suurkaupungeista ja rannikoista

Voisin varmaan aloittaa tämän päivityksen sillä lailla poliittisesti korrektisti, että toivotan hyvää vappua sinne kaukaiseen Suomeen. Nauttikaa ihanasta suomalaisesta vapustanne - joka puolella maailmaa se ei ole nimittäin mikään itsestäänselvyys. Okei, kyllä näiltä löytyy bank holiday nimeltä May Day, ja joissakin kaupungeissa sitä ilmeisesti juhlitaankin vähän ruotsalaisten juhannussalko-meiningillä, mutta ei se mikään suomalaisten opiskelijavappu ole. Arvatkaa kenellä on ikävä omaa ylioppilaslakkia, ja Transla-haalareita, ja ainejärjestön piknikiä? Alunperin mulla oli suunnitelmissa sivistää ulkomaalaisia ja järjestää meille suomalainen vappu ilmapalloineen serpentiineineen kaikkineen, mutta se suunnitelma meni vähän pieleen kun kotiuduin viime tiistaina Lontoosta ihan vain huomatakseni, että mut on hylätty yksin kotiin vapuksi. Eeh, siitähän sitten saakin vappujuhlat aikaan? No, vapun kanssa käy ilmeisesti samalla lailla kuin pääsiäisen - päivämäärä on kalenterissa, mutta eipä se oikein miltään erityiseltä juhlapäivältä tunnu, kun pänttään itsekseni YK perustusasiakirjaa omassa huoneessa. (Niin että suosittelen nauttimaan siellä Suomessa munkin edestä!) Sen verran vappua tosin järjestin, että väsäsin keittiössä muutaman litran simaa ja ostin kaupasta pari munkkia. Olen täysi sima-addikti, voisin juoda sitä koko kesän, jos vain äiti jaksaisi aina sitä väsätä (yllättäen sitä ei yleensä huvita.) Tämä vuosi oli ensimmäinen kerta ikinä, jolloin kokeilin itse tehdä simaa. Koko projekti oli paljon helpompi kuin oletin - puristetaan pari sitruunaa, keitetään vähän vettä ja sotketaan joukkoon vähän muita aineksia. Vielä en ole tosin päässyt simaa maistamaan - eka pullo valmistui tänään, ja se piti vielä laittaa jääkaappiin viilenemään, kun kärsimättömänä pidin sitä pöydällä päivän että valmistuisi vähän nopeammin. Kyllä se ainakin ihan simalta haisee, mutta saa nyt nähdä mitä vatsavaivoja siitä saan, kun mittailin hiivaa ilman kunnon suomalaista mittaa.

Lontoosta paluun jälkeen täällä ei ole ollut mikään maailman paras viikko. Matkaväsymys yhdistettynä ikäviin sähköposteihin ja siihen tosiasiaan, että mut on hylätty julmasti vapuksi on johtaneet siihen, että on ollut vähän möksmöksolo, perheenjäsenten kanssa olen jaksanut jutella, mutta muuten olen keskittynyt lähinnä vaan opiskeluun (niin, kun ne kokeetkin alkaa parin viikon päästä...) ja harmitteluun. Tänään päätin sitten vihdoin jättää harmittelun sikseen ja ilmoitin itselleni, että se ikävä tosiasia, että mulla ei ole vappuseuraa ei tarkoita sitä, ettenkö voisi silti tehdä jotain hauskaa vappuna. Joten pistin herätyskellon soimaan ja ulkoistin itseni Broadstairs-nimiseen rannikkokaupunkiin noin puolitoista tuntia Cantersista koilliseen.

Ensisilmäys Broadstairsista bussipysäkiltä katsottuna.

