Tiedätte varmaan sen sanonnan siitä, miten aika parantaa kaikki haavat? Ei se ole totta. Aika ehkä antaa vähän pitävämpää laastaria ja kietoo haavat sideharsoon niin, että niitä ei aina tunne, mutta ei se niitä paranna. Ei lopullisesti.
Siitä on tänään neljä vuotta, kun pappa kuoli. Ei sitä ajattele enää aktiivisesti; elämässä on kuitenkin niin paljon muuta, ja niin se kai vain on, että menetyksiinkin tottuu, tai ainakin luulee tottuvansa, suurimman osan ajasta. Sitten välillä ikävä vain iskee ja tuntuu siltä kuin tukehtuisi, kun tajuaa taas uudemman kerran, että rakas ihminen on poissa eikä tule koskaan takaisin. Vielä neljän vuoden jälkeenkin on niin hemmetin kova ikävä, enkä osaa enää kuvitella, että se menisi koskaan todella ohitse. Sitä ei ehkä ajattele useimpina päivinä, mutta silti se on siellä, olemassa, ja sen kanssa vain oppii elämään. Pitää vain itkeä kun itkettää. Niin kuin Tolkien kirjoitti, "I will not say: do not weep; for not all tears are an evil", ja ymmärrän täysin. Ei ikävä ole paha asia, vaikka tuntuukin joskus pahalta, se on vain merkki siitä, että on joskus rakastanut jotakuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti