kahdeksanvuotiaana tiesin, että maailma tuhoutuu

Introduction to Strategic Studies on sitten hilpeä kurssi. Tänään kiltisti kokeisiin päntätessäni olen tutustunut niinkin herttaisiin aiheisiin kuin sodan filosofia, syyt sodan takana ja - henkilökohtainen suosikkini - ydinasestrategia. Saanko sanoa, että ei ole hilpeämpää tapaa viettää päivää kuin lukemalla kaiken maailman asiantuntijoiden näkemyksiä siitä, miten ydinsota on jossakin vaiheessa väistämätön tosiasia; ihmiskunta voi ainoastaan toivoa, että maissa on valmistauduttu ydinsotaan niin hyvin, että edes osa ihmisistä jää henkiin. Onko mikään yllätys, että tuon opiskelutuokion päätteeksi piti viettää reipas jäätelönsyöntituokio kämppiksen kanssa. Ben&Jerry'sin toffeebrownieseilla ja suklaakeksitaikinalla maustettu suklaavaniljajäätelö auttoi pahimpaan maailmanloppuahdistukseen... lähinnä siksi, että sen jälkeen kun olin syönyt puolet siitä purkista oli niin ylimakea olo ja täysi maha, että en olisi jaksanut evääni liikauttaa, vaikka maailmanloppu olisi tullutkin. (Nythän ne ennustaa, että maailmanloppu koittaa tämän viikon lauantaina noin kello 18. Valitan kyllä jonnekin korkeammille voimille jos yksi viimeisistä teoistani ennen maailmanloppua on sotastrategian koe lauantaiaamuna.)

En ole hirveän suuri englantilaisen kokeiden fani. Saatan olla tosin tottunut jotenkin kummalliseen rentoon tenttikäytäntöön, mutta meillä kotiyliopistossa homma menee suurin piirtein näin: Kävele luokkaan. Istu alas. Laita laukkusi tuolinkaiteelle. Tee tentti. Palauta koe. Lähde kotiin. Täällä kokeet puolestaan muistuttavat hyvin paljon suomalaisia yo-kokeita ainakin tilanteen puolesta. Kokeet järjestetään liikuntasalissa, missä jokaiselle on etukäteen valittu oma istumapaikka. Liikuntasaliin ei saa tuoda mitään muuta kuin kirjoitusvälineet ja vettä läpinäkyvässä pullossa. Koepaperiin ei saa kirjoittaa omaa nimeä, vaan kokeet tunnistetaan opiskelijanumeron perusteella. Koko koesali on täynnä valvojia, ja toisin kuin Suomessa esim. yokokeissa, ne valvojat eivät istu kiltisti kaukana pöytänsä takana ja tarkkaile sieltä käsin tilannetta, vaan kiertelevät jatkuvasti opiskelijoiden joukossa ja välillä pysähtyvät kurkkimaan olan yli. Anteeksi vain, mutta minä en pysty ollenkaan keskittymään, jos joku kurkkii mun olan yli nähdäkseen, mitä kirjoitan. Valvojien tarkoitushan on katsoa, että kukaan ei huijaa kokeessa, mutta mun mielestä tuollainen pakkomielteisyys on ihan turhaa ja sitä paitsi lisää ylimääräistä stressiä koetilanteeseen, joka on muutenkin melkoisen stressaava. Vai mitä voisi sanoa esim. meidän ulkomaalaisten kannalta siitä, että on kaksi tuntia kirjoittaa kaksi esseetä. Eikä nyt ole kyse mistään lyhyistä lukio-vastausesseistä, vaan vastauksen pitää olla pitkä, sisältää suunnilleen kaikki mahdollinen aiheesta ja lisäksi siitä pitää löytyä vielä esseelle tyypillinen introduction, body and conclusion-rakenne. Jos esseessä viittaa esim. johonkin kv. politiikan teoriaan, pitäisi pystyä nimeämään henkilö sen teorian takana, ja mielellään muutenkin henkilöitä pitäisi siteerata niin paljon kuin mahdollista. Niin kuin professori Idiootti hilpeästi preppausseminaarissa opasti: "Koettakaa opetella ulkoa muutama lainaus eri tutkijoilta, niin voitte sitten siteerata niitä kokeessa." Anteeksi, miksi kukaan ei sanonut, että näihin kokeisiin olisi pitänyt alkaa lukea jo viime vuoden jouluna... Etenkin ulkomaalaisille vaatimukset tuntuvat aika kohtuuttomilta. Olen normaalisti tenttien kanssa sieltä nopeimmasta päästä, kirjoitanpa sitten suomeksi tai englanniksi, mutta näiden kokeiden kanssa olen saanut juuri ja juuri kirjoitettua ne kaksi esseetä - sillä meiningillä, että alan kirjoittamaan heti kun valvoja antaa luvan ja lopetan kirjoittamisen kun valvoja käskee. Ei siinä mitään esseerakenteita ehdi pahemmin miettimään...