Uusissa paikoissa käyminen on aina hyvin piristävää, jos oma elämä alkaa masentaa. Tosin olen kyllä sitä mieltä, että oikeasti aina ei tarvitsisi edes jalkautua bussista - tänään ainakin se puolentoista tunnin bussimatka suuntaansa oli onnellistava maisemaelämys ihan sellaisenaan. Lehmiä, lampaita, superkarvaisia hevosia ja keltaisenaan kukkivia peltoja silmänkantamattomiin... Olenko jo sanonut, että rakastan englantilaista maaseutua? Ja bussimatkoja Englannissa? Vakavissaan, pitkillä matkoilla se juna on kyllä kätevä, mutta näin Kentin sisällä liikkuessa en kyllä ymmärrä, miksi joku ei valitsisi bussia, se on niin kätevä ja kiva. (Paitsi voisin sanoa jotain National Expressin penkeistä; niiden turvavöiden suunnittelija on selvästi haaveillut ihmisten kuristamisesta ja sisälmysten rutistamisesta. Onneksi Kentin sisällä operoi National Expressin sijasta Stagecoachin kaksikerrosbussit.) Maisemien lisäksi bussissa on tosiaan se plussa, että se kiertää jokaisen pikkukylänkin kautta - nytkin matkalla näin Broadstairsin lisäksi sellaisia kivoja paikkoja kuin Birchington, Westgate-on-Sea ja Margate. Margate näytti heti bussin ikkunasta niin sympaattiselta ja aurinkoiselta paikalta, että heti seuraavan hellepäivän tullen pakkaan kyllä pyyhkeeni ja uimapukuni ja painelen sinne hiekkarannalle lojumaan. (Kyllä, ihmeiden aika ei ole ohi! Löysin vihdoin Kentistä hiekkarantoja - Margate ja Broadstairs tarjoavat jotakin muutakin kuin kiviä takapuolen alle!)

Viking Bay, Broadstairs.

Kyllä, se on hiekkaa! (Ignoroidaan kaikki joukolla Lauran ei-niin-ranta-asustus.)

Rakastan näitä Kentin rantakaupunkeja. Meri on mun näkökulmasta katsottuna aina ihmeellistä luksusta, keskisuomalaisena kun sitä ei turhan usein näe. Okei, eihän se Suomessakaan ole mikään ylitsepääsemättömän pitkä matka jos merenrannalle haluaa reissata, mutta on se silti mukavan helppoa, kun täällä sinne pääsee parhaimmillaan puolessa tunnissa. Sitä paitsi Suomessa on kylmä. Hyytävissä muistoissa on edelleen perheen kanssa joskus villissä nuoruudessani tehty Kalajoen reissu (hmm, vai olikohan se Kalajoki? Muistan että se oli meren rannalla ja alkoi k:lla. Maantietovamma.) Reissun tarkoituksena oli katsoa merta, mutta siellä tuulikin niin jäätävästi, että tuli äkkiä kiire autolle. Eipä se täälläkään kyllä tänään mikään huippulämmin keli ollut - aurinko paistoi kyllä siniseltä taivaalta, mutta lämpötila keikkui siellä viidessätoista (kyllä, se tuntuu jäätävältä hellerajan jälkeen!) ja sitä paitsi mereltä tuuli koko ajan kylmästi. Takkia ei sentään tarvinnut, mutta paksut sukkahousut ei olleet yhtään liikaa.

Karuselli hiekkarannalla. Ikävä kyllä se oli K-Laura.

 

Jos nyt äkkiä tulisi komento muuttaa jonnekin Kentissä, muuttaisin kyllä johonkin merenrantakaupunkiin. Olisi ihanaa kun olisi iltapäivisin lähellä hiekkaranta, missä istua, ja saisi nauttia joka päivä meren tuoksusta ja aaltojen kohinasta. Tosin talvella se ei ehkä olisi niin kivaa, kun olisi aina hyytävän kylmää ja kosteaa. Niin, ja tietenkin hiustenlaittamisesta saisi luopua kokonaan - tänäänkin mun kammattu tukkani pysyi aloillaan ensimmäiset puolitoista sekuntia, sen jälkeen muutuin Laurapeikoksi. Eikä hameitakaan tietenkään voisi hirveästi käyttää, koska sitten olisi koko ajan helmat korvissa. (Kyllä, tätä testattiin tänään, koska allekirjoittaneella ei käynyt mielessä, että merenrannalla saattaa ehkä vähän tuulla. Roikuin sitten koko ajan helmoissa kaksin käsin, paitsi valokuvia ottaessa totta kai piti päästää toisella kädellä irti, joten olin sitten puolet ajasta puoli-Marilyn.)

 

Meri = rakkaus.

