten sen voisi parhaiten pelastaa.
- Kuuntelen englantilaisesta Spotifysta puuttuvat Ultra Bra-levyt puhki.
Torstaina piipahdin muutaman kaverin kanssa keskustassa pubissa jotain randombändiä kuuntelemassa, ja illan lopuksi mussutettiin hyvää kasvispizzaa joen rannassa, onnellisuus. Eilen puolestaan kävin ihan keskustan leffateatterissa katsomassa Water for Elephants-leffan. Mun odotukset leffaa kohtaan ei olleet kovin korkealla, koska tykkäsin kyseisestä kirjasta kovasti ja yleensä kirjafilmatisoinnit ei onnistu kovinkaan hyvin (Taru Sormusten Herrasta ja Forrest Gump tästä poikkeuksina.) Water for Elephants kuitenkin yllätti hyvin positiivisesti siinä, miten uskollisena se pysyi kirjalle. Okei, kuuluisaa kolmiodraamaa ehkä painotettiin muiden asioiden kustannuksella vähän liikaa, Reese Witherspoon ei vastannut mun mielikuvaa Marlenasta eikä CedridEdward ole vieläkään mikään näyttelijälahjakkuus, mutta mikään noista asioista ei kuitenkaan häirinnyt siinä määrin, että se olisi häirinnyt elokuvasta nauttimista. Sellaisenaan elokuva toimi hyvin ja sujuvasti, sitä ei huomannut kirjafilmatisoinniksi niin kuin esim. Harry Potter-elokuvat huomaa väistämättä. Ja elokuva oli kuvattu jotenkin tosi kauniisti, koko parin tunnin ajan oli sellainen samanlainen maaginen sirkusolo kuin oli kirjaakin lukiessa, joten silloin elokuva kai täytti tehtävänsä? Sanotaan siis, että tykkäsin. Kannattaa käydä katsomassa!
Tänään olisi sitten vuorossa parin tutun luona tapahtuma, jota voisi varmaan kuvata sanoilla Erasmusaikani viimeiset kotipippalot. Ai miten niin viimeiset? Koska maanantaina kesälukukauden alkaessa astuu voimaan kampuksen noise ban. Säännöt menee suurin piirtein seuraavasti: Ei juhlia taloissa, ei kokoontumisia tai ulkopelejä talojen pihoilla, sisällä talossa pitää hissutella hiljaa (esim. ovia ei saa paiskoa), huoneessa ei saa puhua kovaäänisesti koska seinät ja ikkunat on ohuet ja jos haluaa kuunnella musiikkia / katsoa elokuvia, se pitäisi tehdä kuulokkeet päässä. Sääntöjen rikkojia uhataan 50 punnan sakolla. Tämä kaikki siksi, että nämä ilmeisen herkkäkorvaiset englantilaiset saisivat opiskella rauhassa ilman meteliä. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että koko juttu on naurettava. Okei, kaikilla on varmasti erilainen metelinsietokyky ja keskittymiskyky jne., mutta tosiasiahan on se, että Canterburyssa ei ole ollut ikinä täysin hiljaista koko sinä aikana, jolloin olen täällä ollut, joten luulisi opiskelijan kuin opiskelijan tottuneen meteliin. Itse olen ainakin nykyään täysin immuuni kummallisille äänille, kovaäänisille keskusteluille, ovenpaiskomiselle ja ties mille. Pystyisin varmaan nukkumaan läpi maanjäristyksen, eikä opiskelut häiriintyisi vaikka kaksikymmentäpäinen espanjalaislauma ilmestyisi oven taakse soittamaan tuubaa. (Tämä on itse asiassa ihan mahdollinen skenaario.) Siksi tuntuu jotenkin typerältä, että ei voisi pitää yllä normielämää jonkin kokeiden tapaisen jutun vuoksi. Mutta niin se vain tuntuu menevän täällä Englannissa - kukaan ei tunnu uskovan, että ihmiset osaavat itse asiassa käyttää omaa järkeään suurimman osan ajasta, joten sitten jokaisesta pikkujutustakin pitää tehdä sääntö. Huuh, katsotaan vaan kauanko kestää ennen kuin ensimmäiset espanjalaiset saa melusaastesakon. Minähän olisin siinä tilanteessa varmasti hyvin myötätuntoinen ja ties mitä...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)