En edes halua miettiä, miten tähänastiset kokeet ovat menneet. Ensimmäisen kanssa on sellainen olo, että olen onnekas, jos se menee edes läpi. Olin valmistautunut kokeeseen väärällä tekniikalla; täällä ilmeisesti ei ole oletuksena, että luet koko koealueen läpi niin kuin minä yritin tehdä, vaan sen sijaan kannattaa opiskella muutama aihealue oikein kunnolla ja sitten rukoilla, että juuri niistä aihealueista sattuu olemaan kysymys tentissä. Melkoista tuuripeliä, jos multa kysytään. Joka tapauksessa, ensimmäisen kokeen kanssa yritin tosiaan lukea koko koealueen läpi ja seurauksena oli se, että tiesin joka asiasta vähän, mutta en mistään tarpeeksi. Jännitin sitä koetilannetta ja olkapäiden yli kurkkivat valvojat lisäsivät stressiä entisestään. Kaiken lisäksi esseekysymykset oli esitetty sanastolla, jota en ymmärtänyt; kahdesta kysymyksestä toisen ymmärsin väärin ja siksi tietysti myös kirjoitin väärän vastauksen, ja toisesta kirjoitin aiheen vierestä. Kaiken lisäksi menin täysin lukkoon kun en ymmärtänyt kysymyksiä (en edes muista, milloin viimeksi on tullut vastaan sellainen hetki, jolloin en ymmärrä jotain, mitä luen englanniksi - noloa!) ja sen seurauksena normaalisti ah-niin-sujuva kielitaitoni taantui tasolle minä Tarzan, sinä Jane. Huuh, veikkaan, että professori itkee tuskasta niitä kahta esseetä lukiessaan... Toinen koe meni maanantaina jo (ehkä?) paremmin. Tiesin mitä odottaa ja valmistauduin kokeeseen opiskelemalla kahdestatoista aihealueesta kolme, ja sitten vain pidin sormet ristissä ja toivoin, että jostakin niistä kolmesta aiheesta olisi esseekysymys kokeessa. Mulla kävi tuuri, pääsin kirjoittamaan rauhanturvaamisesta ja R2P-doktriinista, ja jos nyt oletetaan, että ymmärsin kysymyksen oikein (en enää uskalla olettaa tällaista), esseevastaukseni taisi olla ihan kelvollinen. Lyhyet kysymykset sen sijaan menivät sivu suun, koska rauhanturvaoperaatioiden historia vuosilukuineen ei ollut ihan niin hyvin hallussa kuin olisi voinut toivoa. No, maanantain kokeen kanssa on sentään toivoa läpipääsystä, joten toivotaan parasta. Enää on yksi koe jäljellä lauantaiaamuna, sitten on loma loma kesäloma kesäkuun loppuun asti, sweet.

