I could love you but why begin it

Alan selvästi jotenkin henkisesti valmistautua tapaamaan isosiskon lauantaina, koska viime päivinä on iskenyt kauhea Suomi-olo. Ensinnäkin jostain syystä englanninkielentaitoni tuntuu taantuneen kuluneen viikon aikana hurjasti - löydän kyllä automaattisesti väittelyssä käännöksen hiilimonoksidille, mutta sitten kun yritän käydä ihan normaalia keskustelua puheessa menevät miehet ja naiset pronomineissa sekaisin, ja imperfekti eksyy puheeseen kun tarkoitan futuuria ja ääntäminen on noin niin kuin yleisesti ottaen kuusessa. Ehkä olen vain puhunut lähinnä pelkkää englantia niin pitkään, että nyt aivot tarvitsevat nollaustauon oman äidinkielen muodossa. Tai sitten kun olen puhunut muutaman päivän suomea isosiskon kanssa tulenkin tänne takaisin ja tajuan, että en osaa enää edes luetella aakkosia englanniksi...

Viime päivinä on myös tehnyt kovasti mieli kuunnella suomalaista musiikkia. Ei siinä mitään, Zen Café, PMMP ja Maija Vilkkumaa ovat muutenkin näin kevätaikaan reippaassa kuuntelussa omalla tietokoneella, mutta tässä parin päivän aikana on jostain syystä tehnyt mieli kuunnella myös niitä vähän vähemmän katu-uskottavia suomalaishittejä. Esimerkkinä tästä voisi mainita parin päivän takaisen Kaija Koo-kohtauksen, joka sai alkunsa siitä, että kaverini Suomessa mainitsi kuuntelevansa parhaillaan Kaija Koota, ja päättyi siihen, että minä huudatin antaumuksella Tinakenkätyttöä ja lauloin mukana. Onneksi suomalainen kämppäkaveri ei ollut kotona, joten kukaan ei saanut koskaan tietää, miten epäcool osaan olla. Kun muut kämppikset ihmettelivät mitä kuuntelen, tyydyin kuittaamaan tyynesti, että tämä on tosi suosittua suomalaisissa baareissa ja selitys meni läpi täydestä. Taas yksi syy tykätä ulkomaalaisten kanssa asumisesta - niiden keskellä voi tehdä vaikka mitä, mille Suomessa normaalisti naurettaisiin, eikä ne ymmärrä sitä ollenkaan! Ja jos sitten sattuu vahingossa nolaamaan itsensä englantilaisten mittapuulla on helppoa kohauttaa harteitaan, hymyillä leveästi ja sanoa, että sori, olen suomalainen.

Suomimusiikki-intoilu saattaa kyllä myös hyvinkin johtua säätilasta. Mun musiikinkuunteluni jaottuu yleensäkin niin, että syksyn tullen tekee mieli kuunnella enemmän ulkomaalaista musiikkia, kun taas kesällä valtaosa soittolistasta koostuu suomalaisista artisteista. Eilen täällä oli ehdottomasti Kesä. Tiistaina keli oli aika masentava, satoi vettä ja tuuli ja oli Laura-mittapuulla kylmä, mutta sitten eilen koko päivä oli täydellisen aurinkoinen ja lämpötila kipusi onnellisesti ainakin kahteenkymmeneen asteeseen. Mitä teki Laura? Laittoi kesämekon päälle ja käveli kaupungille ostoksille, ja koko matka oli täydellinen Englantihetki. Kutsun Englantihetkiksi niitä hetkiä, kun kesken normaalielämän äkkiä jotenkin vain taas avaa silmänsä ja tajuaa olevansa Englannissa niin kuin jo vuosien ajan haaveili, ja on vaikea kuvitella hetkeä, joka olisi täydellisempi kuin se, jossa sillä hetkellä on. Eilinen päivä oli Englantihetkiä tulvillaan. Lämmin, aurinko, hienot rakennukset, ihmiset. Iltapäivällä levitin viltin Parkwoodin nurmikolle ja melkein poltin nahkani auringossa - ennen seuraavaa yritystä pitää varmaan käydä ostamassa aurinkorasvaa. Ja hattu.

