let us go back to the time in the underground

Willows-kodin yläkerrassa on hitaasti meneillään prosessi, jota voisi kutsua paluuksi takaisin elävien kirjoihin. Valvoin viime yönä lentokentällä isosiskon seurana, ja sen kyllä tuntee, väsyttää ja on lievästi se zombiemainen olotila, joka valvomisesta yleensä jää; elämää on, mutta pään sisällä ei liiku hirveästi mitään, ei ainakaan mitään ajattelemisen arvoista. Onhan niitä öitä valvottu ennenkin, mutta tämä kerta kyllä väsytti. Kun olin viimein vaeltanut useamman pysäkin kautta lentokentältä takaisin Victoria Coach Stationille väsytti kyllä sen verran, että nukahdin kirjaimellisesti heti kun pääsin bussiin. Mulla ei ole mitään muistikuvaa siitä, että bussi olisi lähtenyt asemalta - jossain vaiheessa heräsin vain siihen, että herätyskello soi kymmenen minuutin päässä Canterburysta ja ihmettelin, että miten tähän on päädytty. No, ainakaan ei voi valittaa, että matka olisi mennyt hitaasti. Kotiintultuani otin heti parin tunnin torkut, sitten suunnistin pitkään, lämpöiseen suihkuun ja nyt yritän totutella takaisin arkielämään. Tällä hetkellä se arkielämä tosin näyttää aika masentavalta niin kuin aina matkan jälkeen. Canterburyssa on kylmä, kämpässä on päällä täysi kaaos ja keittiöön on kertynyt tiskiä sen verran, ettei sieltä löytynyt edes yhtä puhdasta juomalasia Lauraparan käytettäväksi. Tyypillistä.

Lontoon ruumiillistuma: metrotunneli eli tube.

 Niin, vietin siis muutaman viime päivän keskimmäisen siskon kanssa Lontoossa. Mitäs siitä voisi sanoa? Kivaa oli. Kävelin jalkaparkani kuolion tuolle puolen. Rahaa meni. Joka paikassa oli liikaa ihmisiä ja metrossa oli aina joko liian kuuma tai kylmä. Päivääkään en olisi vaihtanut pois ja niin edespäin. Lontoonreissulla oli aika täydellinen ajoitus - viime viikon loppuviikko oli aika rankka, kun surin sitä, että niin monet kivat tyypit lähtevät pois, joko vain loman ajaksi tai lopullisesti, ja olin muutenkin niin pahasti solmussa itseni ja muiden kanssa, että teki ihan vain hyvää lähteä kaupungista muutamaksi päiväksi. Lauantaiaamuna ei tosin ihan siltä tuntunut, vaan kirosanat ja vaatekappaleet lentelivät kun yritin pakata kaiken tarpeellisen ajoissa ennen bussin lähtöä. Kiireellä pakkaaminen ei tietty koskaan onnistu, ja aina kun luulin muistaneeni kaiken ja yritin lähteä ulos ovesta tuli mieleen vielä jotain, mitä piti palata takaisin hakemaan. Unenpöpperöisenä onnistuin myös onnellisesti unohtamaan sen tosiasian, että loma-ajalla on turha odotella Parkwoodiin busseja, joten kun sitten viimein muistin tämän pikkufaktan sain melko lailla juosta kampuksen toiselle laidalle bussipysäkille. Mutta ehdinpäs bussiin! Ha!

Joka-aamuinen juna Crystal Palacesta Lontoon Victoria-asemalle.

Oltiin siis Lontoossa lauantaista keskiviikkoaamuun. Meidän hotelli sijaitsi Crystal Palacessa noin kymmenen kilometrin päässä Lontoon keskustasta. Junalla sinne meni sellainen parikymmentä minuuttia, mikä ei ole ollenkaan paha, kun kiertelypäivän päätteeksi joka tapauksessa istuminen teki aina hyvää. Siskon kanssa tosin todettiin, että seuraavan kerran kun valitaan hotellia pitää tavallisen kartan lisäksi konsultoida myös topografiakarttaa, meidän hotelli nimittäin sijaitsi ihan järkyttävän kokoisen jyrkän ylämäen päällä. Voin kertoa, että sen päälle kiipeäminen ei hirveästi naurattanut iltaisin, kun oli kiertänyt ympäri Lontoota koko päivän ja kävellyt jalkansa tohjoksi. Ja totta kai heti ekana iltana päätettiin mennä "oikotietä" hotellille, mikä tietty päättyi siihen, että jouduttiin raahaamaan matkalaukkumme vieläkin isomman mäen päälle. Vaan voi sitä voitonriemun tunnetta, kun lopulta oltiin perillä...

