me does not understand

Oho, vastoin kaikkea todennäköisyyttä Suomi nähdään sittenkin lauantain Euroviisufinaalissa. Itse olin ihan varma siitä, että Suomea ei siellä nähdä... ja niin olivat myös kaikki täkäläiset kaverini, joille Suomen biisin linkitin. Toisaalta eilen illalla Euroviisujen semifinaalikarsintaa katsoessa tuli väkisinkin mieleen, että ehkä tässä porukassa Suomella on sittenkin mahdollisuus. Suomen kappale oli ehkä tylsä kuin mikä, mutta kun vertaa siihen millaista henkistä ärsytystä, kipua ja hammassärkyä jotkut muiden maiden artisteista aiheuttivat... jep, Suomi oli ehkä sittenkin pienin paha monesta. Että lauantaina sitten nähdään, miten paratiisioskarille käy. (Eikö muuten kuulostakin ihan joltain eksoottiselta sademetsän apinalta tuo nimi?) Yhtä mieleenpainuvaan suoritukseen tuskin tänä vuonna ylletään kuin Lordi silloin joskus kauan sitten vuosien esihistoriassa. Lordi on kyllä hyvin syöpynyt niidenkin täkäläisten kaverieni mieleen, jotka eivät Euroviisuista innostu; jos saisin punnan joka kerta kun joku alkaa laulaa mulle Hard Rock Hallelujahia olisin varmaan jo aika rikas. No, ainakin voisin ostaa yhden pokkarin Waterstone'silta hyvällä omallatunnolla.

Suomalainen musiikki ei ole kyllä täällä turhan tunnettua. Lordin tietävät tietty kaikki; muusta vähemmän. Linkitin vitsillä Facebook-sivulleni Munamiehen Pomppufiilis-musiikkivideon ja ulkomaalaiset kaverini innostuivat siitä täysin; minulle se(kin) kappale aiheuttaa hammassärkyä ja halua hypätä ulos ikkunasta. Joka tapauksessa, kiitos Lordin ja Munamiehen täkäläiset varmaan luulevat kohta, että Suomi on jotenkin poliittisesti niin epävakaa maa, että artistit eivät uskalla esiintyä ilman kummallisia naamareita ja munapukuja hallituksen koston pelossa. Anteeksi, Suomi! Yllätyksiäkin silti tulee. Sunrise Avenue on yllättävän tunnettu Euroopassa, etenkin saksalaiset osaavat laulaa ulkoa kappaleen kuin kappaleen. Maanantain puistoillanistujaisissa yksi belgialainen poika tuli luokseni ja kysyi, onko Hanna Pakarinen kovinkin suosittu Suomessa. Tätä seurasi viiden minuutin puheenvuoro siitä, miten paljon kyseinen belgialainen pitää Hanna Pakarisen musiikista. Vastailin kysymyksiin vakavalla naamalla ja lopetin keskustelun kunnialla. Sitten siirryin istumaan kämppäkaverini luokse - kyseinen belgialainen on aiheuttanut kämppäkaverilleni enemmän stressiä ja sydänsuruja kuin suklaa teini-ikäiselle finnejä - ja ilmoitin hyvin vakavissani, että muru, löydät kyllä jostain paremmankin miehen, usko pois. Ja sitten kun sama belgialainen on vielä sitä mieltä, että Lostin viimeinen jakso oli toimiva ja hyvä päätös sarjalle... Kämppiskulta, juokse pakoon vielä kun pystyt.

