Brighton rock

Eilen tapahtui viimein suuri ihme Brightonin-reissun muodossa. Rannikkokaupunki Brighton tuolla etelärannalla oli yksi ensimmäisistä paikoista, jotka aikoinani listasin kunnianhimoiselle "paikat, joissa haluan käydä"-listalleni (tässä vaiheessahan on käynyt surullisesti selväksi, että niistä paikoista jää ainakin puolet käymättä, plaah.) Brightoniin ei ole edes mitenkään mahdottoman pitkä matka Cantersista; kaksi ja puoli tuntia junalla ja vain yksi junanvaihto välissä. Silti jotenkin sinne reissaaminen on tuntunut niin vaivalloiselta, että olen aina viime tipassa valinnut jonkun toisen matkakohteen lähempää kotia. Viime aikoina on kuitenkin alkanut tuntua siltä, että pitää sinne Brightoniin vielä ehtiä ennen Suomeen paluuta. Parikin englantilaista kaveria on mainostanut Brightonia ylisanoin, vakuuttanut, että tulen rakastamaan sitä paikkaa ja painottanut, että olisi rikos jättää Kent taakse vierailematta Brightonissa. Vakuuttavaa, vai mitä? Joten kun nyt on enää vain ne traagiset kaksi viikkoa jäljellä sain siitä tosiasiasta kiskottua tarpeeksi motivaatiota, että onnistuin eilen potkimaan itseni Brightoniin. Myönnettäköön, että junassa alkoi vähän mietityttää, että miten matkasta selviän, kun kammottava junapenkki jumitti niskani ja aiheutti inhottavan päänsäryn. Lisäksi olen ihan paniikissa sen Saksan ruokamyrkytysjutun takia ja olen salaa vakuuttunut siitä, että sitä saastunutta ruokaa on eksynyt Englantiin ja olen epähuomiossa syönyt sitä ja kupsahdan kuoliaaksi ruokamyrkytyksestä hetkenä minä hyvänsä. Silloin tekisi kovasti mieli pysyä kotona, että voisi ainakin kuolla siihen ruokamyrkytykseen omassa sängyssään. (Hmm, missä vaiheessa olen alkanut viitata tuohon narisevaan, kovalla patjalla varustettuun sängynkuvatukseen omana sänkynäni?) Mutta kaikista näistä vastoinkäymisistä huolimatta päivästä muodostui lopulta huippukiva, Brighton oli ihana ja olen iloinen, että menin.

Teatteri Brightonissa.

...ja osuva teksti teatterin kyljessä.

Brighton oli isompi paikka kuin oletin. Olen viime aikoina omaksunut tämän ihastuttavan tavan matkustaa jonnekin ottamatta paikasta kunnolla selvää etukäteen. Varmasti matkustamisesta saisi enemmän irti jos selvittäisi etukäteen netistä matkakohteen tärkeimmät nähtävyydet ja tutustuisi karttoihin ja muuhun vastaavaan, mutta kun matkustaminen on tätä mennäkö-vaiko-eikö-mennä-tyylistä jahkailua ja varsinainen päätös hypätä bussiin ja lähteä reissuun tuppaa tapahtumaan aina vähän viime tipassa... no, sitten on kiva matkan varrella miettiä, että millainenkohan paikka sieltä määränpäästä mahtaa löytyä. Tähänastisten rannikkokaupunkikokemusten perusteella oletin Brightoninkin olevan vähän pienempi, mutta kun juna sitten ajoi hitaasti kaupungin halki kohti rautatieasemaa tajusin, että tässähän on kyseessä oikeasti ihan iso paikka. Jälkikäteen Wikipedia-tarkastelu osoittaa, että Brightonin asukasluku olisi siinä 150,000 paremmalla puolella, eli kyseessä olisi kuitenkin vähän pienempi paikka kuin koti-Tampere. Tiedä sitten noiden tilastojen osuvuudesta. Jotenkin Brighton tuntui isommalta paikalta kuin Tampere, mutta ehkä sitten rakennuksia muuten vaan oli enemmän tai ne oli rakennettu eri tavalla. Ja varmasti turisteilla oli myös jotakin vaikutusta asiaa, Brighton kun on ilmeisesti hyvin suosittu matkakohde. En ihmettele ollenkaan.

Brightonin keskustaa.

Brighton ei tuntunut ollenkaan Englannilta. Yhdistän aina Englannin ensimmäisenä vanhoihin rakennuksiin (sellaisiin, joita näkee Canterburyssa, puolueellista ehkä?) ja jotenkin sellaiseen karuun kauneuteen; siihen verrattuna Brighton oli pramea ja uudenaikaisen näköinen. Brighton ei myöskään tuntunut sellaiselta paikalta, jossa joku saattaisi asua. Pikemminkin kun ajatteli kaikkia huvipuistoja ja merenrantaa (en käytä sanaa "hiekkaranta", koska hiekka oli siitä paikasta kaukana) ja ostoskeskuksia ja pubeja ja kahviloita Brighton tuntui enemmänkin sellaiselta unelmien lomakohteelta, jossa on jokaiselle jotakin. Merenrannalla tuli myös vähän Mallorca-olo kun katseli kaikkia niitä auringonottajia ja pikkukojuja ja sinisenä kimaltelevaa merta... Alkoi itsekin tehdä mieli rantalomalle. (Millä rahalla, hah? Kun tulen täältä kotiin en matkusta kymmeneen vuoteen minnekään.)

 

 

Kaikkea mahdollista myynnissä merenrannalla.

Merenrannalla kävin toki itsekin nauttimassa lämpimästä päivästä. Kun lähdin Canterburysta aamulla, lämpöisestä kelistä ei ollut tietoakaan, ulkona tuuli reippaasti ja taivas oli pilvessä. Kotoa lähtiessä siis päällä oli topin ja shortsien lisäksi paksut sukkahousut ja pitkähihainen paita, ja takkikin keikkui matkassa. Siinä vaiheessa kun ehdin iltapäivällä tuonne merenrannalle oli kuitenkin jo aika lämmin, joten ei kun lähimpään vessaan vaatteita vähentämään. Shortsit ja toppi olivat jo paljon siedettävämpi asukokonaisuus, vaikka jouduinkin pitämään tennareita paljaassa jalassa. Ei kiva. Normaalisti merenrannalla olisin toki ottanut kengät pois ja nauttinut lämpöisestä hiekasta paljaiden varpaiden välissä, mutta tällä merenrannalla se ei ollut kovin käytännöllistä, koska:

Se "hiekkaranta" koostui tällaisista pikkukivistä (ignoroidaan kaikki joukolla Lauran ruma valkoinen jalka). Kokeilin kyllä kävellä tuolla paljain jaloin - oli pakko ottaa kengät pois, koska halusin kahlata meressä. No, merivesi oli tietty vielä aika kylmää (en tajua miten kaikki ne pikkulapset tarkeni uida siellä, ehkä aivojen lämpötilantaju kehittyy vasta teini-iässä?), joten ikuisuuksia siellä ei tarennut jalkojaan liotella. Suurempi ongelma oli kuitenkin se, miten kovia nuo kivet ovat! Isoja, pisteleviä kiviä, joita ei saa tuntumaan mukavalta jalkapohjan alla, vaikka miten yrittäisi. Kokeilin kaikkia fakiiritemppuja siitä, miten pitää yrittää jakaa paino tasaisesti terävää pintaa vasten, mutta ilmeisesti mulla on liikaa elopainoa mun jalkapohjien pintaan suhteutettuna, koska ei toiminut tippaakaan. Sattui. Auts. Lisäksi nuo kivet olivat tosi upottavia! Meressä kahlatessa jalkaterät upposivat kokonaan kivien sekaan niin, että seisoin nilkkoja myöten kivissä. No, sainpahan kahlata meressä... mutta ehkä pehmeällä hiekkarannalla varustettu Broadstairs olisi ollut siihen kuitenkin parempi vaihtoehto. En tajua, miten ihmiset kärsivät ottaa tuolla aurinkoa selällään kivien päällä pelkkä ohut viltti suojana. Ehkä ne sitten hallitsivat sen fakiiritempun, jota minä en osannut? Oli rannalla kyllä vuokrattavana kansituoleja ja aurinkotuoleja ihan inhimilliseen hintaan - ei mikään hullumpi keksintö olosuhteet huomioon ottaen...

Se merenranta.

Niin että kaiken kaikkiaan ei ollenkaan hullumpi iltapäivä Brightonissa. Kahlasin meressä, istuin rannalla kuivattelemassa jalkojani, söin jättimäisen pehmiksen ja nuuhkin meren tuoksua. Jos ei oteta lukuun epämukavaa hiekkarantaa tuolla olisi varmasti ihana viettää koko päivä. Kun kyllästyisi auringonottoon voisi mennä rantabaariin istumaan tai ravintolaan syömään, tai vaikka karuselliin pyörimään. (Minä olin taas liian vanha. Katkeruus.) Lisää viihdytystä löytyi Brighton Pierilta, eli isolta, mereen rakenneltu laiturilta.