Crystal Palace.

Meidän hotelli oli kyllä ehdottomasti mielenkiintoisin hotelli, jossa olen tähän mennessä ollut. Yleensäkin omien ja muiden kokemusten perusteella olen tullut vähän siihen tulokseen, että Englannissa ei oikein voi koskaan tietää mitä saa tuon majoituksen suhteen - tähtiluokitukset eivät välttämättä ole hirveän suuntaa-antavia, valokuvat ja hotellikuvaukset voivat olla harhaanjohtavia ja asiakkaiden kommenteista puolet on liioittelua ja puolet on totta. Odotukset hotellin suhteen eivät siis olleet hirveän korkealla, mutta ihan kelvollinen nukkumapaikkahan se oli - huoneessa ei tarvinnut palella, kylppäri oli siisti, suihku oli hyvä ja sänkykin oli puhdas ja nukkumakelvollinen. Mielenkiintoista hotellissa oli kuitenkin meidän huoneen sijainti. Kun huoneen numero oli 931, looginen oletus tästä toki olisi, että huone sijaitsisi yhdeksännessä kerroksessa. Vaan ei, jos meidän huone sijaitsi yhdeksännessä kerroksessa niin sitten se oli kyllä miinus yhdeksännessä - huone sijaitsi jännittävästi erittäin monen mutkan, käännöksen ja portaikon takana jonkin sortin maanalaisella sisäpihalla. Yhtään valehtelematta voin sanoa, että useamman kerran tuli eksyttyä kun yritettiin löytää huoneeseen tai sieltä pois. Pari kertaa kävi mielessä, että pitäisiköhän ripotella matkan varrelle leivänmuruja suunnistuksen avittamiseksi. Vaan hienosti siitäkin selvittiin - ja viimeisenä aamuna kuvattiin siskon kameralla video matkasta meidän hotelliin, ettei vain pääse unohtumaan, että miten sokkeloisessa paikassa sitä oikein on seikkailtu.

Jännittävä illallinen ekana iltana hotellin baarissa: voileipää, kokista ja sipsejä. Nälkä lähti.

Kolmen päivän aikana tuli kyllä kierrettyä Lontoota melkoisen tehokkaasti. Miehän olen käynyt Lontoossa muutama vuosi sitten ja esim. Big Benit ja Westminster Abbeyt tuli katseltua jo silloin, mutta eipä uusintavierailusta mitään haittaa ollut - Westminster Abbey nyt ainakin oli jännä nähdä uudestaan, kun tällä kertaa siellä on tiedossa kuninkaalliset häät ihan muutaman viikon päästä! Uusiakin paikkoja tuli katseltua. Esim. sunnuntaiaamu aloitettiin Camdenin markkinoilla. Kaverit etukäteen pelottelivat, että Camden on sunnuntaisin ihan sietämätön tungos, mutta joko aurinkoinen ja parinkymmenen asteen lämpötilalla höystetty säätila piti osan ihmisistä kotona tai sitten minun ja kaverieni käsitys "sietämättömästä tungoksesta" eroaa toisistaan melkoisesti, koska ei se tungos nyt niin sietämätön ollut. Kyllä, siellä oli paljon ihmisiä. Kyllä, siellä piti välillä käytellä ja väistellä kyynärpäitä. Ei se kuitenkaan paljon haitannut, koska Camdenissa oli niin paljon katseltavaa. Pienten kojujen seassa kierrellessä ja yli-innokkaita myyjiä väistellessä tuntui pikemminkin siltä kuin olisi ollut markkinoilla Espanjassa kuin Englannissa, ja säätila totta kai vain vahvisti tätä vaikutelmaa. Joten espanjalaiset markkinat ne siis oli. Myytävänä oli kaikkea mahdollista vaatteista koruihin, laukkuihin ja ihmeelliseen krääsään. Kaikkein mieleenpainuvin koju oli paikka, jossa tarjottiin mahdollisuutta kalahierontaan; jalat piti upottaa kala-altaaseen ja sitten antaa kalojen tehdä kalajuttujaan jalkojen ympärillä. Eeh, ei kiitos. Vaatekojuista sen sijaan syntyi löytöjä: Camdenista lähti kotiin kaksi maailman söpöintä mekkoa, toinen itse ostettuna ja toinen myöhäisenä synttärilahjana siskolta.