Täällä on ollut viime aikoina nationalismia ilmassa. Olin viime lauantaina kaverin luona erittäin kansainvälisissä Euroviisujuhlissa, ja voin kertoa, että kokemus oli hieman erilainen kuin kotisohvalta katsottuna. Kansallisuustunne oli vaihtarien keskuudessa voimissaan; en ollut ainoa, joka oli maalannut oman maansa lipun poskeensa, ja yksi saksalainen ilmestyi paikalle jopa perinteisessä saksalaisessa jodlaaja-vuohipaimenpuvussa (olen varma, että tälle puvulle on joku virallinen nimi, mutta minä kutsun sitä jodlaaja-vuohipaimenpuvuksi). Ihmiset lauloivat omien maidensa kappaleiden (hmm, ja vähän muidenkin) tahdissa, äänestivät innokkaasti omia maitaan (kun kerran oli historiallinen mahdollisuus äänestää omaa maataan ulkomailta käsin) ja haukkuivat naapurimaita. Äänten julkistuksen aikana tunteet meinasivat vähän kuumeta, kun väärät maat saivat ääniä (Azerbaidzan???) Hauskaa oli kuitenkin; voin kertoa, että on vähintään mielenkiintoista, kun parisenkymmentä yliopistokoulutettua kansainvälisen politiikan opiskelijaa yrittää päätellä poliittisten suhteiden perusteella, mikä maa äänestää mitäkin ja miksi (ja se porukka myös osasi asiansa!) Itse en ollut mikään Suomen biisin suurin fani, mutta periaatteesta kannustin kuitenkin kovaäänisesti omaa maatani, vaikka olinkin koko porukan ainoa suomalainen. Onneksi me ei saatu tänä vuonna mitään kauheita haukkuja; BBC:n juontajien mielestä Suomen kappale oli "herttainen" ja useammat meidän Euroviisuyleisön tytöistä julistivat Suomen laulajan söpöksi, vaikka kappale olikin kaikkien mielestä aika mieleenpainumaton. Suurimman buuauksen meidän yleisöltä sai Ranska, joka melkein vaivutti koomaan kesken viisuilun. Neitiväen suosikiksi osoittautui Ruotsi... veikkaan, että useammat vaihtarikavereistani aikovat suunnistaa lähiaikoina Ruotsiin sen viisulaulajan metsästykseen. Auts! Itse en Ruotsista välittänyt (suosikkini olivat Irlanti ja Islanti), mutta siinä vaiheessa kun kävi selväksi, että Suomen kannustaminen on turhaa olisin voinut suoda voiton Ruotsillekin. Ai niin, ja täytyy vielä mainita, että Suomen kannustaminen kävi mulle kalliiksi. Katselun lisäksi Euroviisujuhlissa pelattiin Euroviisujuomapeliä, jonka yksi säännöistä oli, että joka kerta kun oma maa jää vaille pisteitä pitää juoda. Onneksi lasissa ei ollut mitään siideriä vahvempaa, muuten olisi voinut olla seuraavana aamuna hyvin huono olo...

Suomikannustaminen jatkui totta kai sitten sunnuntaina omassa jääkiekkokotikatsomossa. En ole todellakaan mikään jääkiekkofani, itse asiassa multa puuttuu yleensäkin koko penkkiurheilugeeni, mutta totta kai piti katsoa kun oli kyseessä maailmanmestaruus. Paitsi että se katsominen ei sitten loppujen lopuksi ollut niin helppoa kuin olisi voinut olla... koska Yle Areenasta ei pystynyt katsomaan ottelua Suomen ulkopuolella. En ymmärrä mikä logiikka siinä on, että jotain Aamutelevisiota ja A-studiota pystyy kyllä katsomaan suorana ulkomailla, mutta sitten jääkiekon maailmanmestaruusottelua Ruotsia vastaan (jonka varmaan enemmistö ulkosuomalaisista haluaisi nähdä...) ei voida näyttää ulkomailla. En ole ennenkään ollut mikään Ylen suurin kannattaja, mutta nyt tykkään Ylestä vielä vähemmän. Olisihan se ollut kiva missata ensimmäinen jääkiekkomestaruus ihan vain siksi, että oman maan televisiokanava (se verovaroilla ja ainakin opiskelijoille ihan liian kalliilla televisiolupamaksuilla rahoitettu...) ei sitä näytä. No, loppujen lopuksi katsoin sitten jääkiekkopelin joltain valkovenäläiseltä tv-kanavalta niin, että mykistin selostuksen, josta en ymmärtänyt mitään, ja sitten kuuntelin selostuksen suomalaisesta nettiradiosta (kuva ja sana tukivat melkein toisiaan...) Ja olihan se hienoa, Suomen voitto. Suomi-villasukat jalassa kannustin maatani koko ajan, ja kun voitto tuli kotiin, säntäsin intoilemaan siitä kämppäkavereille... jotka katsoivat mua suurin piirtein yhtä innostuneena kuin jos olisin julistanut, että Suomi voitti juuri maailmanmestaruuden hinkuvintialaisten vesipuhvelien keritsemisessä. Nämä vierasmaalaiset kämppäkaverini eivät ole juuri jääkiekkomaasta. Hmm, paitsi vanhempani väittävät mulle sitkeästi, että Saksa on jääkiekkomaa, mutta saksalainen kämppäkaverini ilmoitti mulle että ei Saksa mikään jääkiekkomaa ole. (Tosin tämä saattoi olla vain defenssimekanismi, koska tämä keskustelu käytiin sen jälkeen kun olin kehuskellut kämppikselleni sillä, että Suomi voitti Saksan jääkiekossa.) No, kyllä ne sitten ymmärsivät onnitella kun vertasin Suomen jääkiekkovoittoa siihen, jos Englanti / Saksa / Espanja olisi juuri voittanut maailmanmestaruuden jalkapallossa. Vaan taisivat silti raukat jäädä ihmettelemään, että miksi ihmeessä juuri jotain jääkiekkoa...

