slow down you crazy child

Oi ihanaa kevätlomaa kampuksella! Lämmitys ei toimi, keittiön lamppu on rikki, netti pätkii, kaikkiin taloihin ei tule lämmintä vettä ja siivooja tulee tekemään työnsä vasta kun siitä käy valittamassa receptionissa. Suurin osa opiskelijoista on mennyt kotiin loma-ajaksi; kampuksella näkee tällä hetkellä enemmän kaneja ja oravia kuin ihmisiä, ja ne vähät ihmiset tuntuvat kaikki olevan jostain syystä: a) korealaisia ja b) keskittyneet hyvin tiiviisti kirjastoon. Saksalainen kämppäkaverini pänttää kansainvälistä politiikkaa kirjastossa keskiyöhön asti ja saa minutkin miettimään, että pitäisikö siihen opiskeluun koettaa välillä vähän panostaa. Ilmassa leijuu jotenkin sellainen lopun alku; enää loppukokeet jäljellä ja sitten väki palaakin lopullisesti kotiin. Neiti Saksalaisen kanssa mietittiin vähän haikeasti yhtenä iltana, että olisikohan meidänkin pitänyt mennä loman ajaksi takaisin kotiin niin ei tarvitsisi seurata sivusta tätä meidän täydellisen onnellisen kampusmaailman kutistumista, mutta surumielistä tai ei, olen kuitenkin mieluummin täällä. Jälkeenpäin vain harmittaisi, jos ei ottaisi ajastaan täällä kaikkea irti, ja sitä paitsi - on kampuksella hiljaista ja toimiipa lämmitys tai ei - elämä Englannissa on edelleen aika onnellista.

Ai miten niin onnellista? Kai ne on ne pienet hetket, jotka tekee elämästä täällä elämisen arvoista ja joita on kiva muistella jälkeenpäin. Lauantaiaamu, jolloin hölköttelen ruokaostoksille kaupungille ja hypistelen kaupassa maailman suloisimpia Marks&Spencerin suklaamunia. Iltapäivä kämppiksen kanssa muffinsseja leipoessa. Ilta, jolloin brittikämppis aina yhtä komean kaverinsa kanssa tulee yllätysvisiitille ja traumatisoin ne ikuisiksi ajoiksi syöttämällä niille turkinpippureita (kiitos tuliaisista, sisko!) Kummallinen keskiyö, kun neiti Saksalainen ja minä saadaan päähämme istuttaa perunoita takapihalle, ja minä seison jalkakäytävällä vahdissa sillä aikaa kun neiti Saksalainen kaivaa kuoppaa, ettei kampusvahti vain saa meitä kiinni itseteosta. Joka päivä yritän muistuttaa itseäni, että nyt olisi aika kirjoittaa välillä sitä yksityistäkin päiväkirjaa. En halua unohtaa tätä kaikkea kun menen takaisin kotiin.