 

Että sellainen Camden. Shoppailua tuli totta kai harrastettua muutenkin. Maanantaina suunnistettiin Oxford Streetille, Lontoon shoppailutaivaaseen tai -helvettiin, näkökulmasta riippuen toki. Itse sijoitun mielipiteeni kanssa johonkin tuohon välimaastoon. Oxford Street on kiva ja on kätevää, että samassa paikassa sattuu olemaan niin paljon kauppoja, mutta pidemmän päälle se järkyttävä tungos kyllä alkaa käymään Lauraparan herkille hermoille, ainakin jos on jo valmis väsynyt ja niskat jumissa. Tällä kertaa Oxford Streetilla oli kuitenkin aika kivutonta ja jopa hauskaa; piipahdettiin kaupoissa, mutta ei kierrelty mitenkään pakkomielteisesti. Primarkin tungoksessa vierähti melkoisesti aikaa huippuhalpojen vaatteiden ja kenkien lähteellä; itse nappasin matkaan vain parin punnan valkoisen t-paidan tummansinisen mekon kaveriksi ja neljän punnan balleriinatossut, koska en talvisessa Suomessa pakatessani osannut ajatella, että jossain vaiheessa kevättä täällä voisi ehkä tarvita kesäkenkiä.

Oxford Street.

Oxford Streetin lisäksi vierailukohteena oli Piccadilly Circus, missä päämääränä oli itse aukion näkemisen lisäksi siellä sijaitseva leffa- ja levykauppa HMV. Sieltä Lauran hihaan tarttui Teho-osaston kahdeksas kausi, jota surullista kyllä ei löytynyt alennuksesta  Canterburysta. Onneksi Lontoo korjasi ongelman, ja nyt ensi viikko onkin sitten pelastettu. (Lomat ovat pelottavaa aikaa. Pitää aina varata tarpeeksi tekemistä aka Teho-osastoa.)

Piccadilly Circus.

Piccadilly Circusilla tehtiin myös visiitti Maanpäälliseen Taivaaseen, eli tänne:

Viisikerroksinen Waterstone's! Voiko kirjakaupalta enempää toivoa? Jos saisin shoppailla vain yhdessä kaupassa ennen kuolemaani, valitsisin Piccadilly Streetin Waterstone'sin. Oikeastihan tämä kirjakauppa on ihan Nähtävyys sinänsä - jos siitä haluaisi nauttia ihan täysillä, pitäisi matkustaa Lontooseen ihan vain sitä varten ja sitten viettää koko päivä hyllyjen välissä hypistelemässä tätä ja tuota ja tuota kirjaa, ehkä poiketa välillä kirjakaupan kahviossa välipalalla. Nythän me siskokset oltiin tässä vaiheessa jo kipuisia, särkyisiä ja väsyneitä, joten kierros jäi väkisinkin aika pintapuoliseksi. Vaan ehdittiinpä kiertää fiction-kerros läpi ja napata muutama pokkari matkaan, joten Laura oli aika onnellinen. Niin, ja olenko jo maininnut, että olen aika varma siitä, että Waterstone'silla on parantavia voimia? Ennen kirjakauppaan menoa kärsin melko ärsyttävästä päänsärystä, mutta sieltä poistuessa se oli - puff! - poissa. (Vähän ennen kauppaan menoa otetuilla särkylääkkeillähän ei tietenkään voi mitenkään olla mitään tekemistä tämän ilmiön kanssa.)

Turisteja leikittiin toki myös. Lontoo-ekskursion aikana tuli nähtyä mm. seuraavat paikat:

London Bridge.

Tower of London.

Houses of Parliament Thamesin South Bankilta katsottuna.

...ja vähän lähempää nähtynä.