Viime aikoina on taas pohdiskeltu suomalaisuutta. Yksi ilta oltiin yllättävää kyllä neiti Saksalaisen kanssa itse asiassa ärsyyntyneitä toisiimme. Hmm, tai ehkä se ärsyyntyneisyys kohdistui enemmänkin koestressiin ja jatkuvaan lukemiseen ja univelkaan, mutta hyvinä ystävinä päädyttiin vain purkamaan sitä toisiimme. Niin tai näin, päädyttiin siinä sitten ruotimaan, että mikä niissä muissa kansallisuuksissa on vikana. Neiti Saksalainen piti mulle pitkän avautumispuheenvuoron siitä, miten sitä joskus turhauttaa suomalaiset kun me ollaan niin tyyniä ja rauhallisia (vannon, se tyttö ei tunne mua ollenkaan!) eikä koskaan panikoida kunnolla missään. Ja meistä ei kuulemma koskaan tiedä, millä tuulella me ollaan; alkuun neiti Saksalaista ahdisti olla suomalaisten seurassa, koska meidän mielestä on ihan okei olla pitkiäkin pätkiä hiljaa. Kaikkein kamalinta neiti Saksalaisen mielestä oli se, että suomalaiset on joskus niin totisia; ilmeisesti saksalaisessa kulttuurissa kaikkien pitää hymyillä ihan vaan hyvän ryhmäfiiliksen ylläpitämiseksi, ja sitten jos joku on vakava toiset alkaa heti miettiä, että onko ne tehneet jotain väärin ja onko se suuttunut tai surullinen. Mihin minä totta kai (liioitellen) vastasin, että suomalaisen hymy onkin tuhat kertaa arvokkaampi kuin keskivertoeurooppalaisen hymy, koska jos suomalaisen saa hymyilemään se itse asiassa tarkoittaa sitä. Okei, liioittelut sikseen. Olen itsekin huomannut tämän kulttuurieron suomalaisissa ja muissa. Ensimmäisinä viikkoina Englannissa oli koko ajan kuolemanväsynyt olo, osittain varmasti siksi, että kaikki oli uutta, mutta osittain myös siksi, että täällä pitää olla niin sosiaalinen ja puhelias ja iloinen koko ajan, muuten joku tulee kysymään huolestuneena, että onko kaikki hyvin, miksi näytät niin surulliselta. Eeh, mistä lähtien naama peruslukemilla on ollut sama asia kuin surullinen ilme? Itse en ole ikinä ymmärtänyt, miksi pitäisi hymyillä leveästi ihan vain hymyilemisen vuoksi. Suupieliähän se vaan kuluttaa.

Olen muuten ansainnut ihan oman verbin täällä! Tutustuin viime viikolla pubissa joukkoon maisterivaiheen opiskelijoita, jotka ovat kovasti kiinnostuneita Suomesta. Esim. sijamuodot ja se tosiasia, että Suomessa on ihan normaalia mennä perheen tai hyvien ystävien kanssa saunaan ilman vaatteita on jotain ihan käsittämätöntä - luulen, että koko joukko alkoi pitää mua nudistina kun yritin selittää tätä. Vielä kummallisempana ne pitävät mun tapaa laittaa kunnolla vaatteita päälle silloin kun on kylmä. Kyllä, täällä on päiväsaikaan ollut taas yli kaksikymmentä astetta ja olen hyvin pystynyt tallustamaan ympäriinsä kesämekossa niin kuin muutkin, mutta aurinko laskee täällä edelleen aikaisin ja sen myötä tulee hyvin äkkiä viileä. Yöaikaan lämpötila on yleensä mennyt alle kymmenen asteen, joten totta kai siinä vaiheessa minä laitan loogisesti lisää vaatteita päälle; kaulahuivin kaulaan ja lapaset käteen. Ikävä kyllä tämä liian lämpöinen pukeutuminen tarkoittaa edelleen muiden silmissä sitä, että olen viallinen suomalainen. Kun nuo maisteriopiskelijat olivat parin illan päätteeksi katsoneet, kun minä muutun eskimoksi kotimatkaa varten ne keksivät tälle tapahtumalle oman verbin: to finnish. Vähän taustaa niille vähemmän englantia opiskelleille sukulaisille: to finish yhdellä n-kirjaimella tarkoittaa seuraavaa: lopettaa, tehdä loppuun, viimeistellä, loppua yms yms yms. Näiden uusien tuttujeni mukaan to finnish kahdella n-kirjaimella puolestaan tarkoittaa suurin piirtein: viimeistellä suomalaiseksi muuntautumisensa pukeutumisen kautta. Are you finnished yet?

