hox hox!

Moi vain!

Tälle blogille on saapunut jatkoa, eli allekirjoittaneen seikkailuja Tampereella voi seurata osoitteessa http://180611.blogspot.com

Tervetuloa :)

enkä löydä keittiöstä katkaisijaa

Olen ilmeisesti Suomessa nyt. Eilen ei vielä tuntunut siltä; lento oli myöhässä, joten lopulta kone laskeutui Helsinkiin vasta puoli yhdentoista aikaan illalla, ja kotikotiin Keski-Suomeen ehdittiin ihanasti puoli neljän aikaan aamulla. Siinä vaiheessa ainoa ajatus koski lähinnä sänkyä ja sitä, mikä on todennäköisyys, että saan hampaat pestyä ennen kuin nukahdan jaloilleni hammasharja suussa (hyvät naiset ja herrat, en suosittele valvomaan kolmeen yöllä silloin kun edessä on herätys kuudelta aamulla ja kaksitoista tuntia matkustamista yhtä soittoa.) Tänä aamuna oli kummallista herätä omasta sängystä. Söin aamupalaksi ruisleipää (nams!) ja kävin heti aamulla saunassa (oi onnea!) ja sen jälkeen olenkin sitten lähinnä haahuillut ympäri taloa ihmetellen sitä miten oikein päädyin tänne näin äkkiä ja mitä ihmettä mun on nyt tarkoitus tehdä.

Lähteminen tuntui epätodelliselta. Totta kai koko viikko meni taloa siivotessa ja tavaroita pakatessa, ja koko ajan mielessä oli taka-alalla se inhottava tunne siitä, että kohta ihana Englanti-seikkailu on ohi. Mutta missään vaiheessa ei tuntunut siltä, että olen lähdössä pois. Elämä jatkui ennallaan ihanana Canterbury-elämänä: manasin kämppiksien sotkuisuutta keittiössä, menin liian myöhään nukkumaan ja päädyin nukkumaan melkein puoleenpäivään, ihmettelin kämpästä mystisesti kadonnutta imuria, pukeuduin toogaan (no, lakanaan) ja naapuritalon seinästä kiskotusta köynnöksestä tehtyyn seppeleeseen ja menin ulos tanssimaan, opetin neiti Saksalaisen syömään kaurapuuroa ja katsoin kaikki illat maailman surkeimpia leffoja hyvässä seurassa. (Hyvät ihmiset, älkää koskaan katsoko Red Riding Hood-leffaa, ellette halua riskeerata yhtä aikaa mahakipua, hammassärkyä ja mahdollisuutta kuolla nauruun ja/tai myötähäpeään kahden tunnin aikana.) Ja sitten olikin jo äkkiä perjantai-ilta ja itkin lähtöä kunnes neiti Saksalainen muistutti mua omasta hienosta filosofiastani (ei kannata itkeä etukäteen niin kauan kuin on aikaa jäljellä) ja lähdettiin ulos tanssimaan ja tanssittiin jalkamme kipeiksi (ja minun tärykalvot hajalle, vieläkin korvissa tinnituttaa) ja sitten mentiin nukkumaan ja olikin jo lauantaiaamu ja pakattiin viimeiset tavarat ja lähdettiin kotoa. Ja sitten istuin jo bussissa ja saavuttiin Victoria Coach Stationille ja ihan ihan ihan liian pian lähdettiin neiti Saksalaisen kanssa eri suuntiin, ei toivottavasti viimeistä kertaa historiassa, mutta silti. Itketti.

Voisin varmaan mainita jotain siitä miten kaikki kosmiset merkit tuntui olevan sitä mieltä, että mun pitäisi jäädä Englantiin. Kun tulin Englantiin tammikuun alussa, koko matkanteko ja kaikki järjestelyt kävi niin helposti, että se tuntui melkein naurettavalta (pessimisti oli varautunut vaikeuksiin). Nyt matkanteko puolestaan takkusi pahemman kerran. Niskani olivat kuolleet ja kuopatut jo Cantersin bussiasemalla. Bussiasemalla ilkeä National Expressin bussikuski ei meinannut ottaa mua ja neiti Saksalaista ja meidän matkatavaroita kyytiin, koska bussi oli jo täynnä. En tosin tiedä, miten ne kuvittelivat voivansa jättää meidät ja meidän matkatavarat rannalle ruikuttamaan kun olin jo ostanut lippuni puolitoista viikkoa etukäteen ja mulla oli matkatavaraa jopa vähän alle sallitun määrän, ja informoin niitä myös tästä pienestä epäkohdasta. Lopulta bussikuski suostui ottamaan meidät ja meidän tavarat kyytiin, vaikka mulkoilikin meitä aika pahastuneesti. Anteeksi vain, mutta mikä sana kohdassa ostin lippuni puolitoista viikkoa sitten ja tämä on ainoa bussi jolla ehdin ajoissa lennolleni on niin loukkaavaa? Ja sitä paitsi sanoin please! Lisää hankalia virkailijoita odotti Heathrow'lla. Matkatavaratiskillä joku nyrpeännäköinen mies ilmoitti mulle, että mun käsimatkatavarat painaa kolme kiloa liikaa ja ruumaan menevä laukku kaksi kiloa liikaa, komensi siirtämään käsimatkatavaroista kamaa isoon laukkuun ja maksamaan siitä sitten reippaat ylipainomaksut. Minä sitten kuuliaisesti tyhjensin laukkua, eli pukeuduin useampaan vaatekerrokseen, sulloin kamerat ja puhelimet ja kaiken mahdollisen taskuihin ja heitin pois kolme (kolme!) kirjaa. Kuinka ilkeä ihminen pitää olla, että pakottaa Laura-paran luopumaan kolmesta kirjasta? Sydän itki kyllä verta siinä vaiheessa. Mystistähän tässä on se, että kun menin uudestaan matkatavaratiskille, tällä kertaa eri virkailijan luokse, se ei löytänyt mitään vikaa mun matkatavaroiden painosta, ja jälkeenpäin mun ruumaan menevään laukkuun merkitty lappu antoi ymmärtää, että laukku painoikin kahdenkymmenenviiden kilon sijasta vain kaksikymmentä kiloa. Hmm, minne ne viisi kiloa mahtoi kadota, kun lisäsin tavaraa siihen laukkuun sen sijaan, että olisin ottanut sitä pois? Olen varma, että se ensimmäinen virkailija oli vain joku ilkeä lapsuudessaan kirjoista vieroitettu tyyppi, joka laserkatsellaan näki mun kulturellin laukunsisällön ja päätti, että noiden pokkareiden täytyy mennä. Julma mies!

Lentokenttäshoppailu onneksi piristi vähän mieltä, samoin kaikki hauskat galluptyypit, jotka tekivät kaiken maailman matkustustutkimuksia. Olin Heathrow'lla pitkien katseiden kohteena, koska shortsien, sukkahousujen ja hippipaidan lisäksi mulla oli asusteena melkoisen isonpuoleinen fascinator aka häähattu. Tunsin itseni lievästi hölmöksi kun ihmiset tuijottivat, mutta vaihtoehtoja ei ollut - häähattu hörhelöineen olisi kuollut laukussa, enkä varsinaisesti maksanut siitä viittätoista puntaa vain rikkoakseni sen puoli vuotta ennen itse häitä. Onneksi kivat lentokenttävirkailijat ja myyjät sentään muistivat sanoa joka välissä jotain positiivista mun hatusta. Lisäksi monet utelivat olenko kenties tulossa Ascotista. Olisinkin!

Lento oli tosiaan ukkosen ja Heathrow'n yleisen etanoinnin vuoksi reippaasti myöhässä, meitä istutettiin tunnin verran koneessa ennen kuin lentokone edes suunnisti kiitoradalle. Saanko sanoa, että tunnin ylimääräinen odottelu lentokoneessa ei sovi meikäläiselle? Olen muutenkin niin lentopelkoinen, että mut pitäisi toimittaa lentokoneeseen viime tipassa, pari minuuttia ennen lennon lähtöä niin että en edes kunnolla ehtisi tajuamaan, mitä tapahtuu. Nyt stressasin siinä tunnin verran kynsiäni järsien (tämä lentomatka verotti multa kolme kynttä, rauha heidän sieluilleen) ja miettien jokaista mahdollista uhkakuvaa aina tulipalosta terrori-iskuun ja haaksirikkoon. Okei, totta kai mun mielikuvissa vilahti myös mahdollisuus autiolle saarelle haaksirikkoutumisesta yhdessä Dominic Monaghanin kanssa, mutta Domia ei näkynyt, niin kuin ei kyllä myöskään autioita saaria ja haaksirikkoja. Ehkä ihan hyvä. Lento meni rauhallisesti, alun pienen tärinän jälkeen ilmakuoppia ei pahemmin ollut, joten sain rauhassa säilyttää loput kynteni ja miettiä menneitä ja tulevia. Lennolla oli hassu olo, kun kaikki ihmiset ympärillä puhuivat suomea, samoin kaikki lennon työntekijät. Mun mielestä ei ole tippaakaan outoa puhua suomea omalle perheelle, mutta sitten kun piti puhua suomea tuntemattomille se taipui kielellä kankeasti ja oli automaattisesti sellainen olo, että puhuu väärää kieltä. Samoin oman äidinkielen kuuleminen perheen suusta ei tunnu yhtään hassulta, mutta kun lentokoneessa kaikki ympärillä pälättivät suomea se sorahti korvaan omituisena. Ai niin, ja saanko sanoa, että tulin lennon aikana siihen tulokseen, että me suomalaiset ollaan välillä aika typeriä? Lennon aikanahan ihmiset ravaa edestakaisin vessaan ja takaisin istumaan, ja se ikkunapaikalla istuva ei ikinä pääse paikalleen jos muut eivät ensin nouse ylös. No, englanniksi tässä tilanteessa menisin tietenkin reippaasti kyseisen ihmisen luokse, sanoisin excuse me, se nousisi ylös ja minä pääsisin paikalleni ja se olisi helposti siinä. Mutta arvatkaapa mitä nämä suomalaiset tekivät? Ne menivät seisomaan siihen käytävälle oman paikkansa viereen sanaakaan sanomatta ja odottivat siinä kärsimättöminä, että milloin ne toiset huomaavat niiden olevan paikalla. Anteeksi, missä logiikka? Ette te kuole siihen, että avaatte suunne ja puhutte! En ole varma, onko suomen kielessä excuse me-termille vastinetta, mutta pitäisi olla. Ja lennon aikana ajattelin sen miljoona kertaa, että miten yksinkertaiseksi englanti tekee asiat. On sorry ja please ja excuse me ja thank you ja niitä kaikkia hoetaan niin paljon, että niihin ei enää kiinnitetä mitään huomiota.

Niin, se Suomi. En tiedä, mitä oletin kotiinpaluulta. Tuntuu valtavan kummalliselta olla kotikodissa Keski-Suomessa. En tiedä, miten sen tunteen selittäisi. Toisaalta kaikki on niin tavallista, mikään ei ole muuttunut: jääkaapista löytyy tuttua ruokaa ja lautaset löytyy samasta paikasta kuin ennenkin ja sänky on tuttu ja sama pyyhe roikkuu naulassa kuin tammikuussa lähtiessäni ja tämä paikka on niin koti ja silti jokin tuntuu hassulta, erilaiselta. Tiedättekö sen Kuninkaan Paluu-leffan loppukohtauksen, kun hobitit palaavat Kontuun ja kaikki on ennallaan ja ne istuvat tutussa pubissa ihan hiljaa ja katsovat toisiaan, ja koko kohtaus on jotenkin yhtä aikaa onnellinen ja surullinen, koska se heijastaa niin paljon sitä, miten paljon hobitit ovat muuttuneet? Sellainen olo on ehkä täällä tällä hetkellä. Muutos näkyy joissakin käytännön asioissa - ennen olin sitä mieltä, että meidän hanasta tuleva vesi on parhaanmakuista vettä maailmassa, mutta nyt se on niin pahaa, että irvistelen väkisin kun koetan juoda sitä, ja olen täysin varma siitä, että yläkerran vessaan on asennettu uusi valonkatkaisija, vaikka isä kuinka sanoo sen olleen siellä ikuisuuksia. Enimmäkseen se muutos kuitenkin tuntuu siinä olotilassa, mikä on sisällä. Olen kotona enkä kuitenkaan kotona ja sitten kuitenkin kotona. Valtavan hämmentävä olo, tavallaan ihan yhtä kummallinen kuin silloin kun vietin ensimmäistä iltaa Englannissa tammikuussa. Että on vain jossakin, eikä osaa alkaa oikein tekemään mitään, koska ei ole sitä rutiinia eikä oikein tiedä, että mitä tässä paikassa nyt pitäisi tehdä.

