Long time no see. Olen muuten nykyään kesälomalla. Viimeinen koe oli viikko sitten lauantaina, ja siitä pitäen olen lähinnä vetelehtinyt ympäriinsä kämpällä tekemättä yhtään mitään. Kokeiden jälkeen iski kumma väsy; en edes tajunnut, miten väsynyt ja stressaantunut olin ollut ennen kuin stressi purkautui ja meinasin nukahtaa spagetinkeittämisen ääreen. Sitten olinkin seuraavat kaksi päivää ihan tillintallin, nahjustelin kotona yöpaidassa, luin kirjoja ja nukuin yksitoista tuntia yössä. Sen jälkeen olen ollut vähän virkeämpi ja puuhastellut kaikenlaista - lukenut, kirjoittanut (jeij, olen edistynyt peräti viisi sivua tällä viikolla... joskus kirjoitin sen verran päivässä), leiponut ja kävellyt ympäriinsä. Mulla oli itse asiassa tarkoituksena hypätä bussiin ja matkustaa jonnekin, mutta oikuttelevat niskat ja päänsärky on pitäneet mut lähellä kotia. Eikä se kelikään ole ollut mitenkään kummoinen - tyypillistä, heti kun alkaa kesäloma säätila muuttuu kurjemmaksi kuin kertaakaan sitten helmikuun. Ei hirvittävästi huvita mennä merenrannalle kun sisämaan puolellakin tuulee niin kauheasti, että ulkona saa pelätä, mistä tippuu seuraavaksi oksa päähän. Vaan onhan tässä aikaa vielä... kolme viikkoa. Kolmen viikon päästä tähän aikaan taidankin olla jo kotona, mutta koetan olla ajattelematta sitä vielä. Ei sillä, että kotiinmeneminen olisi täysin vastenmielinen ajatus, onhan siinä kotimaassa puolessakin.
Yksi niistä hyvistä puolista on tällä hetkellä mun lautasella. Vaasan ruispaloja ensimmäistä kertaa sitten tammikuun, nams nams... ja sitten jälkkäriksi pari palaa Fazerin sinistä ja turkinpippuri. Parastahan näissä ihanuuksissa on se, että ne toimitti Englantiin oma iskä ja äiti! :) Ennen kuin jatkan aiheesta enempää, täytyy sanoa, että olen varmaan maailman paras ikävöijä. En ikävöi täällä mitään aktiivisesti - esim. ruisleipää ei ole pahemmin ajatellut kaivaten kun kyllä sen paahtoleivänkin kanssa elää, mutta sitten kun syö ruisleipää pitkästä aikaa tajuaa, miten paljon sitä onkaan kaivannut. Ja sama pätee myös ihmisiin. Huonoja päiviä lukuunottamatta en ole mitenkään aktiivisesti kaivannut omaa perhettä, täällä on usein ollut sen verran paljon touhua ja tekemistä ja ajateltavaa, ettei ole yksinkertaisesti aikaa... mutta sitten tällä viikolla kun vanhempien vierailu alkoi lähestyä huomasinkin äkkiä laskevani päiviä ja tunteja, että milloin ne laskeutuu saarivaltioon kun on ollut niin kova ikävä. Ja sitten tietenkin tuli se typerä tulivuori ja oli epävarmaa, että pääsevätkö vanhemmat tänne ollenkaan... ja sitten kun tulivuoresta oli pari päivää ja uskalsin huokaista helpotuksesta eilen illalla lehdessä luki, että nyt Helsinki-Vantaalla on menossa lakko ja lennot ovat sekaisin. Siinä vaiheessa täällä lenteli ärräpäitä kun oli äkkiä taas epävarmaa, että pääsevätkö ne vanhemmat tulemaan. Lopulta olin jo niin pessimistisellä päällä, että en uskaltanut innostua ennen kuin äiti viimein laittoi iltapäivällä viestiä, että olivat Canterburyyn tulevassa bussissa. Siinä vaiheessa iski viimein onnellisuus...