Toisaalta täällä on hyvin haikeansuloinen viikko menossa; huomenna ja ylihuomenna aika monet tutuista lähtevät takaisin kotimaahansa, joko vain kevätloman ajaksi tai pysyvästi. Hyvistä kavereista onneksi poistuu lopullisesti vain muutama, moi-ollaan-oltu-usein-samoissa-juhlissa-tutuista sitten jo vähän useampi. Vielä tilanne ei ole ihan hirveän kamala, kavereita jää tänne edelleen, eikä yksikään niistä Tärkeistä Ihmisistä - niistä, joiden perään oikeasti itketään sitten kesäkuussa kun lähdetään kotiin - ole menossa juuri tähän hätään minnekään. Silti ihmisten hyvästeleminen kirpaisee aina, ja tuo kyllä inhottavaa esimakua siitä, mitä elämä on sitten kesäkuussa. Ihmiset sanovat aina, että ei se niin kamalaa ole, kyllä internet on keksitty ja yhteydenpito on nykyään niin helppoa - ja se on ihan totta, ei siinä mitään, mutta ei se tee yhtään helpommaksi ajatusta siitä, että joku lähtee, eikä sitä välttämättä näe enää ikinä. Ja kun nyt loppuviikolla on joka illalle tarjolla useammatkin jäähyväisjuhlat... vau, siinä etukäteisikävässä kahlataan urakalla. Tänä iltana on vuorossa ehkä hankalimmat jäähyväispippalot - ei siksi, että kyseessä olisi lähtijöistä se paras kaverini, vaan siksi, että en ole täysin varma siitä suututinko kyseisen tyypin viime yönä vai en. Jos suututin, se ei ollut varsinaisesti oma vikani, koska itsepähän tyyppi halusi välttämättä tietää mielipiteeni aiheesta, ja sitä paitsi sanoin vain ääneen sen, mitä jokaikinen tyttö Parkwoodissa ajattelee. Silti, en pidä ajatuksesta, että eroaisin riidoissa jonkun kaverin kanssa, joten pitää kehittää joku ovela juoni selvitä tilanteesta ilman, että joudun pyytämään anteeksi tai perumaan sanani - kumpaakaan kun ei tule tapahtumaan. Ihmissuhteet on joskus vähän turhan vaikeita. Ulkomaillakin.

Riitaisia hollantilaisia lukuunottamatta eilinen ilta oli kyllä oikein kiva. Oltiin keskustassa Chill-nimisellä klubilla kaveriporukalla tanssimassa. Kyseinen baari soitti kyllä kehnoa musiikkia ja sijoittui muutenkin häntäpäähän tähänastisten tanssipaikkojen listalla. Yön kohokohta oli kuitenkin paria tuntia myöhemmin, kun seisottiin kaverien kanssa High Streetillä syömässä yöpizzaa (no, muut söi pizzaa, minä varastin niiden pizzasta palasia, ovela kun olen) ja luolamieheksi pukeutunut tyyppi tuli laulamaan meille serenadia. Paitsi että se serenadi ei sujunut kovin hyvin, koska se osasi Frankie Viallin Can't Take My Eyes Off You:n kertosäkeestä tasan kaksi ensimmäistä riviä. Lopulta tämä serenadi päättyi siihen, että me kaikki veisattiin luolamiehen kanssa kuorossa kyseistä biisiä keskellä öistä katua... Oi näitä hetkiä Canterburyssa. Surullistahan tässä oli se, että lopulta kukaan meistä ei muistanut kertosäkeen viimeistä säeparia, ja jotenkin se vain jäi kiusaamaan mua niin kovasti, että kun kolmen aikaan aamulla kömmittiin kotiin, minä suksin suoraan Googleen ja metsästin kyseisen biisin sanoitukset. Ja oi sitä onnen tunnetta, kun vihdoin keksin, että miten se pahuksen laulu menee.

Viime yönä kotiutumisen jälkeen pohdittiin neiti Saksalaisen kanssa ihmissuhteita. Yksityiskohtiin menemättä sillä oli jälleen kerran joku dilemma miehenpuolikkaansa kanssa. Normaalisti olen oikein hyvä kuunteleva korva, mitä miesongelmiin tulee - myöntelen ja nyökkäilen ja sanon "that rat bastard!" oikeissa kohdissa, mutta ikävä kyllä olin edelleen suorapuheisella päällä herra Hollantilaisen kanssa käydyn keskustelun jälkeen ja päädyin vihjaamaan, että ehkä neiti Saksalaisen pitäisi ensin miettiä, että mitä se itse haluaa ennen kuin rupeaa syyttelemään Kadonnutta Poikaa siitä, että se ei tee mitä neiti Saksalainen haluaa. Joten neiti Saksalainen alkoi miettiä, että mitä oikein halusi. Ja tämän pitkällisen hyvin aamuöisen, hyvin syvällisen keskustelun pohjilta minä tulin siihen yllättävään tulokseen, että en olekaan se tämän talon pahin pelkuri.