Oikeastaan on aika lailla kesälomaolo. Okei, tällä lomalla pitää kyllä myös opiskella, mutta toisaalta johan siitä on pari vuotta kun kesälomaan on viimeksi voinut assosioida sellaisia sanoja kuin toimettomuus, vapaa-aika ja rentoutuminen. Opiskelua tai työntekoahan se opiskelijan kesäloma nykyään merkitsee, joten sillä mittapuulla mitattuna on hyvinkin lomaolo. Mitä siitä, että pitää päntätä sotastrategioita ja Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa, kun aikaa on myös muuhun? Sää on tarpeeksi lämmin ja olo on tarpeeksi pirteä, että päivän voi aloittaa ihanalla aamulenkillä auringossa. Opiskelusta huolimatta riittää energiaa touhuta kaikkea muutakin, niin kuin leipoa ja väsätä kivoja kesäisiä salaatteja päiväruoaksi. Talvilukukausi oli näin jälkeenpäin ajateltuna tosi sosiaalista aikaa, joka toinen ilta oli jotakin jossakin ja joka toinen ilta sitten joko päntättiin edellisenä päivänä lukematta jääneitä läksyjä tai nuokuttiin tietokoneella Vapaakentän parissa univelan kourissa. Nyt on sitten tullut puuhattua enemmän niitä tyypillisiä Laura-juttuja; olen katsonut paljon Teho-osastoa ja viettänyt tuntikausia sängyn pohjalla pokkareita lukemalla, ja viimeisen viikon aikana olen myös pitkästä aikaa alkanut kirjoittaa. Koko talvilukukauden aikana kirjoitin yhteensä ehkä muutaman sivun, ja nekin oli aika kehnoa tavaraa, kun energiaa ei riittänyt ja jotenkin ei vain osannut keskittyä kun kaikki muu ulkomaailmassa oli niin paljon mielenkiintoisempaa. Olen kirjoittamisen suhteen vähän sellainen ihminen, että mun elämän ja tunne-elämän pitää olla rauhallista ja tasaista, että pystyn keskittymään kunnolla fiktiivisten hahmojen elämään. Ei varmaan tule mitenkään yllätyksenä jos totean, että ulkomaille muuttaessa elämä ja tunne-elämä on kaikkea muuta kuin rauhallista ja tasaista? Niin, ja sitten kun ottaa huomioon se, että kykyni kirjoittaa puhdasta, eloisaa ja kuvailevaa Suomea laskee täällä englantia puhuessa kuin lehmänhäntä... No joo, sellaista se on. Kyllähän se oma kirjoittamattomuus on välillä vähän vaivannut kun tuntuu siltä, että pitäisi, mutta toisaalta asiantilaa lievittää vähän se, että olen kuitenkin koko ajan havainnoinut, ideoinut ja kirjoittanut pääni sisällä. Täällä on nähnyt ja kokenut niin paljon uutta, että varmasti Suomessa on paljon kirjoitettavaa kunhan ehtii istua aloilleen, pelata muutaman pelin Vapaakenttää ja kanavoida vähän asioita päänsä sisällä sinne fiktion puolelle.

Kokeisiinluku on täällä kyllä aika mielenkiintoista touhua. En oikein tiedä, että mitä niihin kokeisiin pitäisi lukea. Kaikkia kolmen kurssin kirjoja, esseitä ja artikkeleita ei ehdi mitenkään kahlata läpi ennen koepäiviä, ja toisaalta missään ei ole selkeästi sanottu, että mitä niihin kokeisiin pitäisi lukea. Sen verran tiedät, että kokeet ovat esseekokeita; vaihtoehtoina on ilmeisesti kahdeksan kysymystä, joista kahteen pitää vastata. Aikaa on kaksi tuntia, eli tunti per essee. En oikeastaan jännitä tuota aikarajoitusta - Suomessa olen niissä englanninkielisissä kokeissakin se, joka lähtee aina ensimmäisenä tentistä, koska en vaan jotenkin osaa tehdä kokeita hitaasti. Sanastopuoli totta kai jännittää, on varmasti mielenkiintoista yrittää kirjoittaa esseitä kansainvälisen politiikan sanastolla ilman sanakirjaa. Toisaalta olen kyllä elänyt ilman sanakirjaa jo kolme kuukautta ja aina saanut asiani sanotuksi, vaikka ne hienot sanankäänteet ehkä joskus jäävätkin puuttumaan. Eniten ehkä häiritsee se taustatiedon puute; olen melkoisesti huonommassa asemassa kun vertaa niihin, jotka ovat lukeneet kansainvälistä politiikkaa jo kaksi vuotta ja itse asiassa tietävät jostakin jotakin. Mulla lukeminen tyssää jo vähän siihen, että luen jotain kuvausta sotastrategioista vuosien aikana ja jossain sivulauseessa mainitaan Falklandin sota niin kuin se olisi ihan itsestäänselvä esimerkki, ja minä huomaan ihmetteleväni, että mikä ihmeen Falklandin sota. Yleissivistyksessä ehkä pieniä puutteita? No joo, eiköhän siitä jotenkin selvitä. Tähän asti olen saanut esseistä ihan hyviä arvosanoja, joten vaikka mokaisinkin kokeet ihan täydellisesti on kuitenkin aika todennäköistä, että pääsisin kurssit vähintään rimaa hipoen läpi. Ja rimaa hipoen on tietty se ainoa asia, joka kiinnostaa, koska - kuten aina sanon - kieltä ja kulttuuriahan täällä opiskellaan.

