sometimes I wish that I could freeze the picture

Elin jotenkin onnellisesti siinä uskossa, että en ole tässä puolen vuoden aikana hamstrannut täällä niin kauheasti tavaraa. Kun vanhemmat olivat käymässä pari viikkoa sitten, annoin heikäläisten matkaan osan omaisuudestani - talvivaatteita ynnä muuta sellaista kamaa, jota en täällä enää tarvitse, ja vähän kirjoja myös. Laskeskelin, että sen jälkeen loppuomaisuuden Suomeen raahaaminen on helppoa - aioin joka tapauksessa viedä pyyhkeet yms. johonkin keräykseen ja jättää shampoot ja sen sellaiset tänne, joten ajattelin, että "eihän siihen matkalaukkuun tarvitse enää saada mahtumaan kuin kirjat ja vaatteet". Ikävä kyllä se oli melkoista tilanteen vähättelyä, koska jotenkin mun vaatteet ja kirjat - etenkin ne kirjat - on lisääntyneet salamyhkäisesti täällä saarivaltiossa asuessa. Suoritin tänä aamuna The Koepakkauksen, eli viskelin noin yhdeksänkymmentäkahdeksan prosenttia omaisuudesta matkalaukkuun ja yritin sitten arvioida, että minkä verran sinne mahtuu vielä tavaraa. Vastaus on, että surkean vähän. Onneksi matkalaukussa on vielä laajennusvaraa, joten uskallan luottaa siihen, että saan suunnilleen koko omaisuuteni raahattua Suomeen. Tuliaisten hankkimisessa saa tosin käyttää mielikuvitusta, että löytää pieniä ja kevyitä sellaisia. Lisäksi näyttää pelottavasti siltä, että painon puolesta joudun jättämään joitakin kirjojani Englantiin. No, onneksi mun hyllyssä on muutamia lehtien mukana tulleita lukijalahjoja / parilla punnalla yliopistodivarista ostettuja ei-niin-mestarillisia-teoksia, joista pystyn luultavasti eroamaan suhteellisen vähillä kyyneleillä. Totta kai suren silti vähäsen - mun mielestä kirjoista luopuminen nyt vain on periaatteellisesti väärin (ja tämän vuoksi joudun luultavasti vuokraamaan vielä joskus opiskelijakaksion yksiön sijasta, ihan vain siksi, että kirjani vaativat kohta kokonaisen oman huoneen.)

Deal-niminen pikkupaikkakunta Kentin rannikolla.

 Vaikka tässä on vielä melkein viikko jäljellä, Koepakkaaminen jätti jälkeensä surullisen olon. En vain ole valmis tulemaan vielä kotiin. Suoraan sanottuna Suomeen palaaminen tuntuu nyt yhtä pelottavalta kuin Englantiin lähteminen tammikuussa. Yritän kuvitella itseni sinne, enkä pysty näkemään silmieni edessä, että millaista se mahtaa olla. Tuntuu tavallaan pelottavalta kun ei tiedä, miten paljon siellä on asiat muuttuneet. Sanon palaavani kotiin, mutta en tiedä, että tuntuuko se enää kodilta. No, totta kai kotikoti on aina koti, siitä ei pääse yli eikä ympäri, mutta entä koti Tampereella? Kuinka paljon siellä on asiat muuttuneet? Jos ei muuta niin minä ainakin olen muuttunut. Lauantaina Artsfestissa istuskelin sellaisten tyyppien kanssa, joiden kanssa ei ole viettänyt kunnolla aikaa sitten helmikuun, ja useammin kuin kerran illan aikana joku kääntyi katsomaan mua otsa rypyssä, hymyili sitten ja totesi, että minussa on jotain erilaista verrattuna siihen kun tulin tänne tammikuussa. Toivottavasti edes hyvässä mielessä.

Team Laura ja Ina on taas koossa. Mulle tulee miljoonaa asiaa ja ihmistä ikävä kun lähden Suomeen, ja neiti Saksalainen on kyllä siellä kärkipäässä. Olen tavannut täällä paljon mahtavia tyyppejä, mutta vaihtarimaisesti suurin osa niistä on jäänyt kaveriasteelle - tyyppejä, joiden kanssa on huippua viettää aikaa, mutta joiden kanssa ei luultavasti rupeaisi jakamaan mitään syvällisempiä totuuksia itsestään. Neiti Saksalainen on kuitenkin Ystävä-kategorian jäseniä, sen kanssa ei tarvitse olla aina fiksu ja hauska, eikä maailma kaadu siihen, jos välillä näyttää jotain huonompia puolia itsestään. Torstaina mulla oli jostain syystä huono päivä, itketti kauheasti ja tunsin itseni maailman rumimmaksi ihmiseksi. Erittäin epäluonteenomaisesti kerroin tästä olotilasta neiti Saksalaiselle, ja sen jälkeen se on vähintään kerran päivässä muistanut mainita, että näytätpäs Laura nätiltä tänään. Herttainen tyyppi! Perjantaina meitä molempia väsytti ja ulkona satoi vettä, joten mä pistin kasaan omenakaurapaistoksen (jonka Inkku erittäin kiltisti julisti parhaaksi apple crumbleksi, jota on ikinä maistanut, pisteet suomalaiselle keittiötaidolle) ja katsottiin koko päivä elokuvia sängyn pohjalla. Love and Other Drugs-leffaa seurasi valtaisan pitkältä tuntunut Twilight-maraton, jonka aikana Laura pudisteli päätään kun neiti Saksalainen huokaili paidattomien ihmissusipoikien perään.

