Suomi-haaveita ja opiskelua

Arvatkaa kuka sai viimein pakotettua itsensä ostamaan lentolipun takaisin Suomeen? Jep jep, nyt se on virallista - vähän yli kuukauden päästä pitää tyhjentää kämppä, pakata tavarat ja hyvästellä Canterbury. Tuntuu epätodelliselta ajatella, että olen jo niin pian kotona. Okei, onhan tässä vielä jäljellä yli kuukausi vaiheikasta Englanti-elämää, mutta kun aikani Englannissa tähän mennessä on muutenkin hujahtanut ohi niin nopeasti kuukausikin tuntuu varmaan loppujen lopuksi lähinnä yhdeltä viikolta. Tässä vaiheessa on jo selvää, että läheskään kaikkea ei ehdi näkemään mitä täällä haluaisi nähdä. Paljon kivaa jää tekemättä, ja kun se lähdön hetki sitten kesäkuun puolivälissä koittaa, se koetaan takuulla tippa silmässä. On vaikea kuvitella, että vähän yli kuukauden päästä lähden täältä enkä enää koskaan pääse takaisin tähän samaan elämäntilanteeseen tähän samaan paikkaan näiden samojen ihmisten kanssa. Normaalielämä Suomessa pelottaa jo vähän - että miten ailahtelevainen siellä olen, että mistä sitten haaveilen kun tämä on ohi. Että miten opin hyväksymään sen tosiasian, että pakopaikat ovat käymässä vähiin. Muutto kotikotikaupungista Tampereelle tuntui aikoinaan helpotukselta kun sai "aloittaa alusta" uudessa ympäristössä uusien ihmisten keskellä; muutto Tampereelta Canterburyyn oli ihan yhtä helpottava, tarjosi  vielä yhden mahdollisuuden juosta karkuun omaa itseään. Nyt kun menen takaisin Tampereelle pitää koettaa opetella kohtaamaan päänsisäiset ongelmat pysymällä paikoillaan, ei juoksemalla karkuun. Toisaalta olen täällä saanut muutaman tehokkaan oppitunnin siitä, että minä en muutu miksikään vaikka maisemat vaihtuisivatkin, joten ehkä se ajatus siitä, että itseään voi juosta jotenkin karkuun on lähinnä omaa päänsisäistä kuvitelmaa.

Jos ei oteta lukuun mahdollista sopeutumisongelmaa sekä totta kai sitä, että pelkään jo nyt taas yhtä lentomatkaa kuollakseni mulla on itse asiassa tällä hetkellä yllättävän positiivinen olo Suomeen palaamisen suhteen. Johtuu ehkä siitä, että nyt on ollut sarja juhlapyhiä, jotka ei ole täällä Englannissa tuntuneet missään kun ihmiset täällä ei ymmärrä juhlia niitä, tai siitä, että elämä täällä Canterburyssa on viime aikoina ollut hyvin hiljaista ja kokeisiinlukupainotteista, mutta joskus tuntuu kyllä siltä, että Suomi-elämässä on myös hyvin vahvasti puolensa. Olen jo alkanut haaveilla Suomikesästä. Olkoonkin, että täällä on jo nyt kesä ja se on kaikin puolin kaunis ja lämmin ja virkistävä ja ihana ja söpöillä pörröpupuilla höystetty, siinä Suomi-kesässä on silti jotain taianomaista, mitä täkäläisestä kesästä ei löydy. Ehkä se on vain oman pään sisällä, se idylli; kevyt kesämieliala, pitkät valoisat kesäyöt ja kukat ja pehmisjäätelö ja terassit ja rantasauna mökillä. (Tuo viimeinen kohta on ainakin hyvin vahvasti oman pään sisällä, en ole vuosiin käynyt mökillä enkä edes uimassa kahteen viime vuoteen!) Joskus tylsinä hetkinä kuvittelen mielessäni mitä teen sitten kun olen taas Suomessa. Täydellinen Kotiinpaluuohjelma tähän mennessä vaikuttaa suunnilleen tältä (ja olen toki unohtanut kaikki pakolliset muutot ja tavaroiden purkamiset onnellisesti tästä ohjelmasta):

• Halaan kaikki ihanat kivat ihan ruttuun.
• Käyn saunassa. Joka ilta. Ainakin viikon ajan. Saunan jälkeen istun terassilla pyyhe päällä lonkeron kanssa. (En joka ilta. Tykkään maksastani.) (Lisäksi haluaisin huomauttaa että näissä mun Suomi-haaveissa on totta kai ihan täydellinen lämmin kesäkeli eikä sateesta tietoakaan!)
• Syön pelkkää ruisleipää koko ajan. Ja pinaattikeittoa! Ja uusia perunoita! Ja vanhempien tekemiä lettuja ja nakkeja ja muussia. (Jos ne enää haluaa mua kotiin sen jälkeen kun olen listannut, miten kovat kulinaristiset vaatimukset mulla on niiden suhteen.)
• Luen puolen vuoden rästissä olevat Aku Ankat putkeen. 
• Menen kampaajalle. Mun viimeksi joulukuussa leikattu reuhkani alkaa näyttää no... aika reuhkalta. Päivääkään ei täällä kulu ilman, että irvistelisin tukalleni peilissä ja pohtisin, että miten sen voisi parhaiten pelastaa.
• Kuuntelen englantilaisesta Spotifysta puuttuvat Ultra Bra-levyt puhki.

Eikös olekin täydellinen Suomisuunnitelma? Totuus on varmaan sitten jotain ihan muuta, kun pitää raahata koko omaisuus taas kotikotikaupungista Tampereelle... ja takuulla sataa vettä... ja pitää ravata lääkärissä... ja siitepölyallergia iskee uudestaan... ja opiskellakin pitää. Haha, onneksi sitä ennen on vielä edessä yli kuukausi onnellista Englantielämää. Kyllä, se on viime aikoina ollut ajoittaisista ankeuskohtauksista huolimatta onnellista. Meidän talossa on tällä hetkellä paljon vähemmän sotkua ja tiskiä kiitos sen tosiasian, että talo on ollut koko viikon ajan naisten talo, pojat huitelevat ties missä pitkin maailmaa. (Ja kuka niitä muka kaipaisi, ei ne edes tapa ampiaista pyydettäessä.) Vähentyneestä tiskistä puolestaan seuraa se onnellinen tosiasia, että kun tarvitsee kattilaa ruoanlaittoa varten, sellainen saattaa jopa löytyä puhtaana jostakin! Tästä puolestaan seuraa se, että ruoanlaitto on kivempaa = tekee mieli laittaa enemmän ruokaa = lautasella on parempaa ruokaa = Lauralla on täysi maha ja hyvä mieli. Vähän hiljaistahan meidän talossa on kun kaikki vaan opiskelee tai välttelee opiskelua tahoillaan. Maanantaina pitää palauttaa viimeinen Englanti-esseeni ikinä (jeij!), mutta koska olen sen jo alkuviikosta kirjoitellut valmiiksi ei siitäkään tarvitse stressata. Ensi viikolla alkaa myös kokeet, ja siitä totta kai stressaan vähän... mutta se on ensi viikolla vasta se. (On se hienoa, miten täällä oppii elämään hetkessä mitä koulujuttuihin tulee.) 

Torstaina piipahdin muutaman kaverin kanssa keskustassa pubissa jotain randombändiä kuuntelemassa, ja illan lopuksi mussutettiin hyvää kasvispizzaa joen rannassa, onnellisuus. Eilen puolestaan kävin ihan keskustan leffateatterissa katsomassa Water for Elephants-leffan. Mun odotukset leffaa kohtaan ei olleet kovin korkealla, koska tykkäsin kyseisestä kirjasta kovasti ja yleensä kirjafilmatisoinnit ei onnistu kovinkaan hyvin (Taru Sormusten Herrasta ja Forrest Gump tästä poikkeuksina.) Water for Elephants kuitenkin yllätti hyvin positiivisesti siinä, miten uskollisena se pysyi kirjalle. Okei, kuuluisaa kolmiodraamaa ehkä painotettiin muiden asioiden kustannuksella vähän liikaa, Reese Witherspoon ei vastannut mun mielikuvaa Marlenasta eikä CedridEdward ole vieläkään mikään näyttelijälahjakkuus, mutta mikään noista asioista ei kuitenkaan häirinnyt siinä määrin, että se olisi häirinnyt elokuvasta nauttimista. Sellaisenaan elokuva toimi hyvin ja sujuvasti, sitä ei huomannut kirjafilmatisoinniksi niin kuin esim. Harry Potter-elokuvat huomaa väistämättä. Ja elokuva oli kuvattu jotenkin tosi kauniisti, koko parin tunnin ajan oli sellainen samanlainen maaginen sirkusolo kuin oli kirjaakin lukiessa, joten silloin elokuva kai täytti tehtävänsä? Sanotaan siis, että tykkäsin. Kannattaa käydä katsomassa!

Tänään olisi sitten vuorossa parin tutun luona tapahtuma, jota voisi varmaan kuvata sanoilla Erasmusaikani viimeiset kotipippalot. Ai miten niin viimeiset? Koska maanantaina kesälukukauden alkaessa astuu voimaan kampuksen noise ban. Säännöt menee suurin piirtein seuraavasti: Ei juhlia taloissa, ei kokoontumisia tai ulkopelejä talojen pihoilla, sisällä talossa pitää hissutella hiljaa (esim. ovia ei saa paiskoa), huoneessa ei saa puhua kovaäänisesti koska seinät ja ikkunat on ohuet ja jos haluaa kuunnella musiikkia / katsoa elokuvia, se pitäisi tehdä kuulokkeet päässä. Sääntöjen rikkojia uhataan 50 punnan sakolla. Tämä kaikki siksi, että nämä ilmeisen herkkäkorvaiset englantilaiset saisivat opiskella rauhassa ilman meteliä. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että koko juttu on naurettava. Okei, kaikilla on varmasti erilainen metelinsietokyky ja keskittymiskyky jne., mutta tosiasiahan on se, että Canterburyssa ei ole ollut ikinä täysin hiljaista koko sinä aikana, jolloin olen täällä ollut, joten luulisi opiskelijan kuin opiskelijan tottuneen meteliin. Itse olen ainakin nykyään täysin immuuni kummallisille äänille, kovaäänisille keskusteluille, ovenpaiskomiselle ja ties mille. Pystyisin varmaan nukkumaan läpi maanjäristyksen, eikä opiskelut häiriintyisi vaikka kaksikymmentäpäinen espanjalaislauma ilmestyisi oven taakse soittamaan tuubaa. (Tämä on itse asiassa ihan mahdollinen skenaario.) Siksi tuntuu jotenkin typerältä, että ei voisi pitää yllä normielämää jonkin kokeiden tapaisen jutun vuoksi. Mutta niin se vain tuntuu menevän täällä Englannissa - kukaan ei tunnu uskovan, että ihmiset osaavat itse asiassa käyttää omaa järkeään suurimman osan ajasta, joten sitten jokaisesta pikkujutustakin pitää tehdä sääntö. Huuh, katsotaan vaan kauanko kestää ennen kuin ensimmäiset espanjalaiset saa melusaastesakon. Minähän olisin siinä tilanteessa varmasti hyvin myötätuntoinen ja ties mitä...