 Niin söpö hiekkaranta kuin Broadstairsissa olikin, oli siellä Laura-näkökulmasta katsottuna jotain vielä parempaa. Valkoisia kallioita! Niin monta upeaa paikkaa kuin olenkin täällä Englannissa ollessani nähnyt, Doverin white cliffsit ovat kyllä edelleen maisemiensa puolesta se ykköskohde; vielä valokuvia katsellessakin kylmät väreet juoksevat pitkin selkää, kun muistaa, miten upealta siellä tuntui harhailla. Olin siis aika innoissani huomatessani, että noita nimenomaisia kivoja valkoisia kallioita löytyy Broadstairsistakin. Korkeusluokka ei ollut ihan samaa kuin Doverissa, mutta kauniilta näytti silti. Ilmeisesti aika pitkä pätkä Kentin rannikkoa on reunustettu noilla kallioilla. Kävelin pitkät matkat Broadstairsin rantaviivaa pitkin ihan vain pieniä lahtia ja valkoisia kallioita ihastellen. Tosiasiassa olisin kyllä voinut kävellä paljon pidemmällekin, tuota samaa rantatietä pitkin pääsisi nimittäin ilmeisesti kävellen ylöspäin Margateen ja alaspäin Ramsgateen. Joskus hyvät kengät jalassa ja vesipullo matkassa voisikin olla ihan kivaa tehdä kunnon kävelylenkki Kentin rantaviivaa pitkin. 

 

Että semmoinen Broadstairs. Olisihan se vappuaatto voinut siis pahempikin olla - juhlia lakki päässä voi Suomessa joka vuosi, kun taas hienoja englantilaisia rantoja pääsee koluamaan vain tänä vuonna. (Jätän tästä optimisesta arviostani sivuun sen tosiasian, että tämän päivityksen jälkeen käyn korkkaamassa simapullon ja vietän loppuillan YK:n rakennetta ja pääsihteereitä pänttäämällä. Huominen sujuukin sitten jo US/Latin America-esseen parissa.)

Kävin tosiaan tällä viikolla Lontoossakin. Viime lauantaina saapui sisko poikaystävineen puolenpäivän aikaan bussilla Canterburyyn (mukanaan viivästynyt syntymäpäivälahja: Kaunotar & Hirviö-dvd ja suomalaista ruisleipää, oi onnea!) Päivän verran kierreltiin ympäri Canterburya, kun Laura yritti kovasti esitellä rakasta kotikaupunkiaan. Canterburyhan on kaupunkina varsin surullinen tapaus - se on hyvin rakas ja maisemat ovat kauniita, mutta jos jotain oikein pitäisi esitellä sellaisia varsinaisia nähtävyyksiä tulee mieleen varsin vähän, katedraali ja kivimöykky, jota jostain kumman syystä nimitetään linnaksi. Käveltiin kuitenkin kaupungilla ja kampuksella ja vierailtiin muutamassa kaupassa, pubilounasta mussutettiin myös. Illalla sitten hypättiin bussiin ja suunnistettiin muutamaksi päiväksi Lontooseen. Mullehan Lontoonreissu oli jo toinen parin viikon sisään, mutta ei se yhtään haitannut, kaupunki on sen verran iso, että nähtävää riittää. Yksi kauneimmista nähtävyyksistä tuli jo bussimatkalla Canterburysta Lontooseen, kun bussi ajoi pimeällä Thamesin yli ja nähtiin London Eye, Houses of Parliament ja Big Ben upeassa yövalaistuksessa. 

Tämänkertainen hotelli sijaitsi Earl's Courtissa.