Kammoan vähän sitä kun alan taas nähdä kavereita ja sukulaisia ja ne kysyvät, että miltä tuntuu olla taas Suomessa, onko kivaa olla kotona? En tiedä mitä siihen voisi sanoa. Tällä hetkellä kiertäisin koko kysymyksen, koska rehellinen vastaus on se, että mulla on tällä haavaa melko tyhjä olo. Oikeastaan vasta tänään iltapäivällä oikeasti upposi tajuntaan se, että olen täällä nyt, en enää Englannissa, enkä voi enää koskaan palata sinne takaisin, koska vaikka voin fyysisesti mennä siihen maahan vierailemaan milloin vain, ne ihmiset eivät ole enää siellä eikä ajassa voi matkustaa taaksepäin vaikka miten haluaisi. Ja välillä itkettää, koska aikani Englannissa oli niin hienoa ja on vaikea ymmärtää, että se on ikuisiksi ajoiksi ohi. En sano, että en olisi onnellinen siitä, että olen Suomessa. Okei, tällä hetkellä en osaisi sanoa edes kirveellä uhattuna, että olenko onnellinen vai surullinen Suomessa olosta, mutta olen varma, että kunhan olen ollut täällä pari viikkoa ja nähnyt taas ihmisiä ja asettunut jonkinlaiseen rutiinin Suomikin alkaa taas tuntua kodilta. Kyseessä on kuitenkin kotimaa ja rakkaat ihmiset, ja muutenkin minä nyt vain olen taitava sopeutuja. Juuri nyt ajatukset ovat kuitenkin vielä Englannissa ja on jotenkin ontto olo. Aika Englannissa oli niin tapahtumarikasta ja ympärillä oli niin paljon kivoja ihmisiä ja jotain tekemistä ja nähtävää oli aina, että väkisinkin mietityttää, miten sopeudun tänne nyt kun kaveripiiri on niin paljon pienempi ja epäaktiivisempi ja tekemistä niin paljon vähemmän. Ilmeinen vastaus tähän totta kai olisi se, että pitää hankkia uusia kavereita ja kehittää sitä tekemistä, mutta ujolle ja epäaloitteelliselle ihmiselle niin kuin minä se ei ole niin kovin helppoa. Olen miettinyt tätä Suomeenpaluuasiaa aika paljonkin ja juuri nyt tuntuu siltä, että en vain pysty menemään vain takaisin siihen, mitä oli vaikka viime syksynä. Viime syksyn minä oli hyvin onnellinen sen kanssa mitä oli, tämän kesän minä kaipaa jotain enemmän. En tiedä mitä se "enemmän" sitten on, mutta luulen, että jonkin täytyy muuttua, koska minä olen muuttunut. How do you pick up the threads of an old life, kysytään leffassa Kuninkaan Paluu, how do you go on when in your heart you begin to understand there is no going back? Minä mietin ihan samaa. Toivon, että vastaus valkenee mulle tässä lähiaikoina. Pitää kai pyrkiä noudattamaan kaikkia viisaita syvällisiä sanontoja siitä, miten menneeseen ei voi ikinä palata takaisin, joten ainoa suunta on eteenpäin. Olen onneksi seuraavat pari viikkoa vanhempien hellässä huomassa Keksi-Suomessa, joten voin kaikessa rauhassa miettiä, että mitä se "eteenpäin" mulle tarkoittaa, mikä on seuraava askel tämän jälkeen. Parin viikon päästä olo on varmasti paljon viisaampi ja toivon mukaan vähän kotoisampikin.

En tiedä, miten pistäisin parhaiten sanoiksi aikani Englannissa. Lyhyesti, erittäin kliseisesti ja silläkin uhalla, että kuulostan täysin samalta kuin kaikki muutkin maailman miljoonat vaihto-oppilaat totean, että päätökseni lähteä Englantiin on ollut yksi tähänastisen elämäni parhaista päätöksistä. Englannissa vietetyt kuukaudet kuuluvat taistelevat ehdottomasti tähänastisen elämäni parhaiden ja onnellisimpien kuukausien tittelistä. Jälkeenpäin mietittynä tuntuu siltä, että sopeuduin Englantiin valtavan helposti. Ehkä kyse on siitä länsimaisesta kulttuurista tai yksinkertaisesti lähes olemattomasta kielimuurista, mutta minä pujahdin sinne kuin kala veteen, ongelmitta. European Officen työntekijät pelottelivat, että alkuonnen ja ihmetyksen jälkeen tulee masennus ja kaikki ärsyttää ja haluaa vain palata kotimaahansa, mutta minulle tuota vaihetta ei koskaan tullut, alkuihmetyksen jälkeen vain kotiuduin sinne ja aloin elää elämääni niin kuin tekisin Suomessakin. Ehkä Englanti on helposti sopeuduttava maa, tai minä vain kummallisen helposti kotiutuva ihminen, tai ehkä kyse on molemmista ja minun ja saarivaltion liitto oli yksinkertaisesti a match made in heaven, mutta rakastuin syvästi siihen maahan, enkä osaa kuvitella, että en menisi takaisin. Vielä niin paljon jäi näkemättä. Pidän kielestä ja siitä, miten sitä voi osata valtavan hyvin, mutta silti paikallisten puhe jaksaa aina yllättää ja ilahduttaa. Tykkään kulttuurista ja kohteliaisuudesta ja siitä tietynlaisesta vanhanaikaisuudesta, josta ihmiset tuntuvat välillä Suomessa pyrkivän eroon mahdollisimman nopeasti. Ääh, tiivistettynä, pidin kaikesta. Totta kai moni asia ärsytti vaihto-oppilastellessa hetkellisesti, mutta kyseessä on pidemmän päälle asennoitumiskysymys. Totta kai ärsytti välillä istua ikuisuuksia bussissa kehnon katusuunnittelun vuoksi, mutta toisaalta bussissa istuminen oli hyvää aikaa ajatella. Juuri nyt en usko, että mulle tulee varsinaisesti ikävä keittiössä parveilevia keittiönovea paukuttavia meluisia espanjalaisia, mutta toisaalta sekin oli kulttuurikokemus, ja varmasti sitäkin tulee joskus ikävä. Eilen lähtiessäni vannoin neiti Saksalaiselle olevani onnellinen siitä, että se ei enää saa tilaisuutta soittaa mun huoneessa Ruotsin Euroviisulaulua ja jumittaa sitä mun päähän loppupäiväksi (maailman tarttuvin kappale-  nytkin tarvitsi vain kirjoittaa sanat Ruotsin Euroviisulaulu ja heti päässä alkoi soida rasittavasti I will be popular, popular... Toivottavasti tartutin sen muillekin). Okei, takaisin asiaan, olen varma, että tässä vielä hyvin piankin koittaa aika, jolloin masentelen sitä, ettei neiti Saksalainen ole mun huoneessa soittamassa Ruotsin Euroviisulaulua, koska se yksinkertaisesti tarkoittaa sitä, ettei enää asuta samassa talossa. Tuntuu valtavan surulliselta, että yksi parhaista ystävistä ikinä asuu äkkiä kokonaan toisessa maassa. Toisaalta koetan ajatella, että se on rikkaus - että kieli- ja kulttuurieroista huolimatta pystyy ystävystymään niin hyvin jonkun toisen kanssa, ja että nykyajan teknologia takaa sen, että yhteyksissä on mahdollista pysyä jos vain haluaa. Mulla on avoin kutsu neiti Saksalaisen luokse Berliiniin ja otan sen vastaan heti kun se suostuu lähtemään katsomaan mun kanssa Berliinin muuria (juuri nyt se sanoo ei, liian "turistimaista" ja ei sen arvolle sopivaa, mutta olen varma, että vieroitusoireet kaikista mun ärsyttävistä suomalaisista tavoista saa sen vielä taipumaan.)

Neiti Saksalainen ei ole ainoa, jota jää ikävä. Vaikka neiti Saksalainen oli selvästi läheisin ystäväni Englannissa, matkan varrelle jäi muitakin mieleenpainuvia ihmisiä, joita varmasti kaipaan jatkossa. Ystävien ohella kaipaan jo nyt niitä mahdollisuuksia, mitä Englanti tarjosi. Opiskelukaverini Tampereella ovat harvemmin innokkaita lähtemään mihinkään - en tiedä, ehkä meillä on eri käsitys vapaa-ajanvietosta tai siellä on enemmän ujoa väkeä tai ei olla vain yksinkertaisesti yritetty tutustua ja rakentaa ryhmähenkeä tarpeeksi kovasti - kun taas Englannissa tapahtui melkein aina jotakin ilman, että tarvitsi hirveästi nähdä vaivaa sen eteen. Sitä tunnetta tulee takuulla ikävä, enkä oikein tiedä, että mitä keksisin siihen tilalle. Järkyttävä totuus on, että Englanti teki minusta sosiaalisemman ihmisen. Totta kai kaipaan edelleen omaa aikaa, mutta nyt vapaa-aikaa tekee itse asiassa mieli viettää muiden ihmisten kanssa sen sijaan, että kirjoittelisi vain omassa huoneessaan (vaikka toivonkin, että nyt Suomessa olisi enemmän aikaa kirjoittamiselle, on suorastaan naurettavaa, miten vähän harrastan sitä, mitä eniten rakastan.) Sosiaalistumista toivoinkin kovasti Englannin-ajaltani ja ilokseni ja ylpeydeksi opin vähän puheliaammaksi ja aloitteellisemmaksi. Totta kai neiti Saksalaisen mielestä olen edelleen toivottoman ujo ja sisäänpäinkääntynyt, mutta se on supersosiaalisen neiti Saksalaisen mittapuulla se, ja jopa arvoisa neiti Saksalaisen on valmis myöntämään, että edistystä on tapahtunut (ja totta kai se laskee sen omaksi ansiokseen.)

Edistystä on tapahtunut muissakin asioissa. Olen päässyt kaasuhellapelkoni yli - itse asiassa rakastuin kaasuhellaan niinkin kovasti, että harkitsen kirjoittavani vuokranantajalleni Tampereella ja ehdottavani sähköhellan korvaamista kaasuhellalla. Se vain on kätevä, lämpötilaa ja kiehumisvoimakkuutta voi säädellä puolessa sekunnissa, joten harmaita hiuksia, odottelua ja ikäviä hellallekiehumisepisodeja tapahtuu vähemmän. Okei, se mainospuheesta. Haluaisin kovasti ajatella, että olen oppinut Englannissa ollessani itsenäisemmäksi. Asioita oli pakko hoitaa itse ilman vanhempien apua, mikä oli luultavasti mulle ihan hyvä asia. Lisäksi olen sitä mieltä, että niin pelottavalta kuin se etukäteen tuntuikin, mulle teki hyvää olla kaukana kaikista perheenjäsenistä ja ystävistä. Totta kai välillä oli vaikeaa kun oli huono päivä ja itketti ja teki mieli yli kaiken soittaa kotiin ja puhua eikä sitten kellonajan tai rahanmenon vuoksi voinut, mutta jälkeenpäin olen ylpeä ja iloinen siitä, että selvisin aina takaisin Onnellisten Ihmisten kirjoihin omin avuin. Ja kun paikan päällä ei ollut ainuttakaan tuttua ihmistä oli pakko tutustua uusiin ihmisiin - hyvä minä!

