enkä löydä keittiöstä katkaisijaa

Olen ilmeisesti Suomessa nyt. Eilen ei vielä tuntunut siltä; lento oli myöhässä, joten lopulta kone laskeutui Helsinkiin vasta puoli yhdentoista aikaan illalla, ja kotikotiin Keski-Suomeen ehdittiin ihanasti puoli neljän aikaan aamulla. Siinä vaiheessa ainoa ajatus koski lähinnä sänkyä ja sitä, mikä on todennäköisyys, että saan hampaat pestyä ennen kuin nukahdan jaloilleni hammasharja suussa (hyvät naiset ja herrat, en suosittele valvomaan kolmeen yöllä silloin kun edessä on herätys kuudelta aamulla ja kaksitoista tuntia matkustamista yhtä soittoa.) Tänä aamuna oli kummallista herätä omasta sängystä. Söin aamupalaksi ruisleipää (nams!) ja kävin heti aamulla saunassa (oi onnea!) ja sen jälkeen olenkin sitten lähinnä haahuillut ympäri taloa ihmetellen sitä miten oikein päädyin tänne näin äkkiä ja mitä ihmettä mun on nyt tarkoitus tehdä.

Lähteminen tuntui epätodelliselta. Totta kai koko viikko meni taloa siivotessa ja tavaroita pakatessa, ja koko ajan mielessä oli taka-alalla se inhottava tunne siitä, että kohta ihana Englanti-seikkailu on ohi. Mutta missään vaiheessa ei tuntunut siltä, että olen lähdössä pois. Elämä jatkui ennallaan ihanana Canterbury-elämänä: manasin kämppiksien sotkuisuutta keittiössä, menin liian myöhään nukkumaan ja päädyin nukkumaan melkein puoleenpäivään, ihmettelin kämpästä mystisesti kadonnutta imuria, pukeuduin toogaan (no, lakanaan) ja naapuritalon seinästä kiskotusta köynnöksestä tehtyyn seppeleeseen ja menin ulos tanssimaan, opetin neiti Saksalaisen syömään kaurapuuroa ja katsoin kaikki illat maailman surkeimpia leffoja hyvässä seurassa. (Hyvät ihmiset, älkää koskaan katsoko Red Riding Hood-leffaa, ellette halua riskeerata yhtä aikaa mahakipua, hammassärkyä ja mahdollisuutta kuolla nauruun ja/tai myötähäpeään kahden tunnin aikana.) Ja sitten olikin jo äkkiä perjantai-ilta ja itkin lähtöä kunnes neiti Saksalainen muistutti mua omasta hienosta filosofiastani (ei kannata itkeä etukäteen niin kauan kuin on aikaa jäljellä) ja lähdettiin ulos tanssimaan ja tanssittiin jalkamme kipeiksi (ja minun tärykalvot hajalle, vieläkin korvissa tinnituttaa) ja sitten mentiin nukkumaan ja olikin jo lauantaiaamu ja pakattiin viimeiset tavarat ja lähdettiin kotoa. Ja sitten istuin jo bussissa ja saavuttiin Victoria Coach Stationille ja ihan ihan ihan liian pian lähdettiin neiti Saksalaisen kanssa eri suuntiin, ei toivottavasti viimeistä kertaa historiassa, mutta silti. Itketti.