Arstfest yliopistolla.

Lauantaina oli the Seurallinen Päivä. Päivä alkoi siinä puolenpäivän aikaan brunssilla meidän keittiössä. Alunperin paikalle oli tarkoitus tulla vain muutama kaveri, mutta sitten erittäin vaihtarimaisesti ihmiset toivat kavereitaan mukanaan jotka toivat kavereita mukanaan ja lopulta meillä oli sitten pienimuotoiset aamiaispippalot keittiössä mimosoiden, patongin ja tuoreiden mansikoiden voimalla. Meidän keittiöstä suunnattiin joukolla kampukselle Artsfest-tapahtumaan. Kyseessä oli pienimuotoiset kampusfestarit (tällä kertaa ilmaiset sellaiset). Iltapäivällä tapahtumassa esiintyi paikallisia bändejä (jotkut tappavan tylsiä, toiset yllättävän hyviä). Illalla Rubber Biscuit-niminen yhtye soitti vanhoja klassikoita uusina versioina ja sai koko yliopistoväen tanssimaan nurmikolla. Taattuun yliopistotyyliin festareilta löytyi niin juomateltta, jäätelöauto, grillausta kuin hattaranmyyntiäkin. Sää ei ollut paras mahdollinen - yhdessä vaiheessa iltapäivää iski ukkoskuuro ja meidän piti vetäytyä takaisin Willows-kotiin suojaan sateelta. Toisaalta ei se mitenkään kauheasti haitannut, kun meiltä oli vain se viiden-kymmenen minuutin matka festareille, ja jossain vaiheessa iltapäivää olisi pitänyt syödä joka tapauksessa. Hauskinta oli kuitenkin illalla, kun sää selkeni ja tanssittiin kukkulalle tällainen maisema taustalla:

Jotenkin tuntui melkein siltä kuin Artsfestin olisi pitänyt olla se viimeinen yhteinen tapahtuma ja seuraavana aamuna kaikki pakkaisivat laukkunsa ja lähtisivät kotiin. En tiedä miksi, mutta viimeistään yölläilotulitusnäytöstä katsellessa tuli sellainen olo, että tämä oli nyt tässä. Niinpä Artsfestista jäi lopulta hyvin ristiriitainen olo - toisaalta oli huippuhauskaa kuunnella musiikkia ja hassutella ja tanssia antaumuksella kaverien kanssa, ja toisaalta taustalla oli koko ajan sellainen haikea olo, että kohta tämä on ohi. Ehkä se johtui siitä, että pitkästä aikaa kaikki kaverit olivat koolla yhdessä paikassa. Tajusin vain jotenkin pitkästä aikaa, miten kauheasti tulee tätä ikävä. Tätä maata. Kieltä. Kulttuuria. Näitä ihmisiä. Typeriä pieniä juttuja, niin kuin sitä, että kun otat kameran esille ihmiset hymyilevät kuvissa sen sijaan että valittaisivat, että eivät halua tulla kuvatuksi. Tai sitä, että voi tanssia kavereiden kanssa vaikka kuinka hassusti välittämättä siitä, näyttääkö se typerältä vai ei. Oikeastaan vasta täällä ollessani olen kunnolla sisäistänyt sen, että itsensä nolaamista ei kannata pelätä niin kamalasti. Olen tavannut ihmisiä, jotka tekevät jotain hassua vähintään kerran päivässä, mutta se ei koskaan vaikuta typerältä tai nololta, koska ne ihmiset osaavat nauraa itselleen eikä ota itseään liian vakavasti. Toivottavasti olen nykyään itsekin enemmän sellainen. En tiedä, suurinta osaa ajasta en osaa edes selittää itselleni, että mikä se oikein on, mitä tulee niin ikävä. Kai ne on ne hetket. Niin kuin lauantaina, kun tanssin ja nauroin kaverien kanssa yliopistofestareilla, ja äkkiä katsoin ylös ja tajusin, että on jo yö ja taivas on kirkas ja musta ja tähtiä on kaikkialla. Sellaisina hetkinä tuntuu vähän siltä kuin irtautuisi omasta itsestään, katsoisi itseään jonkun ulkopuolisen silmin tanssimassa siellä kaukana, tai halaamassa ystäviään maailman hienoimpia ilotulitteita katsellessa, ja tajuaisi äkkiä, että tuon täytyy olla pahuksen onnellinen tyttö.

Deal.

Sunnuntaina olin neiti Saksalaisen kanssa Dealissa. Meidän on pitänyt lähteä Canterburysta aina siitä lähtien kun mie kotiuduin Liverpoolista, mutta aina on tullut jotain muuta tielle. Nytkin sunnuntaina oli Artsfestin jäljiltä väsy ja flunssainen olo kylmässä yössä tanssimisesta (vaikka kuinka yritin suomalaisena kääriytyä villasukkiin ja säärystimiin ja lapasiin ja sain taas muiden naurut niskoilleni, koska olen ah-niin-viallinen-suomalainen) ja välillä jo mietittiin, että pitäisikö jäädä kotiin, mutta lopulta saatiin kiskottua itsemme bussiin ja Dealiin. Deal on siis taas yksi pieni rannikkopaikkakunta tuolla Kentin itärannalla. Sinänsä siellä ei ollut mitään erikoista nähtävää, ulkonäöllisesti Deal muistutti kovasti Sandwichia ja väkiluvultaan myös - liekö johtunut sateisesta säästä, mutta kaduilla liikkuessa tuntui siltä, että siellä ei ole ketään liikkeellä. Käveltiin kuitenkin rannikolla ja vierailtiin laiturilla merta nuuhkimassa, vaikka Lauran sormia paleli ja silmälaseihin ilmestyi ikävästi vesipisaroita tihkusateesta. Varsinaisena vierailukohteena meillä oli Dealin linna.

Linnat ja vanhat rakennukset yleensä ei sinänsä ole enää mikään ihmeen aihe täällä ihanaisessa Englannissa. Niin kuin pitkällä junamatkalla Liverpooliin mietin siinä niitä kaikkia kyliä katsellessa, olisi luultavasti paljon kummallisempaa vierailla paikkakunnalla, josta ei löydy minkään sortin historiallista linnaa tai muuria tai kirkkoa. Ei siinä kyllä mitään vikaa ole, päinvastoin, mun mielestä on hienoa, että Englannissa löytyy näin paljon kunnioitusta historialle. Enkä nyt tarkoita vain vanhoja rakennuksia, vaan yleensäkin kaikki vanhojen asioiden ja perinteiden vaaliminen on hienoa. Neiti Saksalainen kutsuu Englantia vitsillä kehitysmaaksi länsimaiden joukossa, mutta mua vanhat ja vähän jälkeenjääneet asiat eivät haittaa. Okei, onhan aina juttuja, joita voisi vähän modernisoida - niin kuin tämä näiden äänestyssysteemi tuntuu näin suomalaisesta näkökulmasta katsottuna äärimmäisen epädemokraattiselta, enkä itkisi surusta, jos joku oikeasti keksisi sen juustohöylän, mutta noin niin kuin yleensä on hienoa, että kaikkea vanhaa ei jyrätä pois uuden tieltä. Ja näiden vanhojen rakennusten säästämiseen käytetään oikeasti aikaa ja rahaa. English Heritagella on omistuksessaan yhteensä joku 400 vanhaa linnaa / muuria / rauniota / muuten vaan historiallista kohdetta, ja kaikkien ylläpitämiseen menee valtava määrä rahaa. Silti on hienoa, että ne ovat olemassa. Pistää vähän miettimään, että mitäköhän 2000- ja 2010-luvuista jää jäljelle myöhempien sukupolvien iloksi, kun rakennuksia runnotaan alas kovaa vauhtia ja uusia pistetään tilalle niin äkkiä kuin pystyy, eikä mitään rakenneta kestämään aikaa.

  

Okei, takaisin asiaan, eli siihen Dealin linnaan. Tämä linna on Henrik VIII:n aikainen rakennus (kyllä, sen naistenmieskuninkaan, joka pisti ex-vaimoiltaan pään poikki nopeammin kuin minä ehdin sanoa giljotiini). Johonkin Doverin linnaan verrattunahan tämä oli kovin pieni ja vaatimaton, mutta ihka-aito linna siitä huolimatta. Kierrettiin linnassa audiokierroksen avulla, eli pienestä nauhurista kuunneltiin aina kertomuksia ja faktoja linnan historiasta ja rakennustyöstä, ja sitten yritettiin ohjeiden avulla suunnistaa seuraavaan huoneeseen. (Suunnistustaitoni ovat huonommat kuin luulin, oltiin eksyksissä linnassa puolet ajasta. Välillä ehdin jo huolestua, että näännynkö nälkään, kun en muistanut pakata ollenkaan ruokaa mukaan...)

Että sellainen Dealin linna ja sellainen vauhdikas viikonloppu. Mun oli tarkoitus jaaritella pidempäänkin, mutta kello on jo kaksi ja mun pitää yhä mennä kaupungille niitä Innovatiivisia, Pienikokoisia ja Kevyitä tuliaisia metsästämään, ja illalla pitää jo olla kansainvälisellä päivällisellä kavereiden kanssa jotain suomalaista ruokaa mukana. Ajattelin mennä siitä, missä aita on matalin ja leipoa kauralastuja - nopeaa, helppoa, ja kaikki aineet margariinia lukuunottamatta löytyy kaapista. Jälleen yksi juttu, mistä tietää lähdön olevan jäljellä - enää ei halua ostaa kaappiin mitään sellaista ruokajuttua, mitä ei ehdi käyttää viikossa. Ajanpysäytysnappi olisi aika kiva.