Mutta vaikka olen totta kai ylpeä Suomen voitosta, en ole hirveän ylpeä suomalaisten käytöksestä sen voiton jälkeen. Totta kai sitä saa juhlia, mutta jotain rajaa sentään... Ensinnäkin mun mielestä on suuri mysteeri, minkä vuoksi suomalaiset ovat ilmeisesti niin kyvyttömiä juhlimaan vaatteet päällä. Mulla oli Iltasanomien nettisivu auki koneella kun Neiti Saksalainen lainasi nettiäni, ja vähän aikaa sivua tutkittuaan neiti ihmetteli, että miksi ihmeessä koko nettilehti on täynnä kuvia puolialastomista suomalaisista suihkulähteessä. Meillä suomalaisilla on muutenkin vähän nudistin maine täällä (näiden mielestä on kummallista, että perheen / ystävien / tuntemattomienkin kanssa voi mennä saunaan ilman vaatteita), joten nyt saksalainen kämppikseni sitten varmaan kuvittelee, että meikäläiset heittävät vaatteet pois pienimmästäkin kehotuksesta. (Ja jälleen mua pidetään viallisena suomalaisena, koska en ole tähän mennessä osoittanut mitään intoa hyppiä ympäriinsä alasti. Kohta joku lähettää mut varmaan Suomalaistenrakennustehtaalle korjattavaksi.) Mutta niin, suihkulähteet ja juopottelu sikseen, en voi ymmärtää sitä, että järki heitetään kokonaan narikkaan yhden kisavoiton takia. Jotkut tyypit ovat polttaneet Ruotsin lippuja? Olen ehkä opiskellut vähän liikaa kansainvälistä politiikkaa, mutta mun mielestä siinä on kuitenkin rajansa, miten sitä hävinnyttä maata voi pilkata. Ja ihan kuin Suomella ei olisi muutenkin tarpeeksi ulkomaalaisvihamielinen maine eduskuntavaalien tuloksen jälkeen... (Olen kuullut täällä ihan riittämiin kuittailuja perussuomalaisista.) Munkin tuttujen joukossa Suomessa on ihmisiä, jotka on ihan avoimesti rasistisia ruotsalaisia ja venäläisiä kohtaan ihan pelkän kansallisuuden perusteella, ja voin sanoa, että on useamman kerran tehnyt mieli räjähtää niille asiasta.

Jos täällä ulkomailla olo on jotakin opettanut niin sen, että kansallisuudesta huolimatta ihmiset on keskenään hyvin samanlaisia. En tiedä, mitä odotin - että olisi jotenkin suurempi vieraan tunne, että jotenkin tiedostaisi selkeämmin juttelevansa ulkomaalaisten kanssa. Mutta jos ei oteta lukuun niitä hetkiä kun tietoisesti vertaillaan maitamme (ja tässä päivän tietoisku, kukko ääntelee eri tavalla Suomessa, Saksassa ja Englannissa. Kukko ei siis sano kukkokiekuu Suomen ulkopuolella... Englantilaisella ja suomalaisella kukolla on jotain yhteistä, mutta saksalainen kukko kuulostaa enemmän kanarialinnulta. Hah.) Okei, takaisin asiaan. Niin, siis, jos ei oteta lukuun niitä hetkiä kun tietoisesti keskustellaan maidemme eroista musta ei tunnu ollenkaan siltä, että puhuisin jonkun ulkomaalaisen kanssa, vaan ihan siltä kuin juttelisin suomalaisten kaverieni kanssa englanniksi. Globalisaatio näkyy siinä, että ihmiset niin Etelä-Amerikasta, Yhdysvalloista, Venäjältä kuin Aasiastakin tuntevat samat televisio-ohjelmat, bändit ja elokuvat. Olen törmännyt täällä ihmisiin joiden kanssa olen paljon enemmän samalla aaltopituudella kuin joidenkin suomalaisten kanssa, vaikka toinen on Välimereltä ja toinen on pesunkestävä skandinaavi. Totta kai niitä eroja on käytöksessä ja kulttuurissa ja niin edespäin, mutta