Englannin hotellit ovat kyllä kovasti mystinen asia. Suomessa olen ollut useampaankin kertaan hotellissa, ja täytyy kyllä sanoa, että suomalaiset hotellit päihittävät täkäläiset mennen tullen. Englantilaiset hotellit näyttävät aina mystisesti tosi prameilta ulkoapäin, mutta sisältäpäin ne ovat kuitenkin tosi kuluneita ja nuhjuisia. Ja käytävät on kapeita ja sokkeloita on joka puolella ja portaista meinaa pudota. Tämänkertainenkaan hotelli ei ollut mikään poikkeus, varsin tyylikäs ulkoapäin, mutta kovasti kulunut sisältäpäin. Muutenkin tuntuu siltä, että englantilaisissa hotelleissa on kovasti vaihtelevuutta, minkään tähtiluokituksen perusteella on kovin vaikea arvioida sitä, mitä lopulta saa, ja saman tähtiluokituksen hotelleissa on kovastikin eroja keskenään. Suomessa taas hotellit tuntuvat olevan sitten enemmän sellaista standardimallia (tiedä sitten olenko Suomessa ollut saman hintatason hotelleissa kuin Englannissa, että voiko oikeastaan verrata.) Voiton vie ehdottomasti myös Suomen hotelliaamupala. Rakastan suomalaista hotelliaamupalaa - niin paljon, että menen Tampereella joskus viikonloppuna ihan vain huvin vuoksi johonkin lähihotelliin aamupalalle vaikka omassa kämpässä nukkuisinkin. Suomessa aamupalalta löytyy kaikkea - monenlaista leipää, kunnon leivänpäällysteet, yleensä puuroa, mysliä ja jogurttia, mahdollisesti vohveleita ja karjalanpiirakoita, ja totta kai jälkiruoaksi aina keksejä tai vastaavaa. Entäs täällä? Joissakin paikoissa olen nähnyt mainostettavan full English breakfastia, mutta niissä hotelleissa, missä olen itse ollut... continental breakfast eli käytännössä muroja, paahtoleipää, siihen päälle voita ja marmeladia ja ehkä jogurttia tai hedelmiä lisäksi. Pieni ero kenties? Suomessa hotelliaamupalan syöminen on parasta hotellivierailussa, Englannissa se on pelkkä sivuseikka joka täytyy hoitaa pois alta, ettei tarvitse ihan ekana ulko-ovesta astuttua sännätä pubiin.

Portobello Road.

Nykyään kun mulle mainitsee sanan "Lontoo", ensimmäisenä tulee automaattisesti mieleen yksi asia: kipu. Turvonneet jalat, turtuneet, kipeät jalkapohjat, kiukuttelevat polvi- ja lonkkanivelet - siinä minun Lontoo. Ai miksi? No, aina kun sinne mennään, tulee käveltyä niin kauheasti. Okei, eihän sitä ole järkeä matkustaa toiseen kaupunkiin (tai laajemmassa mittakaavassa, vieraaseen maahan) ja sitten käyttää koko aikaa paikalla istumiseen ja seinien tuijottamiseen niin, että koko paikka jää näkemättä. Silti tämän(kin) Lontoo-reissun aikana kävi pari kertaa mielessä, että termi "kaupunkiloma" on kyllä ihan virheellinen; siitä pitäisi jättää se sana "loma" pois. Perinteisestihän "loma" kuvaa rentoutumista, sitä, että ei tarvitse tehdä mitään erikoista, että voi olla vaan... Ei se sellaista kaupunkilomilla ole. Aamusta iltaan ylösuloslenkille, koko päivä ruokataukoja lukuunottamatta kävellään, kunnes jalat ja niskat rukoilevat armoa. Ei kuulosta kovin hauskalta, vai mitä? Ja silti ne kaupunkilomat on kuitenkin niin kivoja...

Kensington Gardens.

Tylsä, ruma, sateinen, harmaa Englanti...

Kovin ahkerasti kierrettiin Lontoossa tälläkin kerralla. Vaikka Portobello Road Marketin kiireisin päivä olisikin ollut lauantai, joka me siis vietettiin vanhassa kunnon Canterburyssa, oli tien varrella sunnuntainakin kaiken maailman antiikki- ja krääsäliikkeitä ja kojuja. Puistoista tuli tutuksi valtaisan kauniit Kensington Gardens ja Hyde Park, joiden läpi käveltiin kahdenkymmenenviiden asteen helteessä päättymättömältä tuntuneella vaelluksella kohti Thamesin rantaa. Matkalla pysähdyttiin myös Buckingham Palacella katsomassa, miten hääjärjestelyt etenevät (ja saanko näin sivulauseessa muuten sanoa, että eilisaamuna kuninkaallisia häitä katsomassa olisi hyvin kovasti tehnyt mieli olla Lontoossa...) ja taaperrettiin viimein Embankment Pierille Thamesin rannalle, mistä lähti meidän vesibussi Greenwichiin. Tähän asti olen matkustanut Lontoossa lähinnä metrolla, joten veneellä matkustaminen oli tervetullutta vaihtelua ainakin noin niin kuin maisemallisesti (metrotunnelin pimeys ei ole se kaikkein esteettisin asia.) Myöskään turhan kallista ei vesibusseilu ollut, alle neljä puntaa yhteen suuntaan per naama, mikä siis on vähemmän kuin kertalippu metrossa. Tosin tuben kertoliput on mun mielestä muutenkin ihan naurettavan kalliita (neljä puntaa), kun niitä ei tosiaan saa käyttää kuin sen yhden kerran - Helsingissä sentään liput on voimassa tunnin ajan. Pikavinkkinä siis tässä mainittakoon Lontoossa kävijöille, että jos aikomuksena on reissata enemmän kuin yksi väli metrossa kannattaa jo ottaa se päivälippu. Meidän ykkös- ja kakkosalueiden päivälippu aka se halvin mahdollinen päivälippu maksoi 6,60 puntaa henkilöä kohden (kertalippu neljä puntaa). Toinen vinkki on, että arkipäivisin kannattaa lähteä reissuun vasta klo 9.30 jälkeen, silloin tarvitsee maksaa lipusta vähemmän. Kätevähän metro on Lontoossa reissaamiseen - nopea ja yksinkertainen, karttaa on helppo lukea. Vähän tietty harmittaa, että ei ole bussisysteemiä tullut opeteltua, sillä reissatessa kun näkisi maisemia, mutta toisaalta Lontoon bussit kyllä juuttuvat ruuhkaan jatkuvasti, joten jos haluaa nopeasti perille, metro on paras vaihtoehto. Tai kävely (jos jalat kestää). Lisäksi Lontoossa oli tarjolla myös vuokrapolkupyöriä, jotka on varmasti hyvin käteviä maisemien katseluun - siis jos ei ole polkupyöräpaniikkinen pelkuri niin kuin allekirjoittanut.