Vaihto-oppilaana oleminen on vaikeaa. On kurjaa tietää, että on onnellisempi kuin koskaan aiemmin elämässään, mutta se on erittäin väliaikaista, eikä sitä aikaa voi koskaan saada takaisin vaikka miten toivoisi. Sama pätee täällä ihmisiin: minunkaltaiselle sentimentaaliselle ikävöijälle on vaikeaa tavata toinen toistaan mahtavampia tyyppejä ja tietää, että pientä murto-osaa lukuunottamatta niitä ei luultavasti näe enää koskaan. Useammin kuin kerran on käynyt mielessä, että mitä järkeä sitä on edes kiintyä ihmisiin, kun niistä joutuu kuitenkin luopumaan, ja sitten on paha olo ja sydänsuru ja ikävä. Tuosta me neiti Saksalaisen kanssa väiteltiin viime yönä. Että entä jos on typerä ja meinaa rakastua täällä johonkuhun, mitä siinä tilanteessa sitten oikein pitäisi tehdä? Neiti Saksalainen oli sitä mieltä, että siinä tilanteessa on paras pitää etäisyyttä ja vältellä koko tyyppiä, koska mitä järkeä sitä on olla onnellinen jonkun kanssa vähän aikaa, kun siitä ei kuitenkaan voi pidemmän päälle tulla mitään? Ja sitten minä - pessimistiminä, pelkuriminä, kaikenlaista riskinottoa ja itsensä likoon laittamista yli kaiken kammoava minä - yritin vakuuttaa sille, että se on täysin väärässä. Enpä olisi ikinä uskonut, että roolit tuossa keskustelussa voisi joskus mennä noin päin.

Mutta näin minä nyt vain näen sen tilanteen. Vaihto-oppilaana oleminen on vaikeaa, kyllä. Ehjänä täältä ei kotiin tulla, sekin pitää paikkaansa. Kun tulee kesäkuu ja pitää palata takaisin kotiin, se tulee olemaan vaikeaa, koska taakse jää ihmisiä, joita tulee pahuksen kova ikävä, ja sitten sitä ikävää itketään iltaisin suomalaisten ystävien ja jättimäisen jäätelöpurkin seurassa. Mutta niin se nyt vain menee - ainoa tapa suojella itseään itkulta ja ikävältä on pitää etäisyyttä kaikkiin ihmisiin ympärillä, ja mitä elämää se nyt sitten on? Sitten sitä vain katuu jälkeenpäin, että miksi olin pelkuri enkä nauttinut elämästä silloin kun oli mahdollisuus. Ja näin syvällisemmin ajateltuna olen sitä mieltä, että kaiken maailman ikävä ja itku ja sydänsurut menevät kyllä ohitse, vieläpä ihan inhimillisessä ajassa vielä tässä iässä, kun taas katumuksen ja mitä jos-kysymysten kanssa on sitten jo paljon inhottavampi elää. Ja jos nyt oikein syvällisiksi heittäydytään, niin eikö saman voi yleistää koko elämään? Vaikka eläisi kuinka pitkän ja onnellisen elämän, jossain vaiheessa tulee olemaan vaikeaa, koska joutuu eroamaan ihmisistä, joita tulee pahuksen kova ikävä, ja sitten sattuu ja sitä ikävää itketään iltaisin sen jäätelöpurkin kanssa. Mutta onko se muka hyvä syy pitää etäisyyttä ihmisiin ympärillä, varoa välittämästä kenestäkään, koska kaikki päättyy joskus kuitenkin?

Yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että Englannissa oleminen on tehnyt mulle hyvää. Yleensä minä olen se, joka miettii aina kaiken seurauksia, mitä jos sitä mitä jos tätä, ehkä tämä ei kuitenkaan ole hyvä idea, ja sitten en edes yritä. Mutta täällä ei voi miettiä kaiken seurauksia ja jättää asioita tekemättä siksi, että pelottaa, koska aika on rajallinen ja toista mahdollisuutta ei luultavasti tule. On kaksi vaihtoehtoa: elää täysillä kun on täällä (ja tietää, että jälkeenpäin se surettaa) tai koettaa pitää vaan etäisyyttä, ja sitten harmitella sitä jälkeenpäin, että haaskasi ainutkertaisen vaihto-oppilaskokemuksen, eikä tehnyt kaikkea mitä halusi, koska halusi suojella itseään ja pelotti liikaa. Ja jos tuo pätee vaihto-oppilaana olemiseen, niin miksi ei sitten koko elämään? Eikös sekin ole kuitenkin aika ainutkertainen kokemus?