samankaltaisuutta on kuitenkin niin paljon, että ei nämä ihmiset tunnu ulkomaalaisilta. Toisaalta omaa kansallisuuttaan ajattelee täällä enemmän kuin Suomessa, mutta se ehkä johtuu siitä, että meitä suomalaisia on täällä niin vähän, että usein olen se porukan ainoa Suomineiti tai edes pohjoismaalainen ja totta kai se silloin korostuu kun toiset kiinnittävät omaan kansallisuuteen huomiota. Mun mielestä kuitenkaan kansallisuuksien välillä ei tarvitse olla mitään me vastaan muut-asettelua, ja kaikenlainen rasistinen käytös, liittyypä se sitten jääkiekon maailmanmestaruuteen tai ei, on typerää, idioottimaista ja noloa. Ja hei muuten, mulla on saksalainen kämppäkaveri, joka Euroviisuiltana ihmetteli, miten mä voin maalata Suomen lipun naamaani. Saksassa monet eivät uskalla mitään lippuja kasvoihinsa kuulemma piirrellä, koska se yhdistetään nationalismiin, mikä puolestaan yhdistetään Hitleriin, ja se ei ole tietty hyvä juttu. Suomella on sentään enimmäkseen positiivinen maine maailmalla - turha sitä on millään suomalaiset ovat parempia kuin muut-asenteella pilata.

Suomesta puheenollen, tasan kuukauden päästä olen jälleen Suomikodissa. Tästä eteenpäin kun ajattelen kotiinpaluuta en voi enää ajatella, että siihen on kaksi kuukautta tai kuukausi, vaan jatkossa puhutaan ensin viikoista ja sitten päivistä ja sitten olenkin jo poissa. Yritin miettiä tänään jotain sellaista, mitä ei tulisi ollenkaan ikävä Canterburyssa, minkä taaksejättämisestä olisin yksinomaan iloinen - enkä keksinyt mitään. Onhan täällä paljon erilaista, ja on myös asioita, jotka mun mielestä toimivat Suomessa paremmin. Täällä on kummalliset vesihanat ja hankala suihku. Hella voi räjähtää potentiaalisesti hetkenä minä hyvänsä. Kaupunkien liikennesuunnittelu on järkyttävän huono. Keittiössä parveilevat espanjalaiset aiheuttavat ajoittaista ärsytystä. Juustohöylä on näille tuntematon käsite. Suomalainen yliopistosysteemi on mun mielestä paljon kivempi ja myös mulle sopivampi. Mutta ärsyttävätkö nuo asiat niin paljon, että ne haluaisi jättää taakse? Ei. Olen nykyään täysin rakastunut meidän suihkuun. Kaasuhella ei pelota enää ollenkaan. Olen tottunut polttamaan toisen poskeni ja jäädyttämään toisen poskeni aamupesulla, enkä enää odota löytäväni normaaleja vesihanoja. Espanjalaiset ovat osa elämää, samoin liian paksut juustoviipaleet. Yliopisto on joskus ärsyttävää, mutta mikäpä opiskelu ei olisi? Taidan vain loppujen lopuksi olla hyvin sopeutuvaista laatua. Kaikkeen tottuu, ja kun ei jää harmittelemaan yksityiskohtia niin kaikki alkaa pian tuntua kotoisalta. Mulla ei ole enää aikoihin ollut sellainen olo, että olisin ulkomailla; tämä on pelkkä paikka, missä asun, niin kuin Tampere ja kotikoti. Ja alan olla sitä mieltä, että kotiudun joka paikkaan vähän liian helposti. Kun lähden täältä Suomeen kesäkuussa kyseessä on jo viides kerta vuoden sisään kun muutan yhdestä kodista toiseen, ja vaikka olen joka kerta ollut hyvin nopeasti onnellinen siellä, minne kotiudun, voisi ehkä silti joskus harkita pysyvänsä yhdessä paikassa pidempään kuin puoli vuotta niin ei tarvitse jatkuvasti murehtia sitä, mitä kaikkea jättää taakse.