Siitä kielestä ja kulttuurista puheenollen, pari englanninkielen juttua on taas aiheuttanut huvitusta:

• Perheenjäsenten tapaaminen aiheuttaa selvää kielellistä hämmennystä. Ensimmäisenä yönä hotellissa Lontoossa siskon kanssa rupesin puhumaan siskolleni englantia. Kun tulin muutaman päivän päästä takaisin Cantersiin olin niin tottunut puhumaan suomea, että meinasin vähän väliä pälättää sitä kämppäkavereillekin. Uusi kielellinen hämmennys lienee tiedossa, kun toinen sisko poikaystävineen saapuu ensi viikonloppuna. Onneksi ehtinen palata takaisin englanti-modeen ennen loppukokeita.
• Näin Lontoossa ensimmäisen kissani Englannissa ja rupesin ihan automaattisesti puhumaan sille englantia!
• Viime aikoina olen törmännyt kaupassa myyjiin, jotka kutsuvat mua nimityksellä ma'am. Anteeksi? Darling ja love ovat söpöjä, ja kestän kyllä kiltisti melkoisen valikoiman muitakin kutsumanimiä, mutta ma'am saa kyllä karvat nousemaan pystyyn, hampaat irveen ja kylmät väreet juoksemaan pitkin selkäpiitä. Ma'am kuulostaa siltä kuin olisin joku keski-ikäinen nainen. Hmm, tai Englannin kuningatar!
• Nyt on ilmeisesti pääsiäinen. Brittikämppis kavereineen kävi käymässä viime viikolla ja kysyivät, että how's your Easter? Tähän allekirjoittanut tietenkin heti totesi, että ei vielä ole pääsiäinen, pääsiäinen on sitten kun on tarjolla suklaamunia ja viimeksi kun tarkastin, kukaan ei tuonut suklaamunia tullessaan. Englantilaisia herrasmiehiä nauratti, ja totta kai heti kun olivat selittäneet asiat muistin, että niin, easter on toki yhtä kuin easter break, koska jostain syystä tätä lomaa kutsutaan nimellä pääsiäisloma, vaikka mulle se on kevätloma. 
• Olen vihdoin keksinyt virallisesti Englannin Hämmentävimmän Ilmaisun. Luulin jo, että se saattaisi olla se mystinen cheers (vaikka nykyään cheers on siinä määrin luonteva osa omaakin sanavarastoani, että Tampereella käännöstieteilijäprofessorit varmaan ryhtyvät heti kitkemään sitä kuokan, lapion ja kyynelten kanssa), mutta kyllä se on sittenkin joku tästä rimpsusta: Are you alright? / You alright? / You okay? Aluksi tuon kysymyksen kuuleminen hämmensi urakalla ja ihmettelin, että näytänkö jotenkin tosi ahdistuneelta / onnettomalta / säikähtäneeltä / eksyneeltä, kun koko ajan joku on kysymässä, että oletko kunnossa. Itse asiassahan tuo on täkäläisten tapa kysyä, että mitä kuuluu - how are you ei jostain syystä kuulu englantilaisten kaverieni sanavarastoon. Nykyään sentään tiedostan jo, että you alright on sama kuin "mitä kuuluu", mutta silti aina kun kuulen sen reagoin vaistomaisesti hetken hiljaisuudella ja hämmentyneellä silmienräpyttelyllä kun mietin, että miksi ihmeessä en olisi kunnossa...

Ai niin muuten, sain vihdoin sen Spotted Dickin maistettua! Ei se ole ollenkaan yhtä epäilyttävää kuin nimestä voisi päätellä... Mutta ei se vielä Englanti-herkkujeni listalla Marks & Spencerin mustikkakaurakeksejä tai Tescon butter toffee cookieseja kyllä voita.