Big Ben kauniissa valaistuksessa.

Westminster Abbeyn pääsisäänkäynti ei mahtunut kokonaan kuvaan vaikka miten yritin.

Trafalgar Square.

Arsenal-stadion.

British Museum.

St. James' Park.

Buckingham Palacen luona käytiin myös turisteilemassa, joskaan sieltä allekirjoittaneella ei ole valokuvia, koska siinä vaiheessa patterit päättivät viimein loppua kesken reissun. Kuninkaanlinnan luona oli joka tapauksessa häävalmistelut jo kovaa vauhtia käynnissä, suihkulähteen luokse rakennettiin jonkin sortin pressikorokkeita ja aidatun kukkapenkin luona työskenteli joukko miehiä, joiden selässä luki Royal Wedding Team 2011. Siihen tiimiin minä olisin liittynyt ihan mielelläni!

Muitakin hauskoja turistijuttuja tehtiin siskon kanssa - esim. käytiin King's Crossilla kurkistamassa laituria 9 ja 3/4, vaikka voin kyllä heti sanoa siellä vierailua suunnitteleville, että ei kannata, se ei ole sen arvoinen. Ensinnäkään laituri 9 ja 3/4 ei sijaitse laiturien 9 ja 10 välissä ja toisekseen kyseessä ei ole edes kiviseinä vaan juliste... No, onpahan pakolliset turistikuvat otettu. Toiset pakolliset turistikovat otettiin toki puhelinkopissa. Jostain syystä kaikki Lontoossa vierailevat vaihtarit (ja varmasti muutkin turistit) haluavat aina välttämättä napata itsestään valokuvan sellaisessa punaisessa puhelinkopissa. Totta kai me siskon kanssa haluttiin seurata esimerkkiä... mutta se onkin vaikeampaa kuin voisi kuvitella. Westminster Abbeyn lähettyvillä olevaan puhelinkoppiin oli jopa jonoa  - mutta ei siksi, että ihmiset olisivat halunneet soittaa puhelimella vaan siksi, että ihmiset halusivat kaikki itsestään valokuvan puhelinkopissa! Kyllä nauratti. Lopulta siirryttiin siskon kanssa viisaasti vähän syrjäisemmälle puhelinkopille, missä sai ottaa pakollisen turistivalokuvan ilman jonottamista...

Mikä ihme tämä musta puhelinkoppi on olevinaan? Pahispuhelinkoppi? Vain Voldemortille ja kumppaneille?

Että sellainen Lontoonreissu. Mahtuihan siihen myös paljon muuta, mutta kaikesta kertominen venyttäisi tämän blogikirjoituksen toivottoman pitkästä loputtomaksi. Todettakoon vain, että paljon hauskaa riitti ja muistan varmasti reissun vielä kauan jälkeenpäin. Vaan on se mukavaa olla kotonakin - kaupunkilomailu on yllättävän rankkaa, tällä neidillä on nivelet aina polvista lonkkiin niin jumissa, että tarvitsen luultavasti viikon levon ennen kuin olen jälleen kunnolla jaloillani. (Viikkoa pidemmäksi se lepo ei pääsekään venymään, koska viikon päästä perjantaina saapuu toinen sisko poikaystävineen ja seuraa toinen kierros Lontoossa...) Viikko varmasti menee myös siinä, että saan niistettyä kaiken noen nenästäni pois - se nimittäin pitää paikkaansa, että Lontoossa kun niistää niin nenäliina mustuu. Vaan onneksi mulla on nyt hyllyssä kokonainen uusi kausi Teho-osastoa, joten eiköhän sen seurassa mukavasti viikon lepäilekin.

Lopuksi vielä pieni vinkki: jos joskus vierailette Lontoossa Oxford Streetillä ja näette siellä jollakin sivukadulla vihreän kojun, jonka kyljessä lukee Gelateria, suosittelen pysähtymään ja tilaamaan belgialaisen vohvelin. Siskon kanssa pariin suuntaan haisteltiin sitä herkullista tuoksua ennen kuin viimein siskon synttärin kunniaksi tilattiin belgialaiset vohvelit kermavaahdolla. Parasta vohvelia, mitä olen ikinä syönyt - suosittelen lämpimästi!