Greenwich Park.

Yksi suosikkikohteistani tällä Lontoonreissulla oli Greenwich Park. Alunperin suunnistettiin puistoon, koska minä halusin välttämättä seisoa Greenwichin nollameridiaanilla (tästä hienosta hetkestä ei ole todisteita, koska yllättäen sinne paikkaan, mihin oli piirretty nollameridiaani oli melkoisen pitkä jono, eikä maltettu odottaa valokuvaan. Mutta sen verran tuota mäkeä ylös ja alas risteiltiin, että takuulla käveltiin muutaman kerran sen nollaviivan ylitse. Tavoite saavutettu!) Vaan olipa se Greenwich Park melkoisen kaunis paikka muutenkin. Kaukana keskustasta, mutta silti puisto oli valtava ja väkeä riitti. Korkean mäen päällä oli Lontoon Royal Observatorium, mistä siis tähystellään tähtiä ja muuta varmasti hyvin tieteellistä ja jännittävää. Siihen mennessä kun me nälkäiset ja väsyneet olimme saaneet itsemme hinattua mäen päälle oli observatorio totta kai jo sulkeutunut, mutta mäen päältä avautui silti valtavan upea näkymä yli Lontoon. Aiemmin en ole oikeastaan ajatellut Lontoota suurkaupunkina - okei, onhan siellä paljon ihmisiä ja tiedän, että se on iso paikka, mutta kun metrolla kulkee suurimman osan ajasta maan alla Lontoon näkee aina vain palasina, ei koskaan kokonaisuutena, ja siksi se ei ehkä tunnu niin isolta. Vaan näitä maisemia katsellessa tuli sellainen olo, että onhan se sittenkin suurkaupunki:

Kaunis, kaunis Lontoo. Huomatkaa myös ihana savusumu Lontoon yllä. Sitähän Lontoossa riittää aina, mutta tämä viikonloppu oli poikkeuksellisen paha kiitos helteisen sään ja pääsiäisviikonlopun liikenteen. Nenästä niistettiin siis urakalla nokea, silmät olivat ärtyneet ja yskimistä sai myös harrastaa urakalla. Oi suurkaupunkien iloja. 

Maanantaipäivä vietettiin suurilta osin London Zoossa. Olen eläintarhojen suuri fani - Korkeasaaressakin on tullut vuosien aikana tullut käytyä useampaankin otteeseen. Lontoon eläintarha oli valtavan kallis (opiskelijalta 19 puntaa), mutta toisaalta mikäpä Lontoossa ei olisi, siis jos nähtävyyksistä puhutaan? Eläintarhassa oli kuitenkin useamman tunnin kiertäminen ja ties mitä hauskoja eläimiä; taidan olla silti tällä kertaa armollinen ja säästää teidät sadan eläinvalokuvan katsomiselta. Nähtiin mm. gorillavauva ja muita hauskoja apinoita, kirahveja, ne pakolliset kissapedot, saukkoja (oma henkilökohtainen suosikkini) ja huippuhauskoja mangusteja. Erona Korkeasaareen Lontoon eläintarhassa oli se, että siellä pääsi ajoittain ihan lähitekemiseen elukoiden kanssa - yhdessä aitauksessa pääsi silittämään söpöjä vuohia, yhdessä osassa eläintarhaa sai liikkua vapaana loikkivien pikkuapinoiden joukossa ja lisäksi löytyi perhostalo, jossa sai kävellä kymmenien vapaana lentävien trooppisten perhosten joukossa. Ihana paikka.

Her Majesty's Theatre.

 Maanantai-iltana pyyhittiin sitten historiallisesti yksi juttu Lauran "nämä asiat haluan tehdä ennen kuin kuolen"-listalta ja käytiin West End-musikaalissa. Tuossa ylläolevassa Her Majesty's Theatressa käytiin siis katsomassa Andrew Lloyd Webberin klassikko Oopperan Kummitus. Olen nähnyt kyseisen musikaalin elokuvaversiona aiemminkin, mutta totta kai liveversion katsominen on paljon taianomaisempi kokemus (eläintarha-addiktin lisäksi olen myös musikaali-addikti). Täytyy sanoa, että teattereihin Englannissa pätee näköjään samat säännöt kuin hotelleihin - ulospäin ne näyttää hyvin prameilta, mutta sisältä ne voi olla hyvinkin nuhjuisia. Olihan teatterissa toki komeat koristelut, mutta penkit oli melko epämukavat, jalkatilaa ei nimeksikään, eikä istumapaikkojen suunnittelu lisäksi ollut mikään paras mahdollinen. Koska West End-musikaalit on valtavan kalliita meidän paikat oli siellä halvimmalla osastolla eli parvella. Hyvällä suunnitellulla sieltä olisi voinut olla hyvätkin näkymät, nyt piti vähän kurkotella koko ajan, että näki lavalle, ja lapaluut oli jumissa jo ennen puoliaikaa. Ihan kelvollisesti meidän paikoilta kuitenkin näki, ja kuului sitäkin paremmin. Kuten täkäläisissä yökerhoissa, myöskään teatterissa ei ilmeisesti ole desibelirajoituksia... korvatulpat olisivat voineet olla ihan kätevä keksintö. Silti hymy levisi väkisinkin huulille, kun alkupuheiden jälkeen orkesteri alkoi soittaa musikaalin taianomaista Overturea niin lujaa, että musiikki oikein kimpoili seinistä, ja se tarinan kuuluisa kattokruunu hinattiin kattoon. Näyttelijät osasivat kaikki laulaa oikein hienosti, etenkin itse se Oopperan Kummitus täytti odotukset täysin, ja musikaali oli muutenkin sanalla sanoen oikein ihana. Nyt voin lähestyä taas vanhuutta askeleen tyytyväisempänä elämääni.

Nyt ollaan sitten taas ikävässä arkielämässä. Lontoosta paluun jälkeen podettiin matkaväsymystä, sitten tyhmät sähköpostit saivat kiehumaan kiukusta pariksi päiväksi ja kuninkaalliset häätkin piti televisiosta katsella, mutta nyt ei ole enää hirveästi tekosyitä vältellä opiskelua. Okei, onhan se vappu, mutta kun ei sitä yksin ollessa pahemmin huomaa. Vaan on tästä tylsyydestä vähän hyötyäkin - eilen yllätin itseni katselemasta lentolippuja Suomeen! Tiedän, että ihan lähiaikoina pitäisi se paluulippu ostaa etteivät hinnat nouse pilviin, vaan kun lähtö on yleensä niin surullinen ajatus, että on vaikea pakottaa itseään lentolippumetsästyksen ääreen. Nyt vapun aikaan se kuitenkin sujunee ihan ilman suurempia hengentuskia, kun on ollut näitä koettelemuksia ja vähän ikävä vanhempien halausta, ja kun sinne Tampereen opiskelijavappuunkin on kaipuu... Ostoksia en ole vielä tehnyt, mutta pari mahdollista lentoa olen jo bongannut. Tuntuu hurjalta ajatella, että ihan kohta olen jo kotona! Sitä ennen kuitenkin se jännittävä ensimmäinen lasillinen simaa ja Yhdistyneitä Kansakuntia vappuaaton kunniaksi.