Nyt on muuten jo kesälukukausi, oi onnea! Kampuskaupat on auki normaalisti, busseja kulkee mukavasti 7 minuutin välein ja elämä on palannut kampukselle. Ei siinä lomassakaan sinänsä mitään vikaa ollut, mutta silti alkoi väkisinkin hymyilyttää kun näin sunnuntaina ihmisten kantavan omaisuutensa takaisin koteihinsa. Meidänkin kansainvälinen perhe on vihdoin kokonaan kasassa; eihän sitä kauaa kestä ennen kuin kaikki lähtevät omille teilleen, mutta silti. Herra Espanjalainen kotiutui lauantai-iltana. Se ehti olla yksin kotona noin viisi minuuttia... ja sitten meidän talossa oli äkkiä valtava lauma muitakin espanjalaisia. Ne. Tosiaan. Liikkuivat. Laumoissa. Tai niin kuin minun uusi lentävä lause kuuluu: adoptoi yksi espanjalainen, saat yhdeksän kaupan päälle. Herra Englantilainen puolestaan ilmestyi sunnuntai-iltana, ja nyt on elämä palannut jälleen normaaliksi. Normaaliksi: tiskiallas on täynnä tiskiä, kaikki kattilat on aina likaisia kun itse tarvitsisi niitä, miesväelle saa olla jatkuvasti valittamassa, että jos on ihan pakko polttaa niin menkää edes ulos, ettei koko talo haise tupakalta. Suihkussa on aina joku kun sinne itse haluaisi mennä (vakavissaan, joko joku meidän talossa käy suihkussa seitsemän kertaa päivässä tai sitten herra Espanjalaisen espanjalaiset herrakaverit ovat myös ottaneet tavakseen käydä suihkussa meillä, koska ne eivät kestä olla sekuntiakaan erossa toisistaan). Niin, ja totta kai pojilla on myös pakkomielle pitää alakerran kylppärin ikkunaa auki, että talo on varmasti koko ajan täynnä hämähäkkejä / ampiaisia / kärpäsiä / pelottavia jätti-itikoita (joiden hävittämiseen ne ei sitten kuitenkaan ole tarpeeksi miehekkäitä.) Mutta silti, ainakin kaikki on palannut taas normaaliksi ja koko perhe on kasassa! Ja parastahan tässä on se, että perhettä pitäisi olla talossa vielä aika pitkään. Kun neiti Saksalainen ilmoitti lähtevänsä takaisin Saksaan parin viikon päästä ehdin jo masentua, että joudun viettämään viimeisen kuukauden täällä ihan yksin, mutta ainakin alakerran misterit ovat ilmeisesti aikeissa olla täällä aika lailla loppuun asti, joten en joudu yksin säikkymään jokaista rasahdusta. Ja hyvällä tuurilla neiti Saksalainenkin tekee vielä comebackin Saksanreissunsa jälkeen, joten päästään vielä ehkä yhdessä juhlistamaan maailman parhaan vaihtoseikkailun päätöstä.

Arvatkaa kenellä on huomenna ensimmäinen koe? Olen ihan paniikissa. Suomessa kokeet on pikkujuttu - kävele luokkaan, viskaa laukkusi lattialle, ota professorilta paperi, tee koe ja lähde kotiin - mutta täällä koko meininki muistuttaa enemmän jotain Suomen ylioppilaskirjoituksia. Turha lietsoa paniikkia tai mitään? Olen melko varma siitä, että en osaa mitään Yhdysvaltojen ulkopolitiikasta huomisessa kokeessa (eikä tämä siis johdu lukemisen puutteesta, olen lukenut niin paljon, että yhtenä yönä näin unta, että murhasin Bill Clintonin!) Toisaalta, toivoa on vielä. Äsken suihkussa ajattelin kansainvälistä politiikkaa (koska mitäpä muuta suihkussa voisi ajatella...) ja äkkiä muistin, että George Kennan oli tyyppi Yhdysvaltojen kylmän sodan aikaisen Soviet containment-politiikan takana ja Paul Nitze puolestaan oli tyyppi NSC-68-raportin takana. Mitä tuo NSC-68-raportti sitten sisälsi, sitä en muista, paitsi että se liittyi jotenkin kylmään sotaan ja siihen, että kommunismia pitää hillitä keinoin millä hyvänsä. Ehkä selviän sittenkin hengissä? Toivottavasti, koska olen luvannut itselleni, että jos jään eloon ja osaan kirjoittaa kokeessa enemmän kuin nimeni saan ostaa itselleni jotain kivaa. Ehkä reissu Waterstone'siin on tiedossa?
Pitäkää peukkuja, please! :)

Ai niin, vielä lopuksi pitää mainita, mistä tämän blogipäivityksen otsikko tulee. Olin eilen käymässä kaupungilla ja kuten vähän liian usein Canterburyssa, kaiken maailman feissarit hyökkäsivät kimppuun. Vakavissaan, olen feissarien maalitaulu - niin Suomessa kuin Englannissakin kaikki haluaisivat keskustella mun kanssa maailman / lasten / vanhusten / tiikerien / roskapönttöjen pelastamisesta ja mielellään vielä käydä mun rahapussilla. Siihen menee vähitellen hermot. No, eilen ei ollut aikaa jäädä juttelemaan niiden kanssa, mutta en kuitenkaan halunnut olla epäkohtelias, joten keksin täydellisen ratkaisun... me does not understand. Kun se tyyppi yritti kysyä multa, onko mulla aikaa kuunnella, otin kasvoilleni hyvin hämmentyneen ilmeen ja kehitin itselleni karmean en-osaa-englantia-feikkiaksentin, jonka turvin sitten änkytin, että sorry? what you say? me does not understand, kunnes tyyppi viimein tajusi vihjeen ja liukeni hyvin nopeasti paikalta. Pitäisiköhän samaa testata Suomessa? Teeskennellä, että ei osaa sanaakaan suomea?