Brighton Pier.

Brighton Pierilta löytyi vaikka mitä. Ruokakojuja, karkkikauppoja, kasvomaalausta, hennatatuointeja, muotokuvamaalausta, peliluola, kahviloita ja ehkä kaikkien erikoisimpana huvipuisto. Ensimmäisenä ei ehkä odottaisi, että merenrannassa laiturilla voi ajaa vuoristoradassa, mutta Brighton Pierilta löytyi parikin sellaista. Itse olen ikävä kyllä legendaarisen vuoristoratakammoinen, joten jäi kokeilematta. Sen sijaan ilmaiseksi tarjolla olevia kansituoleja käytin hyväksi ja pidin maisemakierroksen lomassa lepotauon laiturilla merelle katsellen. Laiturilta oli ihanat näkymät Brightonin rannalle:

Ei näytä ollenkaan Englannilta, vai mitä? Mulla oli Brightonissa ollessa jatkuvasti Espanja-olo. Lämpötilat eivät tietty olleet samaa luokkaa, mutta oli kuitenkin sen verran lämmin, että shortseissa ja topissa ei palellut ollenkaan, vaikka välillä tulikin niitä kuuluisia merituulenpuuskia. Toinen asia, mikä ei näyttänyt ja tuntunut yhtään Englannilta, oli tämä:

Kuvissa The Royal Pavilion, rakennettu 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alkupuolen välillä. Ei näytä ihan tyypilliseltä kuninkaalliselta palatsilta, jos nyt vertaa vaikka Buckingham Palaceen tai Kensington Palaceen. Valtavan hienohan tuo rakennus oli (mitä siitä ulkopuolelta nyt näki, en viitsinyt maksaa sisäänpääsymaksuja), mutta näyttää enemmänkin siltä kuin kuuluisi jonnekin Intiaan kuin Englantiin. Ehkä joku Englannin aiemmista kuninkaallisista on ollut innokas Intia-fanaatikko?

Maisemakierroksen lisäksi kävin vielä illalla ennen junan lähtöä shoppailemassa. Brightonin ihmeellisyydestä kertoo jotakin jo se, että siellä oli ostoskeskus! Canterburyn keskustastahan ei sellaista varsinaisesti löydy. Tampereelta ja Jyväskylästähän niitä löytyy, mutta Canterburyssa sellaisen puuttumista ei huomannut ennen kuin törmäsin sellaiseen Brightonissa ja ajattelin, että "onpas hassua!" Sama juttu korkeiden kerrostalojen kanssa Canterburyssa, niiden puuttumista ei huomaa ennen kuin menee pitkän tauon jälkeen jonnekin, missä niitä on, ja sitten huomaa ihmettelevänsä miten hassua on nähdä niitä pitkästä aikaa. Joka tapauksessa, ostoskeskuksessa tosiaan kävin. Se ei ollut hyvä idea. Okei, löysin ilmaisen vessan, ja Canterburyssakin sijaitsevan kaupan, josta löytyy inhimillisen hintaisia häähattuja (en ostanut vielä, mutta harkintaan meni...) mutta muuten kaupat ovat kyllä paha asia. Lompakkoni kiittää kun muutan takaisin Suomeen kauas ilkeästä liian kivasta River Islandista. Toivottavasti niillä ei ole nettimyyntiä Englannin ulkopuolelle! River Island on ylisöpöjen, epäkäytännöllisten kesävaatteiden taivas (joku harrastaa paljon vaatteiden käsinpesua ensi kesänä...) ja niinhän siinä tälläkin kertaa kävi, että sieltä lähti mekko matkaan. Enkä voi edes väittää itselleni, että tarvitsisin kesämekkoa, koska mulla oli jo ennestään täällä kaksi ja Suomestakin taitaa löytyä yksi. Hmm, no, eipähän tarvitse käyttää housuja ollenkaan tänä kesänä. (Ja nyt kun tällaisia haaveilen niin Suomessa on jäätävän kylmä ja sateinen kesä ja minä istun mekossani sisällä peiton alla ja tärisen!) Mutta onpahan superhieno mekko! Tosin se on myös superhelposti sotkeentuva mekko, joten sitä ei voi missään nimessä pitää terassilla, missä joku voisi läikyttää siihen jotain. Eikä ruokaa laittaessa. Eikä ehkä syödessäkään (olen kaksikymmentäyksi enkä ole vielä oppinut syömään siististi...) ja myös ulkona istumisen kanssa saa olla hyvin tarkkana. Eli tiivistettynä voin kävellä se päällä kadulla hyvällä kelillä ja näyttää nätiltä? No, pienet sivuseikat ovat mitätön hinta siitä, että saa näyttää söpösti kesäiseltä morsiamelta koko kesän. (Mulla on nyt selvästi joku kompleksi meneillään siitä, että sisko menee naimisiin ensi syksynä ja saa käyttää hienoa mekkoa ja minä en!) Mulla oli jo kyllä täällä hyvä aviomiesehdokas katsastettuna valmiiksi, mutta ikävä kyllä brittimiehet ovat kaiken sen herrasmiesmäisyyden kohteliaisuuden takana ihan yhtä mahdottomia kuin suomalaisetkin, joten häät on peruttu. No, mitäpä pienistä, kaikkihan sen tietää, että hieno mekko on naisille joka tapauksessa se häiden paras osa, ja nyt kun mulla on jo hieno mekko mihin mie enää muka häitä tarvitsisin? Eli pohjimmiltaanhan mun mekkoni oli äärimmäisen tarpeellinen ja hyödyllinen ostos! (Tiesinhän minä, että pystyn perustelemaan sen ostoksen tarpeelliseksi kun tarpeeksi vain yritän...)

Olen kehittänyt Englannissa kaksi jyrkkää mielipidettä, joista ei kiistellä. 1) Riisiä ja ketsuppia ei saa sekoittaa keskenään (ala neiti Saksalainen). 2) Palmut. Eivät. Kuulu. Englantiin. Hiiteen siitä!

Mulla oli hienot aikomukset laittaa uusi mekkoni päälle tänään. Illalla yliopistolla järjestetään nimittäin Summerball, eli festarit yliopiston opiskelijoille. En ole itse tapahtumaan menossa, hinta on nimittäin sellainen äärimmäisen opiskelijaystävällinen 50 puntaa... Kyllähän festareista maksaa jos siellä on jotain näkemisen arvoista, mutta meidän Summerballissa on pääesiintyjänä McFly (tässä ei ole tapahtunut mitään laskua verrattuna viimevuotiseen Florence & the Machineen?) eivätkä muutkaan esiintyjät olleet sen kummoisempia. Olisihan siellä sitten kaikkea muuta huvipuistontapaisesta kilpailuihin ja ties mihin, mutta enpä taida siltikään hellittää kukkaronnyörejäni kun rahaa täällä on kuitenkin jotenkin mennyt (höm höm...) vaan teen kenties saman tempun kuin KeiteleJazzeilla kesäisin Keski-Suomessa: teltan ulkopuolella on ihan kiva istua kaverien kanssa ja musiikinkin kuulee ihan hyvin. Joka tapauksessa, Kent Summerballia on mainostettu black tie-affairina, eli hienoa pukeutumista kannatetaan, ja olisin hyvinkin voinut laittaa nätin uuden mekon päälle ja näyttää siltä kuin olisin menossa naimisiin. Yksi ongelma? En usko, että uusi nätti olkapäät paljastava mekkoni näyttäisi kovin hyvältä auringonpolttaman ihon kanssa... Tiesittekö, että aurinko on merenrannalla tosi petollinen? Eilen aamulla kotoa lähtiessä Canterburyssa oli ihan pilvistä, joten en ajatellut, että aurinkorasvaa kannattaisi ehkä ottaa mukaan. Sitten siellä merenrannalla ollessa oli kuitenkin sen verran tuulista, ettei aurinko tuntunut ollenkaan polttavalta, ja sitä paitsi olen ottanut tänä vuonna jo sen verran aurinkoa, että ajattelin kehittäneeni jonkinlaisen sietokyvyn aurinkoa vastaan. No, tämä oli ikävä virhepäätelmien ketju, joka ikävä kyllä johti siihen, että mun rintakehässä on paidan kaula-aukon muotoinen palanut läiskä ja olkapäät ja hartiat näyttävät ihan samalta. Miten ihmeessä olen onnistunut polttamaan olkapääni? En ole käräyttänyt niitä varmaan kymmeneen vuoteen! Nyt olen kuitenkin ikävän punoittava ja paidan pitäminen kirvelee ikävästi olkapäillä. Hienoa minä. Niin että nyt ei tarvitse haaveilla auringosta eikä hihattomista paidoista - saati sitten mekoista - seuraavaan muutamaan päivään. Ja kun siihen vielä lisää sen, miten junanpenkit saivat niskani jumiin eilen... olo on ollut parempikin.

Mutta oli se vain sen arvoista kun näki Brightonin ja sai katsella tällaisia kauniita maisemia matkalla (kuvat otettu kehnolla kameralla junanikkunasta, joten laatu on sen mukaista):