Voisin varmaan mainita jotain siitä miten kaikki kosmiset merkit tuntui olevan sitä mieltä, että mun pitäisi jäädä Englantiin. Kun tulin Englantiin tammikuun alussa, koko matkanteko ja kaikki järjestelyt kävi niin helposti, että se tuntui melkein naurettavalta (pessimisti oli varautunut vaikeuksiin). Nyt matkanteko puolestaan takkusi pahemman kerran. Niskani olivat kuolleet ja kuopatut jo Cantersin bussiasemalla. Bussiasemalla ilkeä National Expressin bussikuski ei meinannut ottaa mua ja neiti Saksalaista ja meidän matkatavaroita kyytiin, koska bussi oli jo täynnä. En tosin tiedä, miten ne kuvittelivat voivansa jättää meidät ja meidän matkatavarat rannalle ruikuttamaan kun olin jo ostanut lippuni puolitoista viikkoa etukäteen ja mulla oli matkatavaraa jopa vähän alle sallitun määrän, ja informoin niitä myös tästä pienestä epäkohdasta. Lopulta bussikuski suostui ottamaan meidät ja meidän tavarat kyytiin, vaikka mulkoilikin meitä aika pahastuneesti. Anteeksi vain, mutta mikä sana kohdassa ostin lippuni puolitoista viikkoa sitten ja tämä on ainoa bussi jolla ehdin ajoissa lennolleni on niin loukkaavaa? Ja sitä paitsi sanoin please! Lisää hankalia virkailijoita odotti Heathrow'lla. Matkatavaratiskillä joku nyrpeännäköinen mies ilmoitti mulle, että mun käsimatkatavarat painaa kolme kiloa liikaa ja ruumaan menevä laukku kaksi kiloa liikaa, komensi siirtämään käsimatkatavaroista kamaa isoon laukkuun ja maksamaan siitä sitten reippaat ylipainomaksut. Minä sitten kuuliaisesti tyhjensin laukkua, eli pukeuduin useampaan vaatekerrokseen, sulloin kamerat ja puhelimet ja kaiken mahdollisen taskuihin ja heitin pois kolme (kolme!) kirjaa. Kuinka ilkeä ihminen pitää olla, että pakottaa Laura-paran luopumaan kolmesta kirjasta? Sydän itki kyllä verta siinä vaiheessa. Mystistähän tässä on se, että kun menin uudestaan matkatavaratiskille, tällä kertaa eri virkailijan luokse, se ei löytänyt mitään vikaa mun matkatavaroiden painosta, ja jälkeenpäin mun ruumaan menevään laukkuun merkitty lappu antoi ymmärtää, että laukku painoikin kahdenkymmenenviiden kilon sijasta vain kaksikymmentä kiloa. Hmm, minne ne viisi kiloa mahtoi kadota, kun lisäsin tavaraa siihen laukkuun sen sijaan, että olisin ottanut sitä pois? Olen varma, että se ensimmäinen virkailija oli vain joku ilkeä lapsuudessaan kirjoista vieroitettu tyyppi, joka laserkatsellaan näki mun kulturellin laukunsisällön ja päätti, että noiden pokkareiden täytyy mennä. Julma mies!

Lentokenttäshoppailu onneksi piristi vähän mieltä, samoin kaikki hauskat galluptyypit, jotka tekivät kaiken maailman matkustustutkimuksia. Olin Heathrow'lla pitkien katseiden kohteena, koska shortsien, sukkahousujen ja hippipaidan lisäksi mulla oli asusteena melkoisen isonpuoleinen fascinator aka häähattu. Tunsin itseni lievästi hölmöksi kun ihmiset tuijottivat, mutta vaihtoehtoja ei ollut - häähattu hörhelöineen olisi kuollut laukussa, enkä varsinaisesti maksanut siitä viittätoista puntaa vain rikkoakseni sen puoli vuotta ennen itse häitä. Onneksi kivat lentokenttävirkailijat ja myyjät sentään muistivat sanoa joka välissä jotain positiivista mun hatusta. Lisäksi monet utelivat olenko kenties tulossa Ascotista. Olisinkin!

Lento oli tosiaan ukkosen ja Heathrow'n yleisen etanoinnin vuoksi reippaasti myöhässä, meitä istutettiin tunnin verran koneessa ennen kuin lentokone edes suunnisti kiitoradalle. Saanko sanoa, että tunnin ylimääräinen odottelu lentokoneessa ei sovi meikäläiselle? Olen muutenkin niin lentopelkoinen, että mut pitäisi toimittaa lentokoneeseen viime tipassa, pari minuuttia ennen lennon lähtöä niin että en edes kunnolla ehtisi tajuamaan, mitä tapahtuu. Nyt stressasin siinä tunnin verran kynsiäni järsien (tämä lentomatka verotti multa kolme kynttä, rauha heidän sieluilleen) ja miettien jokaista mahdollista uhkakuvaa aina tulipalosta terrori-iskuun ja haaksirikkoon. Okei, totta kai mun mielikuvissa vilahti myös mahdollisuus autiolle saarelle haaksirikkoutumisesta yhdessä Dominic Monaghanin kanssa, mutta Domia ei näkynyt, niin kuin ei kyllä myöskään autioita saaria ja haaksirikkoja. Ehkä ihan hyvä. Lento meni rauhallisesti, alun pienen tärinän jälkeen ilmakuoppia ei pahemmin ollut, joten sain rauhassa säilyttää loput kynteni ja miettiä menneitä ja tulevia. Lennolla oli hassu olo, kun kaikki ihmiset ympärillä puhuivat suomea, samoin kaikki lennon työntekijät. Mun mielestä ei ole tippaakaan outoa puhua suomea omalle perheelle, mutta sitten kun piti puhua suomea tuntemattomille se taipui kielellä kankeasti ja oli automaattisesti sellainen olo, että puhuu väärää kieltä. Samoin oman äidinkielen kuuleminen perheen suusta ei tunnu yhtään hassulta, mutta kun lentokoneessa kaikki ympärillä pälättivät suomea se sorahti korvaan omituisena. Ai niin, ja saanko sanoa, että tulin lennon aikana siihen tulokseen, että me suomalaiset ollaan välillä aika typeriä? Lennon aikanahan ihmiset ravaa edestakaisin vessaan ja takaisin istumaan, ja se ikkunapaikalla istuva ei ikinä pääse paikalleen jos muut eivät ensin nouse ylös. No, englanniksi tässä tilanteessa menisin tietenkin reippaasti kyseisen ihmisen luokse, sanoisin excuse me, se nousisi ylös ja minä pääsisin paikalleni ja se olisi helposti siinä. Mutta arvatkaapa mitä nämä suomalaiset tekivät? Ne menivät seisomaan siihen käytävälle oman paikkansa viereen sanaakaan sanomatta ja odottivat siinä kärsimättöminä, että milloin ne toiset huomaavat niiden olevan paikalla. Anteeksi, missä logiikka? Ette te kuole siihen, että avaatte suunne ja puhutte! En ole varma, onko suomen kielessä excuse me-termille vastinetta, mutta pitäisi olla. Ja lennon aikana ajattelin sen miljoona kertaa, että miten yksinkertaiseksi englanti tekee asiat. On sorry ja please ja excuse me ja thank you ja niitä kaikkia hoetaan niin paljon, että niihin ei enää kiinnitetä mitään huomiota.

Niin, se Suomi. En tiedä, mitä oletin kotiinpaluulta. Tuntuu valtavan kummalliselta olla kotikodissa Keski-Suomessa. En tiedä, miten sen tunteen selittäisi. Toisaalta kaikki on niin tavallista, mikään ei ole muuttunut: jääkaapista löytyy tuttua ruokaa ja lautaset löytyy samasta paikasta kuin ennenkin ja sänky on tuttu ja sama pyyhe roikkuu naulassa kuin tammikuussa lähtiessäni ja tämä paikka on niin koti ja silti jokin tuntuu hassulta, erilaiselta. Tiedättekö sen Kuninkaan Paluu-leffan loppukohtauksen, kun hobitit palaavat Kontuun ja kaikki on ennallaan ja ne istuvat tutussa pubissa ihan hiljaa ja katsovat toisiaan, ja koko kohtaus on jotenkin yhtä aikaa onnellinen ja surullinen, koska se heijastaa niin paljon sitä, miten paljon hobitit ovat muuttuneet? Sellainen olo on ehkä täällä tällä hetkellä. Muutos näkyy joissakin käytännön asioissa - ennen olin sitä mieltä, että meidän hanasta tuleva vesi on parhaanmakuista vettä maailmassa, mutta nyt se on niin pahaa, että irvistelen väkisin kun koetan juoda sitä, ja olen täysin varma siitä, että yläkerran vessaan on asennettu uusi valonkatkaisija, vaikka isä kuinka sanoo sen olleen siellä ikuisuuksia. Enimmäkseen se muutos kuitenkin tuntuu siinä olotilassa, mikä on sisällä. Olen kotona enkä kuitenkaan kotona ja sitten kuitenkin kotona. Valtavan hämmentävä olo, tavallaan ihan yhtä kummallinen kuin silloin kun vietin ensimmäistä iltaa Englannissa tammikuussa. Että on vain jossakin, eikä osaa alkaa oikein tekemään mitään, koska ei ole sitä rutiinia eikä oikein tiedä, että mitä tässä paikassa nyt pitäisi tehdä.

Kammoan vähän sitä kun alan taas nähdä kavereita ja sukulaisia ja ne kysyvät, että miltä tuntuu olla taas Suomessa, onko kivaa olla kotona? En tiedä mitä siihen voisi sanoa. Tällä hetkellä kiertäisin koko kysymyksen, koska rehellinen vastaus on se, että mulla on tällä haavaa melko tyhjä olo. Oikeastaan vasta tänään iltapäivällä oikeasti upposi tajuntaan se, että olen täällä nyt, en enää Englannissa, enkä voi enää koskaan palata sinne takaisin, koska vaikka voin fyysisesti mennä siihen maahan vierailemaan milloin vain, ne ihmiset eivät ole enää siellä eikä ajassa voi matkustaa taaksepäin vaikka miten haluaisi. Ja välillä itkettää, koska aikani Englannissa oli niin hienoa ja on vaikea ymmärtää, että se on ikuisiksi ajoiksi ohi. En sano, että en olisi onnellinen siitä, että olen Suomessa. Okei, tällä hetkellä en osaisi sanoa edes kirveellä uhattuna, että olenko onnellinen vai surullinen Suomessa olosta, mutta olen varma, että kunhan olen ollut täällä pari viikkoa ja nähnyt taas ihmisiä ja asettunut jonkinlaiseen rutiinin Suomikin alkaa taas tuntua kodilta. Kyseessä on kuitenkin kotimaa ja rakkaat ihmiset, ja muutenkin minä nyt vain olen taitava sopeutuja. Juuri nyt ajatukset ovat kuitenkin vielä Englannissa ja on jotenkin ontto olo. Aika Englannissa oli niin tapahtumarikasta ja ympärillä oli niin paljon kivoja ihmisiä ja jotain tekemistä ja nähtävää oli aina, että väkisinkin mietityttää, miten sopeudun tänne nyt kun kaveripiiri on niin paljon pienempi ja epäaktiivisempi ja tekemistä niin paljon vähemmän. Ilmeinen vastaus tähän totta kai olisi se, että pitää hankkia uusia kavereita ja kehittää sitä tekemistä, mutta ujolle ja epäaloitteelliselle ihmiselle niin kuin minä se ei ole niin kovin helppoa. Olen miettinyt tätä Suomeenpaluuasiaa aika paljonkin ja juuri nyt tuntuu siltä, että en vain pysty menemään vain takaisin siihen, mitä oli vaikka viime syksynä. Viime syksyn minä oli hyvin onnellinen sen kanssa mitä oli, tämän kesän minä kaipaa jotain enemmän. En tiedä mitä se "enemmän" sitten on, mutta luulen, että jonkin täytyy muuttua, koska minä olen muuttunut. How do you pick up the threads of an old life, kysytään leffassa Kuninkaan Paluu, how do you go on when in your heart you begin to understand there is no going back? Minä mietin ihan samaa. Toivon, että vastaus valkenee mulle tässä lähiaikoina. Pitää kai pyrkiä noudattamaan kaikkia viisaita syvällisiä sanontoja siitä, miten menneeseen ei voi ikinä palata takaisin, joten ainoa suunta on eteenpäin. Olen onneksi seuraavat pari viikkoa vanhempien hellässä huomassa Keksi-Suomessa, joten voin kaikessa rauhassa miettiä, että mitä se "eteenpäin" mulle tarkoittaa, mikä on seuraava askel tämän jälkeen. Parin viikon päästä olo on varmasti paljon viisaampi ja toivon mukaan vähän kotoisampikin.

En tiedä, miten pistäisin parhaiten sanoiksi aikani Englannissa. Lyhyesti, erittäin kliseisesti ja silläkin uhalla, että kuulostan täysin samalta kuin kaikki muutkin maailman miljoonat vaihto-oppilaat totean, että päätökseni lähteä Englantiin on ollut yksi tähänastisen elämäni parhaista päätöksistä. Englannissa vietetyt kuukaudet kuuluvat taistelevat ehdottomasti tähänastisen elämäni parhaiden ja onnellisimpien kuukausien tittelistä. Jälkeenpäin mietittynä tuntuu siltä, että sopeuduin Englantiin valtavan helposti. Ehkä kyse on siitä länsimaisesta kulttuurista tai yksinkertaisesti lähes olemattomasta kielimuurista, mutta minä pujahdin sinne kuin kala veteen, ongelmitta. European Officen työntekijät pelottelivat, että alkuonnen ja ihmetyksen jälkeen tulee masennus ja kaikki ärsyttää ja haluaa vain palata kotimaahansa, mutta minulle tuota vaihetta ei koskaan tullut, alkuihmetyksen jälkeen vain kotiuduin sinne ja aloin elää elämääni niin kuin tekisin Suomessakin. Ehkä Englanti on helposti sopeuduttava maa, tai minä vain kummallisen helposti kotiutuva ihminen, tai ehkä kyse on molemmista ja minun ja saarivaltion liitto oli yksinkertaisesti a match made in heaven, mutta rakastuin syvästi siihen maahan, enkä osaa kuvitella, että en menisi takaisin. Vielä niin paljon jäi näkemättä. Pidän kielestä ja siitä, miten sitä voi osata valtavan hyvin, mutta silti paikallisten puhe jaksaa aina yllättää ja ilahduttaa. Tykkään kulttuurista ja kohteliaisuudesta ja siitä tietynlaisesta vanhanaikaisuudesta, josta ihmiset tuntuvat välillä Suomessa pyrkivän eroon mahdollisimman nopeasti. Ääh, tiivistettynä, pidin kaikesta. Totta kai moni asia ärsytti vaihto-oppilastellessa hetkellisesti, mutta kyseessä on pidemmän päälle asennoitumiskysymys. Totta kai ärsytti välillä istua ikuisuuksia bussissa kehnon katusuunnittelun vuoksi, mutta toisaalta bussissa istuminen oli hyvää aikaa ajatella. Juuri nyt en usko, että mulle tulee varsinaisesti ikävä keittiössä parveilevia keittiönovea paukuttavia meluisia espanjalaisia, mutta toisaalta sekin oli kulttuurikokemus, ja varmasti sitäkin tulee joskus ikävä. Eilen lähtiessäni vannoin neiti Saksalaiselle olevani onnellinen siitä, että se ei enää saa tilaisuutta soittaa mun huoneessa Ruotsin Euroviisulaulua ja jumittaa sitä mun päähän loppupäiväksi (maailman tarttuvin kappale-  nytkin tarvitsi vain kirjoittaa sanat Ruotsin Euroviisulaulu ja heti päässä alkoi soida rasittavasti I will be popular, popular... Toivottavasti tartutin sen muillekin). Okei, takaisin asiaan, olen varma, että tässä vielä hyvin piankin koittaa aika, jolloin masentelen sitä, ettei neiti Saksalainen ole mun huoneessa soittamassa Ruotsin Euroviisulaulua, koska se yksinkertaisesti tarkoittaa sitä, ettei enää asuta samassa talossa. Tuntuu valtavan surulliselta, että yksi parhaista ystävistä ikinä asuu äkkiä kokonaan toisessa maassa. Toisaalta koetan ajatella, että se on rikkaus - että kieli- ja kulttuurieroista huolimatta pystyy ystävystymään niin hyvin jonkun toisen kanssa, ja että nykyajan teknologia takaa sen, että yhteyksissä on mahdollista pysyä jos vain haluaa. Mulla on avoin kutsu neiti Saksalaisen luokse Berliiniin ja otan sen vastaan heti kun se suostuu lähtemään katsomaan mun kanssa Berliinin muuria (juuri nyt se sanoo ei, liian "turistimaista" ja ei sen arvolle sopivaa, mutta olen varma, että vieroitusoireet kaikista mun ärsyttävistä suomalaisista tavoista saa sen vielä taipumaan.)

Neiti Saksalainen ei ole ainoa, jota jää ikävä. Vaikka neiti Saksalainen oli selvästi läheisin ystäväni Englannissa, matkan varrelle jäi muitakin mieleenpainuvia ihmisiä, joita varmasti kaipaan jatkossa. Ystävien ohella kaipaan jo nyt niitä mahdollisuuksia, mitä Englanti tarjosi. Opiskelukaverini Tampereella ovat harvemmin innokkaita lähtemään mihinkään - en tiedä, ehkä meillä on eri käsitys vapaa-ajanvietosta tai siellä on enemmän ujoa väkeä tai ei olla vain yksinkertaisesti yritetty tutustua ja rakentaa ryhmähenkeä tarpeeksi kovasti - kun taas Englannissa tapahtui melkein aina jotakin ilman, että tarvitsi hirveästi nähdä vaivaa sen eteen. Sitä tunnetta tulee takuulla ikävä, enkä oikein tiedä, että mitä keksisin siihen tilalle. Järkyttävä totuus on, että Englanti teki minusta sosiaalisemman ihmisen. Totta kai kaipaan edelleen omaa aikaa, mutta nyt vapaa-aikaa tekee itse asiassa mieli viettää muiden ihmisten kanssa sen sijaan, että kirjoittelisi vain omassa huoneessaan (vaikka toivonkin, että nyt Suomessa olisi enemmän aikaa kirjoittamiselle, on suorastaan naurettavaa, miten vähän harrastan sitä, mitä eniten rakastan.) Sosiaalistumista toivoinkin kovasti Englannin-ajaltani ja ilokseni ja ylpeydeksi opin vähän puheliaammaksi ja aloitteellisemmaksi. Totta kai neiti Saksalaisen mielestä olen edelleen toivottoman ujo ja sisäänpäinkääntynyt, mutta se on supersosiaalisen neiti Saksalaisen mittapuulla se, ja jopa arvoisa neiti Saksalaisen on valmis myöntämään, että edistystä on tapahtunut (ja totta kai se laskee sen omaksi ansiokseen.)

Edistystä on tapahtunut muissakin asioissa. Olen päässyt kaasuhellapelkoni yli - itse asiassa rakastuin kaasuhellaan niinkin kovasti, että harkitsen kirjoittavani vuokranantajalleni Tampereella ja ehdottavani sähköhellan korvaamista kaasuhellalla. Se vain on kätevä, lämpötilaa ja kiehumisvoimakkuutta voi säädellä puolessa sekunnissa, joten harmaita hiuksia, odottelua ja ikäviä hellallekiehumisepisodeja tapahtuu vähemmän. Okei, se mainospuheesta. Haluaisin kovasti ajatella, että olen oppinut Englannissa ollessani itsenäisemmäksi. Asioita oli pakko hoitaa itse ilman vanhempien apua, mikä oli luultavasti mulle ihan hyvä asia. Lisäksi olen sitä mieltä, että niin pelottavalta kuin se etukäteen tuntuikin, mulle teki hyvää olla kaukana kaikista perheenjäsenistä ja ystävistä. Totta kai välillä oli vaikeaa kun oli huono päivä ja itketti ja teki mieli yli kaiken soittaa kotiin ja puhua eikä sitten kellonajan tai rahanmenon vuoksi voinut, mutta jälkeenpäin olen ylpeä ja iloinen siitä, että selvisin aina takaisin Onnellisten Ihmisten kirjoihin omin avuin. Ja kun paikan päällä ei ollut ainuttakaan tuttua ihmistä oli pakko tutustua uusiin ihmisiin - hyvä minä!

Kun ajattelen Englanti-seikkailua, parhaiten vaihto-oppilasaikaani kuvaa ehkä se toteamus, että se oli juuri sellaista kuin aina haaveilin. Ei tietenkään kirjaimellisesti - en ehtinyt käydä kaikkialla missä halusin, tehdä kaikkea mitä halusin, ja totta kai välillä oli vaikeaa ja kurjaa ja surullista ja ikävä. Kuitenkin noin niin kuin yleensä vaihto-oppilasaikani oli hyvin paljon kaikkien haaveideni mukaista, ja kun otetaan huomioon se, että ne haaveet olivat melkoisen ihannoivia ja lisäksi niitä oli kerätty kasaan jo monta vuotta, se on paljon sanottu se. Muutin toiseen maahan (Englantiin!) ilman suurimpia hankaluuksia ja selvisin siitä hienosti. Asuin söpössä tyypillisessä englantilaisissa kylässä söpöjen tyypillisten englantilaisten keskellä. Tapasin upeita ihmisiä ja sain uusia ystäviä. Näin henkeäsalpaavan upeita paikkoja (Doverin kalliot) ja valtavan söpöjä paikkoja (Sandwich) ja historiallisia paikkoja (Oxford) ja yleensäkin uusia paikkoja ja matkustin, en ihan niin paljon kuin toivoin mutta jälkeenpäin ajatellen aika lailla niin paljon kuin sillä budjetilla oli mahdollista. Kävin kirjakaupassa (usein). Ostin kirjoja (liikaa). Kävin pubissa (usein). Tanssin jalkani puhki (ja se oli hauskaa.) Vertailin kulttuureja ja väittelin juustohöylän tärkeydestä (nukahtamisen partaalle asti).  Ihastuin hauskaan englantilaiseen, mutta en niin pahasti, että Suomeen palatessa olisin jäänyt itkemään ikävääni jonkun miehen perään (sen sijaan itken ikävääni englantilaisten miesten perään monikossa!) Lauloin kämppäkaverini kanssa Bonnie Tylerin Total Eclipse of the Heart-biisiä (hävettävän monta kertaa). Opin kaasuhellan Herraksi (eeeh, rouvaksi). Kukistin ilkeät, vihamieliset vesihanat (hmm, tai opin yksinkertaisesti elämään niiden kanssa.) Maistelin kaikkia hyviä englantisia herkkuja ja ruokia (ja se näkyy vaatteiden kiristyksenä = lenkkipolkua tiedossa). Opin suunnistamaan Lontoossa paremmin kuin Helsingissä (myönnettäköön, että tähän ei paljon vaadita.) Tein ulkomaalaisiin vaikutuksen leivontataidollani. Mursin kasan myyttejä suomalaisuudesta kehnolla alkoholinsietokyvylläni ja uskollisilla lapasillani. Tanssin englantilaisia kansantansseja. Kävin the Beatlesin kotikaupungissa. Näin West End-musikaalin. Join kokonaisen pintin Guinnessia enkä oksentanut. Istutin perunoita takapihalle keskiyöllä. Opin small talkin jalon taidon ja pääsin melkein yli vieraille ihmisille puhumisen pelostani. Näin söpöjä pupuja koko loppuelämäni verran. Opetin kämppäkaverini syömään suomalaista kaurapuuroa ja kiljumaan kun huoneessa on mehiläinen. Ja ennen kaikkea mulla oli valtavan, valtavan, valtavan hauskaa.

En ehkä oppinut puhumaan englantia kuin omaa äidinkieltäni eikä se brittiaksenttikaan tarttunut niin paljon kuin olisin halunnut, mutta pääsin kertaheitolla yli kielikynnyksestä eikä englannin puhuminen jännitä tai pelota enää yhtään. Tiedän, että pystyn selvittämään asian kuin asian englanniksi. Maailma on pienentynyt kovasti; tiedän, että tarvittaessa uskallan ja osaan matkustaa yksin. Mulla on nyt paljon enemmän luottamusta itseeni niin vaikeuksista selviävänä itsenäisenä ihmisenä kuin matkustajanakin, ja se on valtavan hieno tunne.

Voisin jaaritella Englanti-seikkailuni ihmeistä vaikka kuukauden putkeen, koska tosiasia taitaa olla se, että ei jotain niin uutta, avartavaa ja onnellista voi tiivistää vain muutamaan kliseiseen lauseeseen, eikä sitä kokemusta voi välittää toisille kokonaisuudessaan vaikka mitä tekisi, joten ehkä ei pitäisi edes yrittää. Välillä olen miettinyt, että viihtyisinkö Englannissa yhtä hyvin jos asuisin siellä jatkuvasti, jos kyseessä ei olisi vain yksi pidemmänpuoleinen jakso, jolla on alku ja loppu. Nyt siellä oleminen oli kuitenkin väliaikaista ja sillä oli vaikutuksensa. Ensinnäkin käytin rahaa huolettomammin kuin olisin normaalisti tehnyt - arjessa elän huomattavasti pienemmällä budjetilla ja säästelen rahojani. Veikkaan, että olisin myös huolehtinut arvosanoistani vähän enemmän jos oikeasti aikoisin jonain päivänä valmistua Kent Unista. Yleensä vaihto-oppilaskokemuksessa oli ehkä hienointa se koska-olen-täällä-vain-tämän-kerran-mentaliteetti. Kokeilin uusia asioita innokkaammin ja elin jotenkin enemmän täysillä Englannissa ollessani, koska olin koko ajan tietoinen siitä, että en ole siellä ikuisesti. Surullinen tosiasiahan on, että sillä lailla ei voi elää koko elämäänsä, jostain pitää saada rahaa ruokaan ja aina ei voi ajatella vain itseään vaikka miten haluaisi. Silti olen tämän kokemuksen jälkeen sitä mieltä, että ihmisten - tai ainakin minun itseni ainakin - pitäisi yrittää elää enemmän täysillä ja oikeasti yrittää toteuttaa haaveensa sen sijaan, että lykkäävät niitä aina vain tulevaisuuteen, koska faktahan on se, että elämäkin on vain väliaikaista. Itse ainakin tiedän, että tavalla tai toisella haluan vielä palata takaisin Englantiin ja aion myös palata sinne, aika ja paikka ja tapa pitää vain selvittää. Koetan kovasti ajatella, että kuka tahansa voi saada mitä haluaa jos on valmis näkemään tarpeeksi vaivaa, ja niinpä koetan myös uskoa siihen, että minun ja Englannin suhde ei ollut tässä. (Tai minun ja Waterstone'sin. Vieroitusoireita jo nyt.)

Tämä oli nyt sitten tämän blogin osalta tässä. Matka on ohi, joten ei ole enää mitään mitä kirjoittaa. Jos joku on menossa Englantiin vaihtoon tai haluaa udella jotain muuten vaan, saan edelleen automaattisesti sähköpostiin ilmoituksen tämän blogin kommenteista eli kysymyksiä voi viskata kommenttilootaan ja autan tulevia kanssa-vaihtareita parhaani mukaan :) (sekä olen salaa ihan mielettömän kateellinen siitä, että joillakuilla maailman paras seikkailu on vielä edessä kun taas minä koetan epätoivoisesti miettiä täällä, että millä nyt täytän kovin tyhjältä tuntuvan elämäni. George Clooney Teho-osastossa on piristänyt aina aiemmin, joten ehkä pitäisi kokeilla samaa konstia nyt?)

Kiiiitos ja hyvää yötä :)