Kun ajattelen Englanti-seikkailua, parhaiten vaihto-oppilasaikaani kuvaa ehkä se toteamus, että se oli juuri sellaista kuin aina haaveilin. Ei tietenkään kirjaimellisesti - en ehtinyt käydä kaikkialla missä halusin, tehdä kaikkea mitä halusin, ja totta kai välillä oli vaikeaa ja kurjaa ja surullista ja ikävä. Kuitenkin noin niin kuin yleensä vaihto-oppilasaikani oli hyvin paljon kaikkien haaveideni mukaista, ja kun otetaan huomioon se, että ne haaveet olivat melkoisen ihannoivia ja lisäksi niitä oli kerätty kasaan jo monta vuotta, se on paljon sanottu se. Muutin toiseen maahan (Englantiin!) ilman suurimpia hankaluuksia ja selvisin siitä hienosti. Asuin söpössä tyypillisessä englantilaisissa kylässä söpöjen tyypillisten englantilaisten keskellä. Tapasin upeita ihmisiä ja sain uusia ystäviä. Näin henkeäsalpaavan upeita paikkoja (Doverin kalliot) ja valtavan söpöjä paikkoja (Sandwich) ja historiallisia paikkoja (Oxford) ja yleensäkin uusia paikkoja ja matkustin, en ihan niin paljon kuin toivoin mutta jälkeenpäin ajatellen aika lailla niin paljon kuin sillä budjetilla oli mahdollista. Kävin kirjakaupassa (usein). Ostin kirjoja (liikaa). Kävin pubissa (usein). Tanssin jalkani puhki (ja se oli hauskaa.) Vertailin kulttuureja ja väittelin juustohöylän tärkeydestä (nukahtamisen partaalle asti).  Ihastuin hauskaan englantilaiseen, mutta en niin pahasti, että Suomeen palatessa olisin jäänyt itkemään ikävääni jonkun miehen perään (sen sijaan itken ikävääni englantilaisten miesten perään monikossa!) Lauloin kämppäkaverini kanssa Bonnie Tylerin Total Eclipse of the Heart-biisiä (hävettävän monta kertaa). Opin kaasuhellan Herraksi (eeeh, rouvaksi). Kukistin ilkeät, vihamieliset vesihanat (hmm, tai opin yksinkertaisesti elämään niiden kanssa.) Maistelin kaikkia hyviä englantisia herkkuja ja ruokia (ja se näkyy vaatteiden kiristyksenä = lenkkipolkua tiedossa). Opin suunnistamaan Lontoossa paremmin kuin Helsingissä (myönnettäköön, että tähän ei paljon vaadita.) Tein ulkomaalaisiin vaikutuksen leivontataidollani. Mursin kasan myyttejä suomalaisuudesta kehnolla alkoholinsietokyvylläni ja uskollisilla lapasillani. Tanssin englantilaisia kansantansseja. Kävin the Beatlesin kotikaupungissa. Näin West End-musikaalin. Join kokonaisen pintin Guinnessia enkä oksentanut. Istutin perunoita takapihalle keskiyöllä. Opin small talkin jalon taidon ja pääsin melkein yli vieraille ihmisille puhumisen pelostani. Näin söpöjä pupuja koko loppuelämäni verran. Opetin kämppäkaverini syömään suomalaista kaurapuuroa ja kiljumaan kun huoneessa on mehiläinen. Ja ennen kaikkea mulla oli valtavan, valtavan, valtavan hauskaa.

En ehkä oppinut puhumaan englantia kuin omaa äidinkieltäni eikä se brittiaksenttikaan tarttunut niin paljon kuin olisin halunnut, mutta pääsin kertaheitolla yli kielikynnyksestä eikä englannin puhuminen jännitä tai pelota enää yhtään. Tiedän, että pystyn selvittämään asian kuin asian englanniksi. Maailma on pienentynyt kovasti; tiedän, että tarvittaessa uskallan ja osaan matkustaa yksin. Mulla on nyt paljon enemmän luottamusta itseeni niin vaikeuksista selviävänä itsenäisenä ihmisenä kuin matkustajanakin, ja se on valtavan hieno tunne.

Voisin jaaritella Englanti-seikkailuni ihmeistä vaikka kuukauden putkeen, koska tosiasia taitaa olla se, että ei jotain niin uutta, avartavaa ja onnellista voi tiivistää vain muutamaan kliseiseen lauseeseen, eikä sitä kokemusta voi välittää toisille kokonaisuudessaan vaikka mitä tekisi, joten ehkä ei pitäisi edes yrittää. Välillä olen miettinyt, että viihtyisinkö Englannissa yhtä hyvin jos asuisin siellä jatkuvasti, jos kyseessä ei olisi vain yksi pidemmänpuoleinen jakso, jolla on alku ja loppu. Nyt siellä oleminen oli kuitenkin väliaikaista ja sillä oli vaikutuksensa. Ensinnäkin käytin rahaa huolettomammin kuin olisin normaalisti tehnyt - arjessa elän huomattavasti pienemmällä budjetilla ja säästelen rahojani. Veikkaan, että olisin myös huolehtinut arvosanoistani vähän enemmän jos oikeasti aikoisin jonain päivänä valmistua Kent Unista. Yleensä vaihto-oppilaskokemuksessa oli ehkä hienointa se koska-olen-täällä-vain-tämän-kerran-mentaliteetti. Kokeilin uusia asioita innokkaammin ja elin jotenkin enemmän täysillä Englannissa ollessani, koska olin koko ajan tietoinen siitä, että en ole siellä ikuisesti. Surullinen tosiasiahan on, että sillä lailla ei voi elää koko elämäänsä, jostain pitää saada rahaa ruokaan ja aina ei voi ajatella vain itseään vaikka miten haluaisi. Silti olen tämän kokemuksen jälkeen sitä mieltä, että ihmisten - tai ainakin minun itseni ainakin - pitäisi yrittää elää enemmän täysillä ja oikeasti yrittää toteuttaa haaveensa sen sijaan, että lykkäävät niitä aina vain tulevaisuuteen, koska faktahan on se, että elämäkin on vain väliaikaista. Itse ainakin tiedän, että tavalla tai toisella haluan vielä palata takaisin Englantiin ja aion myös palata sinne, aika ja paikka ja tapa pitää vain selvittää. Koetan kovasti ajatella, että kuka tahansa voi saada mitä haluaa jos on valmis näkemään tarpeeksi vaivaa, ja niinpä koetan myös uskoa siihen, että minun ja Englannin suhde ei ollut tässä. (Tai minun ja Waterstone'sin. Vieroitusoireita jo nyt.)

Tämä oli nyt sitten tämän blogin osalta tässä. Matka on ohi, joten ei ole enää mitään mitä kirjoittaa. Jos joku on menossa Englantiin vaihtoon tai haluaa udella jotain muuten vaan, saan edelleen automaattisesti sähköpostiin ilmoituksen tämän blogin kommenteista eli kysymyksiä voi viskata kommenttilootaan ja autan tulevia kanssa-vaihtareita parhaani mukaan :) (sekä olen salaa ihan mielettömän kateellinen siitä, että joillakuilla maailman paras seikkailu on vielä edessä kun taas minä koetan epätoivoisesti miettiä täällä, että millä nyt täytän kovin tyhjältä tuntuvan elämäni. George Clooney Teho-osastossa on piristänyt aina aiemmin, joten ehkä pitäisi kokeilla samaa konstia nyt?)

Kiiiitos ja hyvää yötä :)

sometimes I wish that I could freeze the picture

Elin jotenkin onnellisesti siinä uskossa, että en ole tässä puolen vuoden aikana hamstrannut täällä niin kauheasti tavaraa. Kun vanhemmat olivat käymässä pari viikkoa sitten, annoin heikäläisten matkaan osan omaisuudestani - talvivaatteita ynnä muuta sellaista kamaa, jota en täällä enää tarvitse, ja vähän kirjoja myös. Laskeskelin, että sen jälkeen loppuomaisuuden Suomeen raahaaminen on helppoa - aioin joka tapauksessa viedä pyyhkeet yms. johonkin keräykseen ja jättää shampoot ja sen sellaiset tänne, joten ajattelin, että "eihän siihen matkalaukkuun tarvitse enää saada mahtumaan kuin kirjat ja vaatteet". Ikävä kyllä se oli melkoista tilanteen vähättelyä, koska jotenkin mun vaatteet ja kirjat - etenkin ne kirjat - on lisääntyneet salamyhkäisesti täällä saarivaltiossa asuessa. Suoritin tänä aamuna The Koepakkauksen, eli viskelin noin yhdeksänkymmentäkahdeksan prosenttia omaisuudesta matkalaukkuun ja yritin sitten arvioida, että minkä verran sinne mahtuu vielä tavaraa. Vastaus on, että surkean vähän. Onneksi matkalaukussa on vielä laajennusvaraa, joten uskallan luottaa siihen, että saan suunnilleen koko omaisuuteni raahattua Suomeen. Tuliaisten hankkimisessa saa tosin käyttää mielikuvitusta, että löytää pieniä ja kevyitä sellaisia. Lisäksi näyttää pelottavasti siltä, että painon puolesta joudun jättämään joitakin kirjojani Englantiin. No, onneksi mun hyllyssä on muutamia lehtien mukana tulleita lukijalahjoja / parilla punnalla yliopistodivarista ostettuja ei-niin-mestarillisia-teoksia, joista pystyn luultavasti eroamaan suhteellisen vähillä kyyneleillä. Totta kai suren silti vähäsen - mun mielestä kirjoista luopuminen nyt vain on periaatteellisesti väärin (ja tämän vuoksi joudun luultavasti vuokraamaan vielä joskus opiskelijakaksion yksiön sijasta, ihan vain siksi, että kirjani vaativat kohta kokonaisen oman huoneen.)

Deal-niminen pikkupaikkakunta Kentin rannikolla.

 Vaikka tässä on vielä melkein viikko jäljellä, Koepakkaaminen jätti jälkeensä surullisen olon. En vain ole valmis tulemaan vielä kotiin. Suoraan sanottuna Suomeen palaaminen tuntuu nyt yhtä pelottavalta kuin Englantiin lähteminen tammikuussa. Yritän kuvitella itseni sinne, enkä pysty näkemään silmieni edessä, että millaista se mahtaa olla. Tuntuu tavallaan pelottavalta kun ei tiedä, miten paljon siellä on asiat muuttuneet. Sanon palaavani kotiin, mutta en tiedä, että tuntuuko se enää kodilta. No, totta kai kotikoti on aina koti, siitä ei pääse yli eikä ympäri, mutta entä koti Tampereella? Kuinka paljon siellä on asiat muuttuneet? Jos ei muuta niin minä ainakin olen muuttunut. Lauantaina Artsfestissa istuskelin sellaisten tyyppien kanssa, joiden kanssa ei ole viettänyt kunnolla aikaa sitten helmikuun, ja useammin kuin kerran illan aikana joku kääntyi katsomaan mua otsa rypyssä, hymyili sitten ja totesi, että minussa on jotain erilaista verrattuna siihen kun tulin tänne tammikuussa. Toivottavasti edes hyvässä mielessä.

Team Laura ja Ina on taas koossa. Mulle tulee miljoonaa asiaa ja ihmistä ikävä kun lähden Suomeen, ja neiti Saksalainen on kyllä siellä kärkipäässä. Olen tavannut täällä paljon mahtavia tyyppejä, mutta vaihtarimaisesti suurin osa niistä on jäänyt kaveriasteelle - tyyppejä, joiden kanssa on huippua viettää aikaa, mutta joiden kanssa ei luultavasti rupeaisi jakamaan mitään syvällisempiä totuuksia itsestään. Neiti Saksalainen on kuitenkin Ystävä-kategorian jäseniä, sen kanssa ei tarvitse olla aina fiksu ja hauska, eikä maailma kaadu siihen, jos välillä näyttää jotain huonompia puolia itsestään. Torstaina mulla oli jostain syystä huono päivä, itketti kauheasti ja tunsin itseni maailman rumimmaksi ihmiseksi. Erittäin epäluonteenomaisesti kerroin tästä olotilasta neiti Saksalaiselle, ja sen jälkeen se on vähintään kerran päivässä muistanut mainita, että näytätpäs Laura nätiltä tänään. Herttainen tyyppi! Perjantaina meitä molempia väsytti ja ulkona satoi vettä, joten mä pistin kasaan omenakaurapaistoksen (jonka Inkku erittäin kiltisti julisti parhaaksi apple crumbleksi, jota on ikinä maistanut, pisteet suomalaiselle keittiötaidolle) ja katsottiin koko päivä elokuvia sängyn pohjalla. Love and Other Drugs-leffaa seurasi valtaisan pitkältä tuntunut Twilight-maraton, jonka aikana Laura pudisteli päätään kun neiti Saksalainen huokaili paidattomien ihmissusipoikien perään.

Arstfest yliopistolla.

Lauantaina oli the Seurallinen Päivä. Päivä alkoi siinä puolenpäivän aikaan brunssilla meidän keittiössä. Alunperin paikalle oli tarkoitus tulla vain muutama kaveri, mutta sitten erittäin vaihtarimaisesti ihmiset toivat kavereitaan mukanaan jotka toivat kavereita mukanaan ja lopulta meillä oli sitten pienimuotoiset aamiaispippalot keittiössä mimosoiden, patongin ja tuoreiden mansikoiden voimalla. Meidän keittiöstä suunnattiin joukolla kampukselle Artsfest-tapahtumaan. Kyseessä oli pienimuotoiset kampusfestarit (tällä kertaa ilmaiset sellaiset). Iltapäivällä tapahtumassa esiintyi paikallisia bändejä (jotkut tappavan tylsiä, toiset yllättävän hyviä). Illalla Rubber Biscuit-niminen yhtye soitti vanhoja klassikoita uusina versioina ja sai koko yliopistoväen tanssimaan nurmikolla. Taattuun yliopistotyyliin festareilta löytyi niin juomateltta, jäätelöauto, grillausta kuin hattaranmyyntiäkin. Sää ei ollut paras mahdollinen - yhdessä vaiheessa iltapäivää iski ukkoskuuro ja meidän piti vetäytyä takaisin Willows-kotiin suojaan sateelta. Toisaalta ei se mitenkään kauheasti haitannut, kun meiltä oli vain se viiden-kymmenen minuutin matka festareille, ja jossain vaiheessa iltapäivää olisi pitänyt syödä joka tapauksessa. Hauskinta oli kuitenkin illalla, kun sää selkeni ja tanssittiin kukkulalle tällainen maisema taustalla:

Jotenkin tuntui melkein siltä kuin Artsfestin olisi pitänyt olla se viimeinen yhteinen tapahtuma ja seuraavana aamuna kaikki pakkaisivat laukkunsa ja lähtisivät kotiin. En tiedä miksi, mutta viimeistään yölläilotulitusnäytöstä katsellessa tuli sellainen olo, että tämä oli nyt tässä. Niinpä Artsfestista jäi lopulta hyvin ristiriitainen olo - toisaalta oli huippuhauskaa kuunnella musiikkia ja hassutella ja tanssia antaumuksella kaverien kanssa, ja toisaalta taustalla oli koko ajan sellainen haikea olo, että kohta tämä on ohi. Ehkä se johtui siitä, että pitkästä aikaa kaikki kaverit olivat koolla yhdessä paikassa. Tajusin vain jotenkin pitkästä aikaa, miten kauheasti tulee tätä ikävä. Tätä maata. Kieltä. Kulttuuria. Näitä ihmisiä. Typeriä pieniä juttuja, niin kuin sitä, että kun otat kameran esille ihmiset hymyilevät kuvissa sen sijaan että valittaisivat, että eivät halua tulla kuvatuksi. Tai sitä, että voi tanssia kavereiden kanssa vaikka kuinka hassusti välittämättä siitä, näyttääkö se typerältä vai ei. Oikeastaan vasta täällä ollessani olen kunnolla sisäistänyt sen, että itsensä nolaamista ei kannata pelätä niin kamalasti. Olen tavannut ihmisiä, jotka tekevät jotain hassua vähintään kerran päivässä, mutta se ei koskaan vaikuta typerältä tai nololta, koska ne ihmiset osaavat nauraa itselleen eikä ota itseään liian vakavasti. Toivottavasti olen nykyään itsekin enemmän sellainen. En tiedä, suurinta osaa ajasta en osaa edes selittää itselleni, että mikä se oikein on, mitä tulee niin ikävä. Kai ne on ne hetket. Niin kuin lauantaina, kun tanssin ja nauroin kaverien kanssa yliopistofestareilla, ja äkkiä katsoin ylös ja tajusin, että on jo yö ja taivas on kirkas ja musta ja tähtiä on kaikkialla. Sellaisina hetkinä tuntuu vähän siltä kuin irtautuisi omasta itsestään, katsoisi itseään jonkun ulkopuolisen silmin tanssimassa siellä kaukana, tai halaamassa ystäviään maailman hienoimpia ilotulitteita katsellessa, ja tajuaisi äkkiä, että tuon täytyy olla pahuksen onnellinen tyttö.

Deal.

Sunnuntaina olin neiti Saksalaisen kanssa Dealissa. Meidän on pitänyt lähteä Canterburysta aina siitä lähtien kun mie kotiuduin Liverpoolista, mutta aina on tullut jotain muuta tielle. Nytkin sunnuntaina oli Artsfestin jäljiltä väsy ja flunssainen olo kylmässä yössä tanssimisesta (vaikka kuinka yritin suomalaisena kääriytyä villasukkiin ja säärystimiin ja lapasiin ja sain taas muiden naurut niskoilleni, koska olen ah-niin-viallinen-suomalainen) ja välillä jo mietittiin, että pitäisikö jäädä kotiin, mutta lopulta saatiin kiskottua itsemme bussiin ja Dealiin. Deal on siis taas yksi pieni rannikkopaikkakunta tuolla Kentin itärannalla. Sinänsä siellä ei ollut mitään erikoista nähtävää, ulkonäöllisesti Deal muistutti kovasti Sandwichia ja väkiluvultaan myös - liekö johtunut sateisesta säästä, mutta kaduilla liikkuessa tuntui siltä, että siellä ei ole ketään liikkeellä. Käveltiin kuitenkin rannikolla ja vierailtiin laiturilla merta nuuhkimassa, vaikka Lauran sormia paleli ja silmälaseihin ilmestyi ikävästi vesipisaroita tihkusateesta. Varsinaisena vierailukohteena meillä oli Dealin linna.

Linnat ja vanhat rakennukset yleensä ei sinänsä ole enää mikään ihmeen aihe täällä ihanaisessa Englannissa. Niin kuin pitkällä junamatkalla Liverpooliin mietin siinä niitä kaikkia kyliä katsellessa, olisi luultavasti paljon kummallisempaa vierailla paikkakunnalla, josta ei löydy minkään sortin historiallista linnaa tai muuria tai kirkkoa. Ei siinä kyllä mitään vikaa ole, päinvastoin, mun mielestä on hienoa, että Englannissa löytyy näin paljon kunnioitusta historialle. Enkä nyt tarkoita vain vanhoja rakennuksia, vaan yleensäkin kaikki vanhojen asioiden ja perinteiden vaaliminen on hienoa. Neiti Saksalainen kutsuu Englantia vitsillä kehitysmaaksi länsimaiden joukossa, mutta mua vanhat ja vähän jälkeenjääneet asiat eivät haittaa. Okei, onhan aina juttuja, joita voisi vähän modernisoida - niin kuin tämä näiden äänestyssysteemi tuntuu näin suomalaisesta näkökulmasta katsottuna äärimmäisen epädemokraattiselta, enkä itkisi surusta, jos joku oikeasti keksisi sen juustohöylän, mutta noin niin kuin yleensä on hienoa, että kaikkea vanhaa ei jyrätä pois uuden tieltä. Ja näiden vanhojen rakennusten säästämiseen käytetään oikeasti aikaa ja rahaa. English Heritagella on omistuksessaan yhteensä joku 400 vanhaa linnaa / muuria / rauniota / muuten vaan historiallista kohdetta, ja kaikkien ylläpitämiseen menee valtava määrä rahaa. Silti on hienoa, että ne ovat olemassa. Pistää vähän miettimään, että mitäköhän 2000- ja 2010-luvuista jää jäljelle myöhempien sukupolvien iloksi, kun rakennuksia runnotaan alas kovaa vauhtia ja uusia pistetään tilalle niin äkkiä kuin pystyy, eikä mitään rakenneta kestämään aikaa.

  

Okei, takaisin asiaan, eli siihen Dealin linnaan. Tämä linna on Henrik VIII:n aikainen rakennus (kyllä, sen naistenmieskuninkaan, joka pisti ex-vaimoiltaan pään poikki nopeammin kuin minä ehdin sanoa giljotiini). Johonkin Doverin linnaan verrattunahan tämä oli kovin pieni ja vaatimaton, mutta ihka-aito linna siitä huolimatta. Kierrettiin linnassa audiokierroksen avulla, eli pienestä nauhurista kuunneltiin aina kertomuksia ja faktoja linnan historiasta ja rakennustyöstä, ja sitten yritettiin ohjeiden avulla suunnistaa seuraavaan huoneeseen. (Suunnistustaitoni ovat huonommat kuin luulin, oltiin eksyksissä linnassa puolet ajasta. Välillä ehdin jo huolestua, että näännynkö nälkään, kun en muistanut pakata ollenkaan ruokaa mukaan...)

Että sellainen Dealin linna ja sellainen vauhdikas viikonloppu. Mun oli tarkoitus jaaritella pidempäänkin, mutta kello on jo kaksi ja mun pitää yhä mennä kaupungille niitä Innovatiivisia, Pienikokoisia ja Kevyitä tuliaisia metsästämään, ja illalla pitää jo olla kansainvälisellä päivällisellä kavereiden kanssa jotain suomalaista ruokaa mukana. Ajattelin mennä siitä, missä aita on matalin ja leipoa kauralastuja - nopeaa, helppoa, ja kaikki aineet margariinia lukuunottamatta löytyy kaapista. Jälleen yksi juttu, mistä tietää lähdön olevan jäljellä - enää ei halua ostaa kaappiin mitään sellaista ruokajuttua, mitä ei ehdi käyttää viikossa. Ajanpysäytysnappi olisi aika kiva.

Penny Lane is in my ears and in my eyes

...no, itse asiassa otsikko valehtelee, koska vaikka olin muuten liikkeellä Beatles-alueella se varsinainen Penny Lane jäi välimatkaongelman vuoksi näkemättä. Puolet otsikosta on kuitenkin totta. Penny Lane is in my ears pitää tavallaan paikkaansa - nimittäin tällä hetkellä korvista roikkuu äärimmäisen hienot Penny Lane-osoitekyltit, jotka ostin söpöstä pikkuputiikista toiselta puolelta Englantia.

Ensivaikutelma Liverpoolista Lime Street-rautatieaseman portailta katsottuna.

Tämä toinen puoli Englantia oli tietenkin Beatlesin synnyinkaupunki Liverpool, missä heiluin innokkaana maanantain ja tiistain. Päätös lähteä Liverpooliin oli vähintäänkin improvisoitu sellainen. Totta kai olen miettinyt, että olisi kiva käydä Edinburghissa / Manchesterissa / Liverpoolissa ennen lähtöä, mutta välissä luovuin jo suunnitelmasta kokonaan, kun matkustaminen on sen verran kallista ja vaivalloista. Sunnuntaina tuli kuitenkin sellainen olo, että mitä pahusta, kerranhan täällä vaan ollaan (no ei oikeasti, aion kyllä tulla takaisin, mutta tämä nimenomainen kokemus eletään vaan kerran), joten miksi ei sitten toteuttaa edes joitakin matkustushaaveitaan? Edinburgh oli liian kaukana ja hotellimajoitus siellä liian kallista, joten päädyin sitten toiseen suosikkivaihtoehtooni, Liverpooliin. Ensin meinasin mennä sinne vain päiväreissulle, koska mun majoituksenhankkiminen on luottokortin puutteesta johtuen vähintään hankalaa, mutta sitten päätin sijoittaa reissuun vähän enemmän aikaa ja rahaa ja varasin itselleni Ebookersin kautta hotellihuoneen, sieltä kun voi varata matkoja ilman luottokorttia. Sitten vain äkkiä kirjastoon tulostamaan varaustiedot ja hotellin kartta ja seuraavana aamuna äkkiä yöpymiskamat kassiin ja reissuun. Joskus on hauskaa olla spontaani!

Miksi Liverpool? Tähän on useampia syitä. Olen ollut kohta kymmenen vuoden verran ihastunut Beatlesin musiikkiin, joten Liverpoolin historia Beatles-kaupunkina totta kai kiinnosti. Muutenkin Liverpoolin historia kiinnosti. Voisin varmaan mainita myös, että jotain vaikutusta saattoi olla Liverpoolin scouse-aksentilla, joka skottiaksentin ohella on ihanin puhetapa, johon olen ikinä törmännyt... Lisäksi halusin ylipäätänsä matkustaa jonnekin vähän kauemmas, että voisin sitten matkalla junanikkunasta katsella toivon-mukaan-vähän-erilaisia-maisemia kuin täällä Kentin alueella. Olen täällä ihan erilainen matkustaja kuin Suomessa. Suomessa yritän parhaani mukaan nukkua koko matkan, että reissu menisi nopeammin, tai vaihtoehtoisesti lukea jos satun olemaan junassa (bussissa lukeminen on mulle edelleen melkoinen no-no). Täällä puolestaan yritän parhaani mukaan pysyä hereillä ihan vain siksi, ettei hienoja maisemia vain jäisi näkemättä. Nytkin matkan varrella näkyi niin lehmiä, lampaita, joutsenia kuin fasaanejakin... ja monivärisiä hevosia, englantilaiset eivät näköjään tykkää normaalinvärisistä hevosista.

Tähän asti olen elänyt onnellisesti siinä uskossa, että Englannissa junaliikenne toimii paremmin kuin Suomessa. Yleensä toimiikin; ne muutamat kerrat mitä olen junalla reissannut juna on aina ollut minuutilleen ajallaan eikä ihmeellisiä viivästyksiä tule. Liverpooliin mennessä menin kuitenkin Pendoliinolla... ja siihen tuli vikaa pariinkin otteeseen matkan varrella niin, että loppujen lopuksi saavuin Liverpooliin melkein tunnin myöhässä. Näköjään sillä ei ole väliä missä maassa sattuu olemaan, Pendoliino on aina Pendoliino!

 

Majoituspaikkana Liverpoolissa oli ylläoleva hotell, base2stay Liverpool.  Kyseinen hotelli maksoi Ebookersin kautta varattuna vähän yli kuusikymppiä. Hostelli olisi tietty ollut halvempi, mutta luottokortiton persoona ei pötki saarivaltiossa kovin pitkälle, joten piti tyytyä Ebookersin tarjontaan. Olin kuitenkin oikein tyytyväinen majoitukseen. Base2stay Liverpool oli ihana, englantilaiseksi hotelliksi suorastaan huippuhieno! Kyseessä oli virallisesti neljän tähden hotelli, mitä ei olisi hinnan perusteella uskonut. Tämä kuitenkin selittyy sillä, että hotellissa ei tarjoiltu aamupalaa, mikä teki siitä vähän halvemman. Itseäni ei kuitenkaan haitannut ollenkaan, koska englantilaiset hotelliaamupalat tuppaavat olemaan kökköjä (Canterburya lukuunottamatta!) ja hotellihuoneessa oli oma minikeittiö, missä pystyi itse kokkailemaan itselleen ruokaa. Suurin piirtein sadan metrin päässä hotellista oli ruokakauppa Tesco, josta kävin illalla nappaamassa itselleni valmiiksi aamupala-ainekset. Hotelli oli valtavan hienosti sisustettu, sänky oli pehmoinen ja valtava ja televisio oli iso ja kiva. (Olen täällä kehittänyt addiktion hotelli-televisioihin. Varmaan kun ei kotona sellaista ole.) Kylpyhuone oli kunnon luksuskylpyhuone; suihkussa ei ollut käsisuihkua, vaan kun suihkun väänsi päälle, katossa olevasta jättimäisestä suuttimesta tippui vettä niin, että tuntui sieltä kuin olisi seisonut vesiputouksen alla. Sukulaisille voisin varmaan lisäksi mainostaa jääpala-automaattia... Parasta hotellissa oli kuitenkin superystävällinen ja avulias palvelu. (Niin, ja sillä söpöllä vastaanottovirkailijalla ei ollut tietenkään mitään tekemistä asian kanssa. Etenkään kun sillä oli ihana scouse-aksentti, jota olisin voinut kuunnella koko päivän. Se sanoi vastaavansa mielellään kysymyksiin, jos tarvitsen vinkkejä, missä käydä... saatoin kysyä tyhmiä muutaman kerran ihan vaan, että voisin kuunnella sen aksenttia, ja sitten olin ihan makaronia polvissa. On se rankkaa olla kieltenopiskelija!)

Liverpoolissa suunnistin ensimmäisenä Albert Dockia katsomaan. Kyseinen alue koostuu siis vanhoista laitureista ja satama-altaista, ja ilmeisesti sillä on sen verran historiallista arvoa, että sille on lätkäisty UNESCOn maailmanperintökohteen arvosana. Nykyään Albert Dockilta löytyy kaikkea ravintoloista ja kahviloista turistikauppoihin ja muihin nähtävyyksiin; esimerkiksi Beatles-museo eli The Beatles Story löytyi sieltä. Lisäksi kiersin muutenkin katsomatta rantaa ja vanhoja satama-alueita. 

Albert Dock.

Ikuinen Beatles-fanaatikko-minä saattoi käydä myös muutamissa Beatles-kohteissa. Toisena päivänä Liverpoolissa, kun alkoi sataa vettä minä suunnistin takaisin Albert Dockille sinne Beatles-museoon. Sisäänpääsy ei ollut ilmainen (opiskelijalta 9 puntaa), mutta olen sen verran kiinnostunut, että sen maksoi suhteellisen kivutta. Museossa oli näytteillä kaiken maailman Beatlesin historiaan liittyvää tavaraa, joka ei kyllä varmaan kiinnostaisi muita kuin Beatles-faneja, mutta onneksi olen Beatles-fani, eli olin ihan onnellinen. Museossa kuljettiin eri huoneiden läpi kautta Beatlesin historian aina kouluajoista bändin loppuhetkiin ja myöhempiin vaiheisiin. Apuna kierroksessa oli audio-kierros (museoon mennessä käteen annettiin kuulokkeet ja laite, johon oli nauhoitettu Beatlesin tarina John Lennonin siskon kertomana), josta pystyi aina jokaiseen huoneeseen mennessä kuuntelemaan siihen tiettyyn bändin vaiheeseen liittyvän selostuksen. Jos tietää jo kaiken Beatlesista, kertomus ei ehkä tarjoa kovin paljon uutta - esim. Beatlesin alkuvaiheet olivat ainakin mulle tulleet tutuksi jo sillä, että katsoin elokuvan Nowhere Boy. Uuttakin asiaa kuitenkin tuli, ja ylipäätänsä minusta kierros oli mielenkiintoinen ja kivasti toteutettu. 

Beatles-juttujahan on Liverpoolissa loputtomasti... Matkan aikana silmiin osui ainakin McCartney's Bar, Lennon's Bar, Hard Day's Night Hotel (Beatles-teemahotelli), Eleanor Rigby-hotel, Eleanor Rigby-patsas, John Lennonille omistettu Peace & Harmony-muistomerkki ja ties mitä muuta. Niin, ja sitten niitä Beatles-aiheisia kauppoja. Tarjolla oli myös opastettuja kierroksia, joissa olisi päässyt katsomaan Beatlesin jäsenten synnyinkoteja ja sitä paljonpuhuttua Penny Lanea ja ties mitä muuta, mutta itsellä ei ollut aikaa eikä halua käyttää niitä paljon rahaa. Kävin kuitenkin the Cavern Quarterissa, eli korttelissa, missä the Beatles vaikutti ennen kuin nousi kuuluisuuteen. Siellä erikoisnähtävyytenä oli the Cavern Club, missä the Beatles soitti parisensataa kertaa uransa aikana ennen kuin manageri kiikutti ne muille maille. Muitakin kuuluisuuksia on klubilla soittanut; tiiliseinään klubin ulkopuolelle oli kaiverrettu useimpien siellä esiintyneiden bändien nimet, ja löytyihän sieltä ties mitä Oasiksesta Elton Johniin ja muihin. Cavern-korttelista löytyi myös Liverpool Hall of Fame, mihin oli listattu kuuluisat Liverpoolista lähtöisin olevat yhtyeet. 

Cavern Clubissa esiintyneitä bändejä tiiliseinään listattuna.

John Lennon nojailee seinään Mathew Streetilla.

The Cavern Club.

Että semmoinen Beatles-kierros Liverpoolissa. Joku vähemmän Beatlesista tykkäävä olisi ollut varmaan ihan tuskissaan mun kanssa reissussa, mutta mulla oli hauskaa. Ja on sitä kummempaakin fanitusta nähty. Piipahdin matkan varrella takaisin hotelliin Liverpool FC:n virallisia fanituotteita myyvässä kaupassa, enkä kyllä ikinä lakkaa ihmettelemästä sitä, mitä kaikkea jalkapallofaneille kaupataan. Pelipaidat, huivit ja mukit vielä ymmärrän, mutta tuossa kaupassa myytiin nurmikonsiemeniä Liverpoolin jalkapallostadionilta meiningillä "kasvata itse oma Anfieldisi". Kyllähän Beatles-kaupoissakin kaikkea kummallista myytiin (esim. Beatles-essuja, hmm?) mutta siellä kukaan ei sentään kaupannut nurmikkoa, jonka päällä the Beatles on kävellyt. Vaikka näin jälkeenpäin mietittynä en olisi kyllä pahemmin ihmetellyt.

Liverpoolin katedraali (no, yksi niistä.)

Beatles-kohteiden ja satama-altaiden lisäksi kiersin kaupungissa ihan muuten vain paikkoja katsomassa. Kävin katsomassa muunmuassa Liverpoolin katedraalia, joka on ainakin mainostuksen mukaan maailman vanhin anglikaaninen katedraali. Lisäksi kävelin keskustassa ja Ropewalks-alueella, mistä löytyy niitä vanhoja, oikein ihanan Liverpool-henkisiä rakennuksia. Kiva kiva kiva kaupunki! Myönnettäköön, että kahdessa päivässä ei ehtinyt nähdä läheskään kaikkea näkemisen arvoista, ja lisäksi mulla oli vielä molempina päivinä päällä ikävä huimaus, joka pisti jarruja vastaan. No, tulipahan ainakin kuunneltua paljon katusoittajia (yllättävän lahjakkaita sellaisia!) kun välillä piti istua alas kun meinasi iskeä hutera olo. Niskakivulla on nähtävästi kaikenlaisia ihania sivuvaikutuksia.

Puisto Liverpool One-alueella.

Nyt on sitten meneillään se kuuluisa Lopun Alku. Olin tiistai-iltana hädin tuskin ehtinyt astua jalalla ovesta sisään Liverpool-reissun jälkeen kun piti jo suunnistaa kampusbaariin karaokeen (kuuntelemaan, ei laulamaan!) Normaalisti haluaisin vähintään vuorokauden verran ihanaa, yksityistä, laiskaa reissustatoipumisaikaa, mutta vielä en ole sitä saanut; yksin laiskottelua on paljon vaikeampi oikeuttaa kun on niin vähän aikaa jäljellä. Tiistaina oli yhden kämppäkaverini ja yhden toisen kaverini viimeinen ilta Canterburyssa, joten eihän nyt silloin jäädä kotiin. Eilen oli vielä yhden kaverin läksiäisjuhlat, joten jälleen olisi ollut epäkohteliasta jäädä pois vaikka väsyttikin. Tänään on taas yhden kaverin viimeinen ilta Canterburyssa, joten taidetaan suunnistaa illalla keskustaan pubiin livemusiikkia kuuntelemaan. Kunhan reissaan Suomeen taidan viettää ensimmäiset kaksi viikkoa syvässä, syvässä unessa... No, ei saa valittaa kun näkee ihmisiä Viimeisen Kerran (vaikka itse koetan kyllä välttää dramaattisia Jäähyväisiä, maailma on kuitenkin sen verran pieni paikka, että jos johonkuhun haluaa törmätä niin kyllä siihen vielä törmää välimatkasta riippumatta.) Eilen yksi kämppäkavereista tosiaan jo poistui Canterburysta. Onneksi kyseessä oli neiti Suomalainen, jonka lähdöstä mun ei tarvitse olla järjettömän surullinen, koska, hmm, Suomessa varmasti joskus törmätään. Nyt meitä on sitten täällä jäljellä enää neljä pitämässä yllä Willowsin kunniaa. Onneksi kaikki neljä ollaan lähdössä kotiin vasta kun meidät potkitaan täältä ulos, joten vielä viikkoon ei tarvitse erota kenestäkään.

Mun matkailut alkaa olla matkailtu. Totta kai tässä Kentin alueella voi vielä jonkun ex tempore-reissun tehdä, kun bussiliput ovat halpoja ja joka paikkaan pääsee aika nopeasti ja kätevästi. Pidempiin reissuihin ei kuitenkaan ole enää oikein rahaa eikä kyllä aikaakaan; joka päivä tuntuu olevan jonkun läksiäiset tai joku tapahtuma, mihin pitäisi osallistua, ja käytännön juttujakin pitäisi alkaa vähitellen hoitaa. Eilen kävin ostamassa bussilipun lentokentälle. Ensi viikolla meidän pitää siivota asunto. Tuliaisia pitäisi ostaa. Tavaroiden suhteen pitäisi tehdä vähitellen inventaariota.

Kyllä se vain alkaa näyttää siltä, että joskus täältäkin pitää lähteä kotiin. Vaikka en kyllä usko, että se tuntuu kotiinlähdöltä ennen kuin istuu lentokoneessa ja jyrsii paniikissa kynsiään. Jos sittenkään. Mikä kotiinpaluu se sellainen muka on, jos taakse jää paikka, joka on sekin koti?

Brighton rock

Eilen tapahtui viimein suuri ihme Brightonin-reissun muodossa. Rannikkokaupunki Brighton tuolla etelärannalla oli yksi ensimmäisistä paikoista, jotka aikoinani listasin kunnianhimoiselle "paikat, joissa haluan käydä"-listalleni (tässä vaiheessahan on käynyt surullisesti selväksi, että niistä paikoista jää ainakin puolet käymättä, plaah.) Brightoniin ei ole edes mitenkään mahdottoman pitkä matka Cantersista; kaksi ja puoli tuntia junalla ja vain yksi junanvaihto välissä. Silti jotenkin sinne reissaaminen on tuntunut niin vaivalloiselta, että olen aina viime tipassa valinnut jonkun toisen matkakohteen lähempää kotia. Viime aikoina on kuitenkin alkanut tuntua siltä, että pitää sinne Brightoniin vielä ehtiä ennen Suomeen paluuta. Parikin englantilaista kaveria on mainostanut Brightonia ylisanoin, vakuuttanut, että tulen rakastamaan sitä paikkaa ja painottanut, että olisi rikos jättää Kent taakse vierailematta Brightonissa. Vakuuttavaa, vai mitä? Joten kun nyt on enää vain ne traagiset kaksi viikkoa jäljellä sain siitä tosiasiasta kiskottua tarpeeksi motivaatiota, että onnistuin eilen potkimaan itseni Brightoniin. Myönnettäköön, että junassa alkoi vähän mietityttää, että miten matkasta selviän, kun kammottava junapenkki jumitti niskani ja aiheutti inhottavan päänsäryn. Lisäksi olen ihan paniikissa sen Saksan ruokamyrkytysjutun takia ja olen salaa vakuuttunut siitä, että sitä saastunutta ruokaa on eksynyt Englantiin ja olen epähuomiossa syönyt sitä ja kupsahdan kuoliaaksi ruokamyrkytyksestä hetkenä minä hyvänsä. Silloin tekisi kovasti mieli pysyä kotona, että voisi ainakin kuolla siihen ruokamyrkytykseen omassa sängyssään. (Hmm, missä vaiheessa olen alkanut viitata tuohon narisevaan, kovalla patjalla varustettuun sängynkuvatukseen omana sänkynäni?) Mutta kaikista näistä vastoinkäymisistä huolimatta päivästä muodostui lopulta huippukiva, Brighton oli ihana ja olen iloinen, että menin.

Teatteri Brightonissa.

...ja osuva teksti teatterin kyljessä.

Brighton oli isompi paikka kuin oletin. Olen viime aikoina omaksunut tämän ihastuttavan tavan matkustaa jonnekin ottamatta paikasta kunnolla selvää etukäteen. Varmasti matkustamisesta saisi enemmän irti jos selvittäisi etukäteen netistä matkakohteen tärkeimmät nähtävyydet ja tutustuisi karttoihin ja muuhun vastaavaan, mutta kun matkustaminen on tätä mennäkö-vaiko-eikö-mennä-tyylistä jahkailua ja varsinainen päätös hypätä bussiin ja lähteä reissuun tuppaa tapahtumaan aina vähän viime tipassa... no, sitten on kiva matkan varrella miettiä, että millainenkohan paikka sieltä määränpäästä mahtaa löytyä. Tähänastisten rannikkokaupunkikokemusten perusteella oletin Brightoninkin olevan vähän pienempi, mutta kun juna sitten ajoi hitaasti kaupungin halki kohti rautatieasemaa tajusin, että tässähän on kyseessä oikeasti ihan iso paikka. Jälkikäteen Wikipedia-tarkastelu osoittaa, että Brightonin asukasluku olisi siinä 150,000 paremmalla puolella, eli kyseessä olisi kuitenkin vähän pienempi paikka kuin koti-Tampere. Tiedä sitten noiden tilastojen osuvuudesta. Jotenkin Brighton tuntui isommalta paikalta kuin Tampere, mutta ehkä sitten rakennuksia muuten vaan oli enemmän tai ne oli rakennettu eri tavalla. Ja varmasti turisteilla oli myös jotakin vaikutusta asiaa, Brighton kun on ilmeisesti hyvin suosittu matkakohde. En ihmettele ollenkaan.

Brightonin keskustaa.

Brighton ei tuntunut ollenkaan Englannilta. Yhdistän aina Englannin ensimmäisenä vanhoihin rakennuksiin (sellaisiin, joita näkee Canterburyssa, puolueellista ehkä?) ja jotenkin sellaiseen karuun kauneuteen; siihen verrattuna Brighton oli pramea ja uudenaikaisen näköinen. Brighton ei myöskään tuntunut sellaiselta paikalta, jossa joku saattaisi asua. Pikemminkin kun ajatteli kaikkia huvipuistoja ja merenrantaa (en käytä sanaa "hiekkaranta", koska hiekka oli siitä paikasta kaukana) ja ostoskeskuksia ja pubeja ja kahviloita Brighton tuntui enemmänkin sellaiselta unelmien lomakohteelta, jossa on jokaiselle jotakin. Merenrannalla tuli myös vähän Mallorca-olo kun katseli kaikkia niitä auringonottajia ja pikkukojuja ja sinisenä kimaltelevaa merta... Alkoi itsekin tehdä mieli rantalomalle. (Millä rahalla, hah? Kun tulen täältä kotiin en matkusta kymmeneen vuoteen minnekään.)

 

 

Kaikkea mahdollista myynnissä merenrannalla.

Merenrannalla kävin toki itsekin nauttimassa lämpimästä päivästä. Kun lähdin Canterburysta aamulla, lämpöisestä kelistä ei ollut tietoakaan, ulkona tuuli reippaasti ja taivas oli pilvessä. Kotoa lähtiessä siis päällä oli topin ja shortsien lisäksi paksut sukkahousut ja pitkähihainen paita, ja takkikin keikkui matkassa. Siinä vaiheessa kun ehdin iltapäivällä tuonne merenrannalle oli kuitenkin jo aika lämmin, joten ei kun lähimpään vessaan vaatteita vähentämään. Shortsit ja toppi olivat jo paljon siedettävämpi asukokonaisuus, vaikka jouduinkin pitämään tennareita paljaassa jalassa. Ei kiva. Normaalisti merenrannalla olisin toki ottanut kengät pois ja nauttinut lämpöisestä hiekasta paljaiden varpaiden välissä, mutta tällä merenrannalla se ei ollut kovin käytännöllistä, koska:

Se "hiekkaranta" koostui tällaisista pikkukivistä (ignoroidaan kaikki joukolla Lauran ruma valkoinen jalka). Kokeilin kyllä kävellä tuolla paljain jaloin - oli pakko ottaa kengät pois, koska halusin kahlata meressä. No, merivesi oli tietty vielä aika kylmää (en tajua miten kaikki ne pikkulapset tarkeni uida siellä, ehkä aivojen lämpötilantaju kehittyy vasta teini-iässä?), joten ikuisuuksia siellä ei tarennut jalkojaan liotella. Suurempi ongelma oli kuitenkin se, miten kovia nuo kivet ovat! Isoja, pisteleviä kiviä, joita ei saa tuntumaan mukavalta jalkapohjan alla, vaikka miten yrittäisi. Kokeilin kaikkia fakiiritemppuja siitä, miten pitää yrittää jakaa paino tasaisesti terävää pintaa vasten, mutta ilmeisesti mulla on liikaa elopainoa mun jalkapohjien pintaan suhteutettuna, koska ei toiminut tippaakaan. Sattui. Auts. Lisäksi nuo kivet olivat tosi upottavia! Meressä kahlatessa jalkaterät upposivat kokonaan kivien sekaan niin, että seisoin nilkkoja myöten kivissä. No, sainpahan kahlata meressä... mutta ehkä pehmeällä hiekkarannalla varustettu Broadstairs olisi ollut siihen kuitenkin parempi vaihtoehto. En tajua, miten ihmiset kärsivät ottaa tuolla aurinkoa selällään kivien päällä pelkkä ohut viltti suojana. Ehkä ne sitten hallitsivat sen fakiiritempun, jota minä en osannut? Oli rannalla kyllä vuokrattavana kansituoleja ja aurinkotuoleja ihan inhimilliseen hintaan - ei mikään hullumpi keksintö olosuhteet huomioon ottaen...

Se merenranta.

Niin että kaiken kaikkiaan ei ollenkaan hullumpi iltapäivä Brightonissa. Kahlasin meressä, istuin rannalla kuivattelemassa jalkojani, söin jättimäisen pehmiksen ja nuuhkin meren tuoksua. Jos ei oteta lukuun epämukavaa hiekkarantaa tuolla olisi varmasti ihana viettää koko päivä. Kun kyllästyisi auringonottoon voisi mennä rantabaariin istumaan tai ravintolaan syömään, tai vaikka karuselliin pyörimään. (Minä olin taas liian vanha. Katkeruus.) Lisää viihdytystä löytyi Brighton Pierilta, eli isolta, mereen rakenneltu laiturilta.

Brighton Pier.

Brighton Pierilta löytyi vaikka mitä. Ruokakojuja, karkkikauppoja, kasvomaalausta, hennatatuointeja, muotokuvamaalausta, peliluola, kahviloita ja ehkä kaikkien erikoisimpana huvipuisto. Ensimmäisenä ei ehkä odottaisi, että merenrannassa laiturilla voi ajaa vuoristoradassa, mutta Brighton Pierilta löytyi parikin sellaista. Itse olen ikävä kyllä legendaarisen vuoristoratakammoinen, joten jäi kokeilematta. Sen sijaan ilmaiseksi tarjolla olevia kansituoleja käytin hyväksi ja pidin maisemakierroksen lomassa lepotauon laiturilla merelle katsellen. Laiturilta oli ihanat näkymät Brightonin rannalle:

Ei näytä ollenkaan Englannilta, vai mitä? Mulla oli Brightonissa ollessa jatkuvasti Espanja-olo. Lämpötilat eivät tietty olleet samaa luokkaa, mutta oli kuitenkin sen verran lämmin, että shortseissa ja topissa ei palellut ollenkaan, vaikka välillä tulikin niitä kuuluisia merituulenpuuskia. Toinen asia, mikä ei näyttänyt ja tuntunut yhtään Englannilta, oli tämä:

Kuvissa The Royal Pavilion, rakennettu 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alkupuolen välillä. Ei näytä ihan tyypilliseltä kuninkaalliselta palatsilta, jos nyt vertaa vaikka Buckingham Palaceen tai Kensington Palaceen. Valtavan hienohan tuo rakennus oli (mitä siitä ulkopuolelta nyt näki, en viitsinyt maksaa sisäänpääsymaksuja), mutta näyttää enemmänkin siltä kuin kuuluisi jonnekin Intiaan kuin Englantiin. Ehkä joku Englannin aiemmista kuninkaallisista on ollut innokas Intia-fanaatikko?

Maisemakierroksen lisäksi kävin vielä illalla ennen junan lähtöä shoppailemassa. Brightonin ihmeellisyydestä kertoo jotakin jo se, että siellä oli ostoskeskus! Canterburyn keskustastahan ei sellaista varsinaisesti löydy. Tampereelta ja Jyväskylästähän niitä löytyy, mutta Canterburyssa sellaisen puuttumista ei huomannut ennen kuin törmäsin sellaiseen Brightonissa ja ajattelin, että "onpas hassua!" Sama juttu korkeiden kerrostalojen kanssa Canterburyssa, niiden puuttumista ei huomaa ennen kuin menee pitkän tauon jälkeen jonnekin, missä niitä on, ja sitten huomaa ihmettelevänsä miten hassua on nähdä niitä pitkästä aikaa. Joka tapauksessa, ostoskeskuksessa tosiaan kävin. Se ei ollut hyvä idea. Okei, löysin ilmaisen vessan, ja Canterburyssakin sijaitsevan kaupan, josta löytyy inhimillisen hintaisia häähattuja (en ostanut vielä, mutta harkintaan meni...) mutta muuten kaupat ovat kyllä paha asia. Lompakkoni kiittää kun muutan takaisin Suomeen kauas ilkeästä liian kivasta River Islandista. Toivottavasti niillä ei ole nettimyyntiä Englannin ulkopuolelle! River Island on ylisöpöjen, epäkäytännöllisten kesävaatteiden taivas (joku harrastaa paljon vaatteiden käsinpesua ensi kesänä...) ja niinhän siinä tälläkin kertaa kävi, että sieltä lähti mekko matkaan. Enkä voi edes väittää itselleni, että tarvitsisin kesämekkoa, koska mulla oli jo ennestään täällä kaksi ja Suomestakin taitaa löytyä yksi. Hmm, no, eipähän tarvitse käyttää housuja ollenkaan tänä kesänä. (Ja nyt kun tällaisia haaveilen niin Suomessa on jäätävän kylmä ja sateinen kesä ja minä istun mekossani sisällä peiton alla ja tärisen!) Mutta onpahan superhieno mekko! Tosin se on myös superhelposti sotkeentuva mekko, joten sitä ei voi missään nimessä pitää terassilla, missä joku voisi läikyttää siihen jotain. Eikä ruokaa laittaessa. Eikä ehkä syödessäkään (olen kaksikymmentäyksi enkä ole vielä oppinut syömään siististi...) ja myös ulkona istumisen kanssa saa olla hyvin tarkkana. Eli tiivistettynä voin kävellä se päällä kadulla hyvällä kelillä ja näyttää nätiltä? No, pienet sivuseikat ovat mitätön hinta siitä, että saa näyttää söpösti kesäiseltä morsiamelta koko kesän. (Mulla on nyt selvästi joku kompleksi meneillään siitä, että sisko menee naimisiin ensi syksynä ja saa käyttää hienoa mekkoa ja minä en!) Mulla oli jo kyllä täällä hyvä aviomiesehdokas katsastettuna valmiiksi, mutta ikävä kyllä brittimiehet ovat kaiken sen herrasmiesmäisyyden kohteliaisuuden takana ihan yhtä mahdottomia kuin suomalaisetkin, joten häät on peruttu. No, mitäpä pienistä, kaikkihan sen tietää, että hieno mekko on naisille joka tapauksessa se häiden paras osa, ja nyt kun mulla on jo hieno mekko mihin mie enää muka häitä tarvitsisin? Eli pohjimmiltaanhan mun mekkoni oli äärimmäisen tarpeellinen ja hyödyllinen ostos! (Tiesinhän minä, että pystyn perustelemaan sen ostoksen tarpeelliseksi kun tarpeeksi vain yritän...)

Olen kehittänyt Englannissa kaksi jyrkkää mielipidettä, joista ei kiistellä. 1) Riisiä ja ketsuppia ei saa sekoittaa keskenään (ala neiti Saksalainen). 2) Palmut. Eivät. Kuulu. Englantiin. Hiiteen siitä!

Mulla oli hienot aikomukset laittaa uusi mekkoni päälle tänään. Illalla yliopistolla järjestetään nimittäin Summerball, eli festarit yliopiston opiskelijoille. En ole itse tapahtumaan menossa, hinta on nimittäin sellainen äärimmäisen opiskelijaystävällinen 50 puntaa... Kyllähän festareista maksaa jos siellä on jotain näkemisen arvoista, mutta meidän Summerballissa on pääesiintyjänä McFly (tässä ei ole tapahtunut mitään laskua verrattuna viimevuotiseen Florence & the Machineen?) eivätkä muutkaan esiintyjät olleet sen kummoisempia. Olisihan siellä sitten kaikkea muuta huvipuistontapaisesta kilpailuihin ja ties mihin, mutta enpä taida siltikään hellittää kukkaronnyörejäni kun rahaa täällä on kuitenkin jotenkin mennyt (höm höm...) vaan teen kenties saman tempun kuin KeiteleJazzeilla kesäisin Keski-Suomessa: teltan ulkopuolella on ihan kiva istua kaverien kanssa ja musiikinkin kuulee ihan hyvin. Joka tapauksessa, Kent Summerballia on mainostettu black tie-affairina, eli hienoa pukeutumista kannatetaan, ja olisin hyvinkin voinut laittaa nätin uuden mekon päälle ja näyttää siltä kuin olisin menossa naimisiin. Yksi ongelma? En usko, että uusi nätti olkapäät paljastava mekkoni näyttäisi kovin hyvältä auringonpolttaman ihon kanssa... Tiesittekö, että aurinko on merenrannalla tosi petollinen? Eilen aamulla kotoa lähtiessä Canterburyssa oli ihan pilvistä, joten en ajatellut, että aurinkorasvaa kannattaisi ehkä ottaa mukaan. Sitten siellä merenrannalla ollessa oli kuitenkin sen verran tuulista, ettei aurinko tuntunut ollenkaan polttavalta, ja sitä paitsi olen ottanut tänä vuonna jo sen verran aurinkoa, että ajattelin kehittäneeni jonkinlaisen sietokyvyn aurinkoa vastaan. No, tämä oli ikävä virhepäätelmien ketju, joka ikävä kyllä johti siihen, että mun rintakehässä on paidan kaula-aukon muotoinen palanut läiskä ja olkapäät ja hartiat näyttävät ihan samalta. Miten ihmeessä olen onnistunut polttamaan olkapääni? En ole käräyttänyt niitä varmaan kymmeneen vuoteen! Nyt olen kuitenkin ikävän punoittava ja paidan pitäminen kirvelee ikävästi olkapäillä. Hienoa minä. Niin että nyt ei tarvitse haaveilla auringosta eikä hihattomista paidoista - saati sitten mekoista - seuraavaan muutamaan päivään. Ja kun siihen vielä lisää sen, miten junanpenkit saivat niskani jumiin eilen... olo on ollut parempikin.

Mutta oli se vain sen arvoista kun näki Brightonin ja sai katsella tällaisia kauniita maisemia matkalla (kuvat otettu kehnolla kameralla junanikkunasta, joten laatu on sen mukaista):

Lontoo vol. 3

Nyt on vanhemmat palautettu takaisin Suomi Finlandiin, ja lapsikin on saapunut turvallisesti takaisin Cantersiin. Takana on oikein kiva muutaman päivän miniloma äipän ja iskän kanssa: ensin pari päivää ihmeellisessä Canterburyssa, sitten parin päivän pikakierros Lontoon nähtävyyksiä katsomatta. Sekä Canters että London ovat mulle toki jo tuttuja paikkoja (no, toinen tutumpi kuin toinen), mutta siitä huolimatta niissä oli vanhusväen kanssa mukava kiertää. Vanhemmille kaikki oli niin uutta ja jaksoivat olla niin kiinnostuneita kaikesta, että siinä samalla näki itsekin paikat uusin silmin, ja kaikki tuntui hienolta ja ihmeelliseltä.

Säätilahan meitä ei ihan vanhempien reissun aikana suosinut. Aika ironista oikeastaan; olen parin kuukauden verran mainostanut innoissani vanhemmille Englannin lämmintä ja aurinkoista säästä, mutta sitten kun vanhemmat tulevat käymään täällä on lähinnä pilvistä. Ja tuulista. Ja sataa vettä. No, ainakin vanhemmat saivat aidon englantiaisen kokemuksen, Suomessa kun Englannin hankalat säätilat ovat jo ihan legenda. Eikä missään vaiheessa onneksi ollut niin kehno keli, että ei olisi voinut ulkona olla. Sateenvarjolla pääsee pitkälle ja tihkusateen pystyy ignoroimaan kun vaan ottaa sen asenteen, ettei sen takia kannata harmistua.

Söpö pikkukuja Canterburyssa.

Vanhemmat taisivat olla kanssani samaa mieltä siitä, että Canterbury on kyllä kivempi kuin Lontoo. Vaikka pientä, keskiaikaista Canterburya ja isoa suurkaupunki-Lontoota ei voikaan ihan kunnolla verrata keskenään, on Canterburyssa kyllä selkeästi puolensa. Makuasiahan se tietenkin on, mutta minä en vain ole ikinä ollut suurkaupunki-ihminen. Tampere on kivan kokoinen, mutta Helsinki on mulle jo liian iso ja ruuhkainen ja sekava, joten Lontoo on tietenkin vielä isompi ja ruuhkaisempi ja sekavampi. Lontoossa on kiva käydä, mutta enpä siellä kyllä asua haluaisi. Silti pahempiakin suurkaupunkeja on luultavasti olemassa; kuten vanhemmat huomauttivat, Lontoossa tungosta oli ärsyttäväksi määrin asti lähinnä Oxford Streetillä, muuten siellä mahtui kulkemaan ihan hyvin. Lisäksi Lontooseen on mahdutettu paljon vihreää, puistoja löytyy monta ja viherkaistaleita on muutenkin onnistuttu ujuttamaan kaupungin keskustaan. Vaihtelua riittää, uutta ja vanhaa on rakennettu sekaisin, samoin paljon kaunista ja rumaa.

Pilgrims Hotel Canterburyssa.

Canterburya voisi ehkä kehua käytännöllisemmäksi kuin Lontoota. Halvemmaksi myös; äipän keliakian takia käytiin koko reissun ajan yhden tietyn pubiketjun pubeissa syömässä, ja vaikka kyseessä oli ketju, ruoan hinnat olivat Lontoossa korkeammat kuin Cantersissa. Myös matkatavaramyymälöissä ynnä muissa vastaavissa huomasi kyseisen trendin; Lontoossa voi rahastaa, joten niin siellä myös tehdään. Eron huomasi etenkin majoituksen tasossa. Itse asustin Canterburyssa totta kai omassa kämpässäni, mutta kävin vanhempien hotellilla tarpeeksi usein huomatakseni, miten ihana se oli. Kyseessä oli siis Pilgrims Hotel ihan kaupungin keskustassa. Hotelli on rakennettu 1500-luvulla ja siellä on nettisivujen mukaan vain 14 huonetta, joten mikään jättihotelli ei ole kyseessä, vaan pikemminkin pieni ja sympaattinen, bed&breaktfast-tyylinen paikka. Hotelli oli loistava löytö. Suloinen, perienglantilainen sisustus, hyvä sijainti ja erinomainen palvelu - ei ollenkaan hullumpi paikka nukkua. Voisin tietenkin motkottaa jotain hankalasta kylppäristä, mutta käsitteet Englanti ja hankala kylppäri ovat toistensa synonyymeja, joten en motkota. Sitä paitsi vanhemmillani ei ollut sen kanssa mitään ongelmia, minusta se ei vain tykännyt. Yksi hotellin parhaista puolista sen sijaan oli aamupala. Liityin yhtenä aamuna vanhempien seuraan aamupalalle ja olin kyllä erityisen positiivisesti yllättynyt. Ainaisen paahtoleivän ja marmeladin lisäksi hotellissa tarjoiltiin full English breakfast, ja lisäksi tarjolla oli jogurttia, kroissantteja ja tuoreita hedelmiä. Nams! Vanhemmillakin oli Pilgrims Hotelista vain hyvää sanottavaa, joten mainostan nyt törkeästi ja kannustan kaikkia Canterburyyn matkustavia varaamaan sieltä huoneen. (Kyllä, olen innoissani. Kivat hotellit on Englannissa harvassa.)

Pilgrims Hotelin vastaanottoaula...

... ja ravintola.

Lontoossa minäkin nukuin sitten hotellissa. Meidän hotelli oli nimeltään Glendale Hyde Park Hotel ja löytyi läheltä Paddingtonin asemaa, en tiedä, onko alueen nimi sitten nyt Bayswater vai Paddington. Joka tapauksessa Paddingtonille oli meidän hotellilta sellainen viiden minuutin kävelymatka, joten ihan hyvä sijainti oli hotellilla. Muutenkin hotelli oli Lontoo-majapaikaksi ihan hyvä. Mulla ei ole koskaan odotukset korkealla kun Lontoossa majoitutaan, mutta toisaalta eipä siellä mitään loistohotellia kaipaakaan, kun hotellilla käydään lähinnä nukkumassa. Niin kauan kuin kylpyhuone on siisti ja lakanat puhtaat minä olen yleisesti ottaen tyytyväinen. Taidan olla sieltä positiivisemmasta matkailijajoukosta lähtöisin. Välillä hotelliarvosteluja lukiessa alkaa mietityttää, että onko joku hotelli ihan kauhea kun sitä on haukuttu niin kovasti, mutta kokemus on osoittanut, että yleensä haukut ovat liioiteltuja. Tuntuu vähän siltä, että jotkut ottavat hotelliyöpymisensä vähän liian vakavasti ja valittavat jokaisesta pienestä asiasta - ja sitten suurentelevat niitä asioita arvosteluihinsa. Itse olen ottanut sen asenteen, että aina kun jotain hankalaa tulee vastaan, pistän sen englantilaisen omalaatuisuuden piikkiin ja sitten ärsyttää paljon vähemmän kun hankaluuksiin suhtautuu kulttuurikokemuksena. Yleensäkin kaikki on asenteesta kiinni, pienet asiat käyvät hermoille, jos niiden antaa käydä hermoille.

Katu, jonka varrelta hotelli löytyi Lontoossa.

Niin, takaisin siihen hotelliin. Glendale Hyde Park Hotel oli ihan kelvollinen hotelli, en näe mitään syytä, miksi siellä ei voisi yöpyä lyhyellä kaupunkilomalla. Hotellin ulkomaalaiset vastaanottovirkailijat tuntui vähän hassuilta, kun itse puhuin parempaa englantia kuin ne, mutta toisaalta Lontoossa on sen verran paljon ulkomaalaisia työntekijöitä, että ei se mikään ihme ollut. Ja kyllä niidenkin kanssa asiat hoituivat hyvin ja palvelu oli ystävällistä, hassu aksentti vain aiheutti ensin ymmärtämisvaikeuksia. Hotellihuone oli hyvin pieni, eipä sinne kylppärin, kolmen sängyn ja yöpöytien lisäksi mitään mahtunut. Toisaalta nukkumaanhan sinne oltiin tultu, joten ei se ainakaan minua haitannut. Suihku oli hyvä ja puhdas, joten hyvin siellä pari päivää majoittui. Aamupala oli totta kai sitten se hyvin köyhä continental breakfast, paahtoleipää marmelaadilla, muroja, teetä ja kahvia. Keliakia-äipälle ei sieltä mitään syötävää löytänyt, joten sen puolesta en voi suositella, mutta mepä oltiin kaukaa viisaita ja pakattiin äitille omat ruoat mukaan. Ja hotellihuoneesta löytyi jääkaappi! Harvinainen poikkeus, joka helpotti ruokailua kovasti, kun pystyi varastoimaan jogurttia ja sen sellaista kylmään. Lisäksi hotellissa pystyi keittämään kahvia ja teetä, mikä oli iso plussa.

Hotellihuone Lontoossa.

No niin, nyt on leikitty matkaopasta ja arvioitu majoituspaikkoja. Sitten voisin mainostaa vähän ruokapaikkoja. Normaalisti reissussa ollessa tulee piipahdettua ensimmäiseen vastaantulevaan kivannäköiseen pubiin tai kahvilaan, mutta tosiaan tuo äipän erikoisruokavalio asetti pieniä rajoituksia. Hienosti siitäkin kuitenkin selvittiin, kun vaan jaksaa tehdä vähän taustatyötä. On ihan mahdollista, että useammastakin pubista löytyisi gluteenitonta ruokaa kun vaan jaksaisi selvittää ja kysellä, mutta me tehtiin homma itsellemme helpoksi ja vierailtiin pubeissa, joista tiesimme sitä gluteenitonta ruokaa löytyvän. JD Wetherspoons-pubiketju palveli siis sekä Cantersissa että Lontoossa. Yksittäiset pubit ovat varmasti vielä persoonallisempia ja vaihtelevampia kuin ketjut, mutta tämä ketju toimi kyllä hyvin. Hyvää perus-pubiruokaa, hyvät hinnat (etenkin Cantersissa) ja pubimaisia pubeja. Ja tosiaan ruokalistaan oli merkattu selkeästi ne gluteenittomat vaihtoehdot, eli ei tarvinnut repiä hiuksia ja yrittää itse pohtia asiaa. Suosittelen! Kahvilla käytiin pariin otteeseen Costa-kahviloissa, missä löytyi mulle ja iskälle herkullisia muffineita ja äidillekin pientä gluteenitonta hyvää. Ja valtavat mukit vihreää teetä, nams!

The Willow Walk-pubi lähellä Victoria-asemaa.

Että semmoista kierrosta Cantersissa ja Lontoossa. Asfaltinkestokykyni on selvästi parantunut sitten edellisen reissun, koska vaikka tässä oltiin ahkerasti jalkeilla ja paikkoja katselemassa neljä päivää, olin vielä viimeisenä iltana ihan kävelykunnossa. Totta kai polvet ja lonkat kärttyili vähän, kuten aina, mutta tällä kertaa en sentään kävellyt viimeistä päivää yhdeltä puistonpenkiltä toiselle ihan vain siksi, että en kärsi kävellä enempää. Näköjään Lontoo ja kipu eivät olekaan välttämättä toistensa synonyymeja! Ahkerasti kuitenkin kierrettiin, aamusta iltaan pelkillä ruokatauoilla välissä. Ilmeisesti maisemakierroksiinkin tottuu kun vain niitä tekee tarpeeksi usein. (Tai sitten edellisestä Lontoonreissusta oli kulunut tarpeeksi pitkä aika ja jalkaparat olivat unohtaneet.)

Vihreää St. James's Parkissa.

Perhe on muuten hassu asia. Ennen tätä olin nähnyt vanhempani viimeksi tammikuussa. Messengerin välityksellä on totta kai vaihdettu säännöllisesti kuulumisia, mutta tätä ennen en ollut edes puhunut vanhempieni kanssa puhelimessa sitten tammikuun. Silti välittömästi tuntui siltä kuin olisi oltu ehkä joku viikko eri paikoissa, ei kuitenkaan pidempään. Sama juttu oli molempien siskojen kanssa. Niin se kai vain perheen kanssa menee, voidaan olla kaukana toisistamme pitkiäkin aikoja kerrallaan, mutta ei siinä mitään vieraantumista tapahdu. Oli vain huippukivaa viettää pitkästä aikaa muutama päivä vanhempien kanssa. Myönnettäköön, että taisin vähän kanaemoilla, että eivät kai ne eksy pelottavassa vieraassa maassa... vanhempia taisi vähän naurattaa. Ovathan ne ulkomailla selvinneet hienosti ennenkin, mutta jotenkin se on eri asia kun kyseessä on minun maa.. No, hienosti selvisivät lentokentälle ihan ilman minun apuakin. Eroaminen ei edes tuntunut surulliselta, kun vähän yli kahden viikon päästä nähdään taas.

Peter Pan-patsas Kensington Gardensissa / Hyde Parkissa.

Tosiaan, vähän yli kahden viikon päästä olen jo kotona. Voisin pitää tässä taas yhden puheen siitä, miten traagista ajan kuluminen on, mutta suoraan sanottuna tässä vaiheessa on parempi vain kääntää aivot nollille ja keskittyä nauttimaan näistä viimeisistä viikoista täällä Englannissa. Mitäpä sitä etukäteen suremaan? Mieluummin pidän itseni kiireisenä ja touhuan kaikkea pientä. Kirjoitusintoni on viimein palannut; eilen kirjoitin suurimman osan päivästä ja jatkoin vielä yöllä muutaman tunnin kun uni ei aavemaisen hyvän kirjan jälkeen ottanut tullakseen. Piccadilly Circusin jätti-Waterstone'silta tarttui tosiaan hihaan SJ Watsonin esikoisteos Before I Go to Sleep. En ollut kirjasta kuullut aiemmin, mutta mielenkiintoisen oloinen kansi ja huippuarvostelut vakuuttivat nappaamaan kirjan matkaan. Loistavien Kirjojen Vainuni ei pettänyt tälläkään kertaa, Before I Go to Sleep oli ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Kirja kertoo Christinesta, joka menettää muistinsa joka yö nukkuessaan. Kirja on periaatteessa mysteeri, mutta mielenkiintoisinta siinä on ajatus siitä, miten tärkeä muisti on kuitenkin ihmiselle. Ilman muistia ei ole mitään, ei pysty suunnittelemaan mitään, ei pysty luottamaan keneenkään. Ilman muistia ihminen on pelkkä eläin, niin kuin kirjassa todettiin. Loppu oli yhtä aikaa aavemainen, haikea, onnellinen ja surullinen. En tiedä joko kirjaa myydään Suomessa, mutta suosittelen sen lukemista ehdottomasti. (Ja nyt kun kirjamainostoimistossa ollaan, muistatteko, kun mainostin jossain vaiheessa David Nichollsin One Day-kirjaa? Siitä on tulossa elokuva elokuussa. En taaskaan tiedä, että milloin se rantautuu Suomeen, mutta kannattaa pistää korvan taakse. Anne Hathawaylle naispääosassa irvistelen, mutta Jim Sturgess sen sijaan on yksi suosikeistani, joten ehkä leffasta tulee vielä jotain.)

Kensington Palace.

 Tässä traagisessa kotiinlähdön lähestymisessä on muuten yksi hyväkin puoli: se on mielettömän hyvä tekosyy. Nyt kun on enää vähän yli kaksi viikkoa jäljellä on suorastaan pakko tehdä kaikkea sellaista, mitä tulee jälkeenpäin varmasti ikävä. Matkustelua ei ikävä kyllä taida tapahtua niin paljon kuin haaveilin. Tässä vaiheessa alkaa olla aika vähissä, ja sitä paitsi jätin matkojen suunnittelun niin viime tippaan, että junaliput alkavat olla jo aika inhottavan kalliita, eli monet kaukaisemmista matkakohteista pitänee jättää väliin. On kuitenkin vielä muutama kaupunki, joissa haluan käydä, joten toivon mukaan ehdin matkustaa edes vähän ennen lähtöä. Surullinen tosiasiahan on se, että kaikkea ei ehdi nähdä mitenkään, vaikka kuinka haluaisi. Sehän on kuitenkin hyvä syy tulla takaisin. (Ja takaisin tänne tullaan vielä, tavalla tai toisella, ja mieluummin ennemmin kuin myöhemmin!) Matkustelun lisäksi voi tehdä myös kaikkea muuta pientä kivaa. Esimerkiksi tänään kauppareissulla piipahdin ensimmäistä kertaa koko reissun aikana Starbucks-kahvilassa. Hassua; Suomessa olen aina haaveillut, että sinnekin tulisi joskus Starbucks-ketju, mutta täällä kun niitä on joka nurkan takana ei ole tullut käytyä kertaakaan. Tänään kävin kuitenkin juomassa Starbucksin kuuluisan kermavaahtokaakaon (ei mikään paras idea parinkymmenen asteen lämpötilassa, mutta ei ole varaa heittäytyä nirsoksi kun on näin vähän aikaa jäljellä!) Shoppailuahan on myös varsin hyvä harrastaa nyt kun aika on käymässä vähiin. Tänään ostin Waterstone'silta paksun leivontakirjan, jossa on pelkkiä perienglantilaisia leivontaohjeita. Nyt voin hyvillä mielin leipoa Suomessakin banoffee pieta, sticky toffee puddingia ja treacle tartia. (Tosin viisaampi henkilö olisi saattanut ostaa vähän kevyemmän kirjan, tuosta opuksesta taitaa tulla puolitoista kiloa lisäpainoa mun matkalaukkuun.) Muutenkin Waterstone'silla ja HMV-leffakaupassa shoppailu on täysin sallittua kun joudun kohta eroamaan niistä pitkäksi aikaa. (En sano loppuiäkseni, koska aion tosiaan tulla tänne takaisin vielä joskus, mutta parinkin kuukauden ero Waterstone'sista aiheuttaa fyysisiä tuskia.) Vaatekaupoissa vierailu on soveliasta myös. Haluan häähatun! Siskoni menee ensi syksynä naimisiin ja olen päättänyt, että haluan häihin jonkun hienon pääkoristeen. Kävin Marks&Spencerilla vanhempien kanssa hääkoristeita katsomassa ja tulin siihen tulokseen, että mulla on kummallinen pää: mitä typerämmän näköinen hattu, sitä paremmin se mulle sopii. Olisin voinut kotiuttaa parikin niistä hääkoristeista, mutta ikävä kyllä mulla ei ole rahaa laittaa kolmeakymmentäviittä puntaa hattuun, on se miten hieno tahansa. Nyt rukoillaan, että M&S:lle tulisi alennus ennen kuin palaan Suomeen...

Maailman söpöin karkkikauppa Canterburyssa.

Kaikista mieluiten shoppailisin ruokaa. Ikävä kyllä matkalaukussani on rajattu koko, enkä mitenkään onnistu mahduttamaan siihen kaikkea sapuskaa, mitä tulee Suomessa ikävä. Kivoja karkkeja, hyvänmakuisia keksejä, halpaa Pukka-teetä, banoffee-pieta, fish&chipsia, bangers and mashia, jänniä paikallisia siidereitä... veikkaan, että niitä ei ihan onnistu kuljettamaan matkalaukussa kotiin. Mutta sehän tarkoittaa vain yhtä asiaa - niitä pitää syödä täällä! Joudun varmaan kahden viikon päästä ostamaan lentokoneesta toisenkin istumapaikan kun en enää sovi yhteen penkkiin sen jälkeen kun olen pari viikkoa tankannut näitä vähemmän-kevyitä englantilaisia herkkuja...

Karkkitaivas sisältäpäin. Miten tästä voi muka erota?