Ja hienostihan ne vanhemmat tänne selvisivät! Purin täällä hengessä kynsiäni, että mitenkähän äiti ja iskä selviävät yksin Lontoosta Canterburyyn bussinvaihtoineen kaikkineen, mutta ne ovat ilmeisesti perineet lapsensa ilmiömäiset Englanti-suunnistustaidot, koska löysivät perille ongelmitta. Ja että olikin ihana nähdä äitiä ja iskää taas! Jälleen, en hoksannut ollenkaan, että miten ikävä oli ollut ennen kuin vanhemmat olivatkin jo nenän edessä. Olenko maailman käytännöllisin ikävöijä vai mitä? Niin se vain menee, että ollaanpa missä päin maailmaa tahansa, omaa perhettä ei voita mikään. (No, monet vaihtarikaverini ovat ehkä eri mieltä, mutta minä taidan sitten vain olla niitä onnellisia, joilla on ihana, ikävöimisen arvoinen perhe?) Nyt on sitten edessä neljä päivää vanhempien kanssa - ensin kaksi päivää Cantersissa, sitten kaksi päivää Lontoossa, ja sen jälkeen onkin enää vain pari viikkoa kun jo nähdään Suomessa (vaikka edelleen yritän olla ajattelematta aktiivisesti kotiinpaluuta.) Ja saanko sanoa, että vanhemmillani on tosi hyvä maku? Olen muistaakseni aiemmin jo ilmaissut mielipiteeni Englannin hotelleista... no, vanhempieni hotelli Cantersissa on itse asiassa tosi kiva. Pilgrims Hotel-niminen pikkupaikka Canterburyn keskustassa on rakennettu jo 1500-luvulla ja on valtavan söpö! Porukoiden huone oli pienikokoinen, mutta ihanasti sisustettu, jotenkin ritarihenkinen paikka. Kylppäri oli hieman omalaatuinen mutta puhdas, sängyt olivat mukavat, huoneessa oli siistiä ja huhujen mukaan hintaan sisältyy myös full English breakfast... totta kai tarvitaan vielä vanhempien tuomio yöunista mutta näin söpöyden ja viihtyisyyden perusteella voisin suositella Canterburyyn matkustavia testaamaan Pilgrims Hotelia.
Meillä on muuten vanhempien kanssa mielenkiintoista matkustusta täällä Englannissa. Ai miksi? Koska äidilläni on keliakia... Meillä oli äipän kanssa etukäteen väittely siitä, että löytyykö Englannista gluteenitonta ruokaa vai ei. Äiti sanoi ei, minä sanoin kyllä. Todellisuudessa kumpikaan ei ollut täysin oikeassa - gluteenitonta ruokaa löytyy kyllä, mutta sen paikantaminen vaatii suunnittelua. Ahkeran nettimetsästyksen seurauksena löysin viimein JD Wetherspoons-nimisen pubiketjun, joka tarjoilee myös gluteenitonta ruokaa. Cantersistakin löytyy pari tämän ketjun pubia, ja tänään käytiin toisessa niistä syömässä. West Gate Inn-nimisessä paikassa oli tosiaan myös äidilleni sopivaa ruokaa, hinnat eivät huimanneet päätä, eikä kenelläkään ollut annoksien koossa valittamista (paitsi ehkä se, että sen jälkeen ei mahdu jälkiruokaa kun on niin ähky, pahus). Saman ketjun pubeja löytyy lisäksi myös Lontoosta useampia, joten suunnittelen mahdollisia Lontooseen suunnistavia keliaakikkoja googlettamaan kyseisen ketjun ja etsimään sopivat pubit Lontoosta. Itsehän kulutin puolitoista tuntia siinä, että etsin netistä sopivasti keskustassa olevia vaihtoehtoja ja merkitsin niitä Lontoo-karttaani... mitäpä sitä ei vanhempien vuoksi tekisi!
Nyt mussutan turkinpippurini loppuun ja painelen nukkumaan, että jaksan huomenna esitellä vanhemmille ihanaista kotiani. Lisää lomakuulumisia joku toinen kerta, innostuneen lapsiparan piti vain saada äkkiä purkaa perheinnostustaan jonnekin :) (niin, ja ruispalainnostusta, ruispalat on niin pahuksen hyviä!)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti