hiuksissa hiekkaa

Meilläpäs on kesä! No, ei ihan, mutta tällä viikolla on kuitenkin saatu nauttia plus viidentoista asteen lämpötiloista ja auringonpaisteesta, mikä siirtää Lauraparan automaattisesti henkisesti Suomen kesäloma-aikoihin ja vaikeuttaa kummasti läksyjenlukua. Ollaan tosin todettu muutaman kaverin kanssa, että läksyjenluku on täällä aina aika toivotonta. Jos on aurinkoista niin tuntuu turhauttavalta haaskata viikon mahdollisesti ainoaa kaunista päivää tietokoneella istumiseen. Jos on pilvistä ja sateista niin mieliala on niin matalalla, ettei läksyjenluvusta tule mitään. No, ihana kevätsää kyllä päihittää läksyjenluvun mennen tullen. Aurinkoista, sininen taivas, lämmintä, kukkia ja upeita kukkivia puita joka puolella... Alan oikeasti ymmärtää, miksi Kentiä kutsutaan nimellä Englannin puutarha. Se nimitys ei ole nimittäin yhtään liioiteltu.

Tällaista on meillä tällä hetkellä. Totta kai meillä on myös siitepölyä ilmassa, mikä aiheuttaa Laura-nimisissä suomalaisissa aivastelua ja silmienkutinaa ja lisääntynyttä antihistamiinin käyttöä - mutta jotenkin se on kuitenkin aika helppo kestää, koska keväässä on myös niin paljon hyviä puolia. Niin kuin oravat ja söpöt pikkupuput, joiden näkee juoksentelevan toistensa perässä harva se päivä. Tai se, kun aamulla raottaa verhoja ja auringonvalo tulvii ikkunasta sisään, ja heti on miljoona kertaa pirteämpi ja onnellisempi olo. En ikinä kyllästy siihen tunteeseen. Suurimman huvituksen kuitenkin tarjoavat englantilaiset, jotka selvästi osaavat ottaa keväästä kaiken ilon irti. Heti kun on aurinkoista ja se plus viisitoista lämmintä kampuksen nurmikot täyttyvät ihmisistä, ja kadulla tulee vastaan väkeä kesähameessa ja varvassandaaleissa... Okei, okei, onhan täällä lämmintä, mutta eikös ne varvassandaalit ole jo vähän liikaa? (Myönnetään, menin tänään rannalle kesämekko päällä. Mutta mulla oli myös lämpöiset sukkahousut jalassa ja huppari matkassa, joten sitä ei kyllä lasketa.)

Mulla on aika rento viikko meneillään. Olen kyllä sen ansainnut, koska koko viime viikko ja viikonloppu vierähti esseiden parissa. Ei sekään kyllä ollut loppujen lopuksi niin kauheaa kuin etukäteen kuvittelin. Totta kai kirjoitettiin ahkerasti, mutta mun ihanan neiti Saksalaisen kanssa pidettiin aina muutaman tunnin välein lepotauko, jolloin ilmestyttiin alakerran keittiöön teelle tai syömään ja juoruamaan ajankohtaisista asioista. (Rakastan Parkwoodia, täällä on aina hyviä juoruja liikkeellä.) Pizzan ja englantilaisten puddingien voimalla viikonlopusta selvittiin, ja nyt on rentoa elämää pari viikkoa; seuraava essee tarvitsee palauttaa vasta huhtikuun 8.päivä, mikä puolestaan tarkoittaa sitä, että sille ei kannata uhrata ajatustakaan ennen huhtikuun alkua. Lisäksi viikko on muutenkin siitä kiva, että professorit lakkoilevat parina päivänä, joten vaikka kaikkia seminaareja ei ikävä kyllä ole peruttu, on kuitenkin vähän kevyempi lukujärjestys. (Kevyempi ja kevyempi, viimeksi kun tarkastin niin ei mulla ollut muutenkaan kuin kahdeksan tuntia viikossa... mutta kaikki on suhteellista.)

Herne Bay.

Tavallista rennomman viikon ja upean aurinkoisen kelin kunniaksi lähdettiin neiti Saksalaisen kanssa rannalle. Pienen arpomisen jälkeen kohteeksi valikoitui Herne Bay noin puolen tunnin verran Cantersista pohjoiseen... koilliseen... ylöspäin. Mulla ei ollut Herne Baysta mitenkään selkeää mielikuvaa paitsi että se on meren rannalla (ja näin upean "kesäisenä" päivänä merenranta oli meillä se tärkein kriteeri.) Jotenkin mielessäni olin kuvitellut Herne Bayn tosi pieneksi paikaksi (Whitstablella saattoi olla jotain vaikutusta tähän asiaan), mutta se olikin ihan kunnon kokoinen paikka, ja ihana kuin mikä! Mun suosikkipaikkakunta Kentissä vaihtelee aina sen mukaan, missä olen käynyt milloinkin, ja siksi ei ehkä olekaan yllättävää, että nytkin Herne Bay ampaisi listan kärkeen. Aurinkoisella säällä saattoi olla jotain tekemistä asian kanssa...

Meri.

Herne Bayssa ei tosiaan menty mitään erikoisia nähtävyyksiä katsomaan, vaan suunnistettiin ihan vaan merenrannalle. Surullistahan täällä on se, että tähänastisten kokemusten perusteella Englannista saa mukavaa hiekkarantaa hakea - Herne Baynkin ranta oli täynnä pikkukiviä, hiekkaa oli tuskin nimeksikään. Toisaalta merenrannalla on aina ihanaa, onpa alla hiekkaranta tai ei. Rakastan yksinkertaisesti meren katselemista ja lokkien ääniä ja sitä meren tuoksua nenässä.

Tälläkin kertaa ohjelmassa oli fisut ja sipsit rannalla. Kyllä se vain taitaa olla niin, että fisut ja sipsit ovat se lempiruokani täällä Englannissa. Taso kyllä vaihtelee aika hurjasti sen mukaan, mistä paikasta ruokansa ostaa, mutta jotenkin siinä on vain jotakin ihanan englantilaista, että istuu jossakin merenrannalla mussuttamassa fish'n'chipsia englantilaisten ympäröimänä. Yleensäkin rakastan merenrantoja täällä. On hauska tarkkailla kaikenlaisia ihmisiä, pieniä lapsia ja vanhoja ihmisiä ja ihmisiä koirien kanssa, ja miettiä, että millaista olisi viettää koko elämänsä täällä. Niin paljon kuin rakastankin tätä maata ja näitä ihmisiä ja kulttuuria ja kieltä, ja vaikka kääntäjäopiskelijana varmaan saan tästä kaikesta vielä vähän enemmän irti kuin muuten vain saisin, olen kuitenkin täällä aina vain ulkomaalainen. Voin syödä fisuja ja sipsejä ja opetella paikallista slangia, mutta ei se tee musta englantilaista - eikä musta tulisi englantilaista, vaikka asuisin täällä koko elämäni. Eikä siinä mitään vikaa ole, koska suomalaisuus on myös aika pahuksen kiva ominaisuus ihmisessä.

Vesi oli kylmää.

Saanko sanoa, että en tiedä, miten selviän sitten kun pitää kotiutua takaisin Suomeen ja erota neiti Saksalaisesta! On huippukivaa, kun saman katon alla asuu ystävä, jonka kanssa pitää tyttöjenilta kun ei huvita lähteä ulos tai syödä paahtoleipää neljältä aamuyöllä kun kumpikin on stressaantunut esseistä eikä saa unta. Välillä musta tuntuu, että me käyttäydytään neiti Saksalaisen kanssa kuin neljätoistavuotiaat - kikatetaan kippurassa, syödään valtavia määriä jäätelöä samasta purkista ja valitetaan kaksilahkeisista (koodinimillä, ettei miespuoliset kämppikset tiedä kenestä me puhutaan.) Mutta toisaalta on aika rentouttavaa, että voi käyttäytyä vähän tyhmästi ilman, että tarvitsee stressata siitä, näyttääkö tyhmältä sen toisen silmissä. Neiti Saksalaista tulee kyllä valtava ikävä sitten kun lähdetään kumpikin kotiin... mutta toisaalta onneksi Suomessa on odottamassa myös omat ihanat ystävät, joiden seurassa voi nauraa kippurassa ja käyttäytyä tyhmästi. Ja onneksi nykyään parin valtionkaan välinen etäisyys ei ole mikään maailmanloppu ystävyydelle.

Jos olisin rikas voisin vaikka asua täällä...

Mulle on tapahtunut jotain mystistä täällä Englannissa! Mulla alkaa olla vähitellen sellainen olo, että musta saattaa olla kehittymässä jopa seurallinen olento... Aika pelottavaa oikeastaan. Kehitystä siihen suuntaan on kuitenkin selvästi tapahtunut. Aluksi Englantiin tullessa vähän ahdisti kun tuntui siltä, että koko ajan oli joku kämppiksistä koputtamassa ovelle, ja jatkuva seurallisuus vähän meinasi väsyttää kun olen kuitenkin tottunut viettämään melkoisen paljon aikaa ihan oman ihastuttavan itseni ja omien ajatusteni seurassa. Usein teki mieli vain jäädä kotiin kun joku tyyli pyytämään, että mentäisiinkö sinne tai sinne. En tiedä, miksi - tosiasia on, että mulla on melkein aina tosi hauskaa kun vain saan ensin kiskottua itseni ulos ovesta, lähteminen vain on jotenkin vaikeaa kun omassa huoneessa on lämmintä ja peitto ja sänky ja ruokaa ja luultavasti vieläpä myös keskeneräinen kausi Teho-osastoa. Ja olen itsekin aina tietoinen siitä, että mulla olisi hauskaa jos lähtisin ulos ovesta... mutta jääminen on usein liian helppoa. Täällä on kuitenkin tapahtunut selvää kehitystä. Oikein yllätyin itsekin kun tajusin eilen, että mulla oli levoton olo kun olin istunut neljä päivää lähinnä sisällä näkemättä ihmisiä sen kummemmin. Oli ylimääräistä aikaa, ei läksyjä, suhteellisen pirteä olo, ei mitään tekemistä... ja olisin toki aina voinut kirjoittaa tai lukea tai katsoa Teho-osastoa, mutta ihan ensimmäisenä teki kuitenkin mieli mennä ulos tai nähdä kavereita. Mitä ihmettä teen Suomessa, missä tulee väkisinkin istuttua yksin sisällä paljon enemmän? Ei se kai auta kuin ruveta aktiiviseksi ja alkaa ehdottaa ihmisille, että mitä jos tehtäisiin yhdessä jotain. Pelottava ajatus!

 

Ylläoleva kuva ei oikein näy jos sitä ei klikkaa suuremmaksi, mutta punaisessa kyltissä lukee kuitenkin, että "beware soft mud" eli varo pehmeää mutaa. Tästä kyltistä piti ottaa kuva ihan vain siksi, että mun mielestä tuollaisia kylttejä pitäisi olla joka paikassa... pehmeä muta ja Englanti ovat nimittäin mun mielessä aika lailla toistensa synonyymeja...

ankeudesta, ampiaisista ja Gandalfista

Joskus Suomi kyllä tuntuu vähän turhan kaukaiselta. Joskus; tällaisina päivinä kun nousen sängystä ihan vain huomatakseni, että herra Espanjalaisen ja sen espanjalaisten herrakaverien eilisestä illanvietosta on seurauksena se, että talon molemmat vessat on tukossa, eikä herra Espanjalainen ole viitsinyt mainita asiasta tai tehdä asialle mitään (aka ilmoittaa asiasta housekeeping-paikkaan). Yhteiskämpässä asumisen iloja! Sitten vain saman tien vaatteet päälle ja housekeepingin kautta kirjastoon, missä on tarjolla vessa. Saanko sanoa, että ei voi päivä enää kehnommin alkaa? Olen niitä ihmisiä, jotka tarvitsevat aamulla nahjusteluaikaa yöpuku päällä ja teemuki kädessä ennen kuin edes harkitsevat mitään järkevää toimintaa, esim. pukeutumista tai ulos liikahtamista. Tämän aamurutiinin rikkoutumisesta seuraa melkein poikkeuksetta se, että olen koko päivän väsynyt, kärttyinen ja tunnen itseni ihan mörrimöykyksi. Vaan minkäs teet? Kävin sitten samalla kirjaston atk-luokassa viimeistelemässä ja tulostamassa sotakurssin esseen, viskasin sen Rutherfordiin hurjat neljä tuntia ennen aikarajaa ja laahustin takaisin kotiin. Sateessa, totta kai. Ja kotona muutuin sitten entistä pahantuulisemmaksi, kun herra Espanjalainen viimein suvaitsi nousta kauneusuniltaan. Olin kärttyisenä kotimatkalla suunnitellut hienon puheenvuoron ärtymykseni selvittämiseksi ja annoinkin herra Espanjalaisen kuulla kunniansa... ja puheenvuoroni päätteeksi sain vastaukseksi vain tyhjän katseen ja kysymyksen: "What did you say?" Niinpä niin. Mulla ja herra Espanjalaisella on normaalistikin kommunikointiongelmia mun puhenopeuden vuoksi, ja kun kiukkuisena mun puhetahdilla on tapana vielä kiihtyä entisestään... Toivotonta. En tiedä mitään turhauttavampaa kuin se, että olen suunnitellut pitkän, hienon ja huolellisesti argumentoidun puheenvuoron, ja sitten se toinen osapuoli ei ymmärrä sanaakaan! Ja sitten muut kämppikset ovat vielä kehuneet useampaan otteeseen, miten herra Espanjalaisen englanti on kehittynyt hurjasti viime syksystä. Hmm, mitäköhän se viime syksynä osasi luetella? Aakkoset? Okei, ei saisi olla ilkeä. Mutta kun kärtyttää.

Niin että nyt sitten istutaan omassa huoneessa ja odotellaan, että huoltomiestyyppi tulee hoitamaan vessat kuntoon. Ja tosiaan istun kirjaimellisesti omassa huoneessa, koska poistuminen on liian pelottava vaihtoehto. Kävin äsken alakerrassa aikomuksena keittää cuppa (aka teetä) kärttyisyyden poistamiseksi... ja törmäsin eteisessä Vuosisadan Pelottavimpaan Ampiaiseen! Tässä vaiheessa pitäisi varmaan mainita, että ampiaiset ja mehiläiset ja muut pelottavat lentävät jutut on Lauran Pitkän Pelkolistan kärjessä heti tulipalojen, murhaajien ja raiskaajien jälkeen. Jos metrin säteellä on pörriäinen, minä juoksen toiseen suuntaan. Jossain vaiheessa kesää yleensä opin sietämään niitä - ahdistun totta kai aina kun sellainen sattuu näköetäisyydelle, mutta pystyn ehkä pysymään kiltisti paikoillani (jos joku perheenjäsenistä seisoo vieressä ja hokee, että pysy nyt ihmeessä paikallasi koko ajan) jos oikein yritän. Nyt on kuitenkin vielä maaliskuu eikä mun suomalainen sisäinen kelloni ole vielä valmistautunut kohtaamaan pörriäisiä lähietäisyydeltä. Ja vaikka olisikin, mitä tulee ampiaisiin sisätiloissa... siihen mulla on aina ollut vain yksi ratkaisu: "ISIII!" Mutta täällä ei ikävä kyllä ole isää pelastamassa isoilta pahoilta ampiaisilta, ja herra Espanjalainenkin paineli häntä koipien välissä seminaariin heti saarnani jälkeen, joten olen yksin kotona. Yksin ilkeän ampiaisen kanssa. Säikähtäneenä juoksin tietenkin omaan huoneeseen, läimäisin oven kiinni ja vielä lukkoon (siltä varalta että ampiaiset osaavat nykyään tiirikoida lukkoja) ja nyt istun täällä ja odotan, että: a) huoltomies tulee korjaamaan vessan ja voin samalla pyytää sitä tappamaan ampiaisen, b) neiti Saksalainen tulee kotiin viiden aikaan iltapäivällä ja pelastaa Lauran hädästä. Ongelmallistahan tässä on se, että jossain vaiheessa olisi kiva päästä käymään vessassa. Ja nälkäkin saattaa iskeä. Pikainen inventaario paljasti, että mulla on huoneessa pussillinen mandariineja. Ja mehupullo, jonka korkkia en saa väännettyä auki ennen kuin joku vahvempi yksilö tulee kotiin. Ja suklaata, joka sisältää pähkinää (Vakava Allergia). No, toisaalta on lohduttavaa tietää, että jos tilanne menee oikein epätoivoiseksi voin aina päästää itseni päiviltä pähkinäsuklaata syömällä. Eli jos ette kuule minusta tämän jälkeen...

Muutenkin on ollut taas vähän ahdistusolo päällä. Alan epäillä, että saatan hyvinkin olla maanisdepressiivinen, yhtenä hetkenä kaikki on hyvin ja seuraavana hetkenä kaikki on huonosti. Jos niissä kohtauksissa olisi edes jotakin logiikkaa - mutta ei, eilenkin oli ihan kelvollinen päivä, mitä nyt oli vähän tylsää ja pilvistä ja sateista ja liikaa esseetä. Olin menossa kymmenen jälkeen nukkumaan, koska tanssi-illan jälkeen väsytti, ja sitten kun olin kuunnellut parisenkymmentä minuuttia musiikkia iski Ahdistus. Tuosta noin vain kauhea itkukohtaus päälle ja vatsanpohjassa kuristava surkeus, joka ei ota hellittääkseen. Ei sillä, että se olisi mitään, mitä en olisi potenut jo ainakin puolen vuoden verran Suomessa - täällä ahdistuskohtaukset vain iskevät kurjempina kun ei voi soittaa kotiin niin kuin normaalisti tekisi. Tai totta kai sitä voisi, mutta toistaiseksi ahdistusmasennus ei ole vielä äitynyt niin kammottavaksi, että sen takia tuntuisi tarpeelliselta herättää kotiväki yhdeltä yöllä ja aiheuttaa muutamassa minuutissa kymmenen euron puhelinlaskut. Sitä paitsi kun tiedän, että ahdistus menee aina ohi kunhan vain itkee tarpeeksi. Nyt vain kävi huono tuuri kun se iski juuri silloin kun molemmat neitikämppikseni sattuivat olemaan poissa kotoa - muuten olisin hyvinkin voinut ryömiä jommankumman huoneeseen surkeaa oloani valittamaan ja pian kaikki olisi ollut paljon paremmin. (Mun täytyy joskus kirjoittaa blogiteksti aiheesta Lauran ja Inan Innovatiiviset Itsepiristysoperaatiot - niihin liittyy mm. valtavia määriä jäätelöä ja valehenkilöllisyyksien kehittämistä.) Nytkin, ihan ilman seuraa ja ulkopuolista apua olo alkaa vähitellen kohentua. Päällä on edelleen itkupäivän jälkeinen alakulo, mutta en ole ihan niin vakuuttunut siitä, että olen maailman kelvottomin olento, josta kukaan ei tykkää. Eikä siinä ahdistuksessa ole varsinaisesti kyse siitäkään, vaan... Tiedättekö (500) Days of Summer-leffassa sen kohtauksen kun Summer ja Tom juttelevat peloistaan, ja Summer kertoo toistuvasta unestaan, jossa lentää ja on onnellinen, kunnes tajuaa olevansa ihan yksin? Se kai kuvaa aika hyvin täkäläisiä Ahdistuskohtauksia. Irrationaalista, tiedetään.

Muutenkin maailma on juuri nyt aika pelottava paikka, Japanit ja Libyat ja ydinvoimalaonnettomuudet. Totta kai sen tietää jossakin mielensä perukoilla koko ajan, että koskaan ei voi tietää miten paljon aikaa on jäljellä ja jos oikein realistisia ollaan niin kuka tahansa meistä voi kuolla milloin vain ja sitten kaikki on ohi, mutta ei sitä yleensä ajattele. Sitten kun tapahtuu jotakin tuollaista hallitsematonta kuin Japanissa... En tiedä, ensin ahdistaa ihan hillittömästi kun tajuaa taas kerran käsinkosketeltavasti sen, miten maailma voi oikeasti muuttua sekunnissa. Itse sitä jotenkin ajattelee, että aina on aikaa toteuttaa ne haaveet myöhemminkin ja mikäs kiire tässä on, mutta ei se tosiasiassa ole niin. Koskaan ei voi tietää. Toisaalta se tuntuu valtavan ahdistavalta ja masentavalta, ja toisaalta taas... En tiedä, se pistää omat pienet ongelmat hetkellisesti vähän sopivampaan kontekstiin, ja toimii tarpeellisena muistutuksena siitä, että jos oikeasti haluaa jotakin elämältä, sitä ei kannata lykätä hamaan tulevaisuuteen, koska hamaa tulevaisuutta ei välttämättä koskaan tule.

Mulla on muuten aivan pettämätön anti-ahdistus-temppu. Aina kun maailma alkaa tuntua liian pelottavalta paikalta ja kaikki tuntuu kaatuvan niskaan metsästän Youtubesta sen Sormuksen Ritarien loppukohtauksen, missä Frodo seisoo rannalla sormus kädessä ja muistelee mielessään keskusteluaan Gandalfin kanssa:
Frodo: I wish the ring had never come to me. I wish none of this had happened.
Gandalf: So do all who live to see such times, but that is not for them to decide. All you have to decide is what to do with the time that is given to you.
Ja taustalla soi Howard Shoren ihana Fellowship of the Ring ja heti on paljon parempi olo.

Lopuksi voisin vielä todeta, että vaikka suurimman osan ajasta tuntuu siltä, että kansainvälinen politiikka menee ihan yli hilseen, olen selvästi oppinut sittenkin jotakin! Olen seurannut koko päivän the Guardianin sivuilta Libyan tilannetta ja voin suureksi ylpeydeksi sanoa, että olen ymmärtänyt aika hyvin, mistä on kyse. Kirjoitan tällä hetkellä esseetä responsibility to protect-opista, ja tuo Libyan tilanne heijastaa sen eri puolia ja mielipiteitä siitä aika hyvin - niin hyvin, että siitä täytynee mainita esseessäkin, valmistaudu olemaan vaikuttunut, professori Ääliö! (Mutta ihan oikeasti, oliko Englannin pakko mennä sotkemaan sormensa tähänkin juttuun? En tykkää olla maassa, joka on sekaantunut sotaan. Eeh, humanitaariseen interventioon.)

rainy days and Mondays always get me down

Jaahah, ja se siitä viikonlopusta. Neiti Saksalaisen kanssa todettiin, että viime viikko oli ehkä tähänastisista hauskin saarivaltiossa - täydellinen kevätsää, hyvää seuraa, vähän koulujuttuja ja paljon kivaa tekemistä. Ikävä kyllä tästä viikosta näyttää tulevan kiireinen ja ankea siitäkin edestä. Päätin jo eilen harvinaisen saamattoman viikonlopun seurauksena, että heti maanantaina alkaa kurinpalautus ja kunnollinen elämä - kouluhommien parissa ahkerointi, vatsanpohjalle yksi lämmin ruoka päivässä ja nukkumaan viimeistään puolenyön aikaan. Ihan hyvä ja tarpeellinen päätös sinänsä... mutta siitä huolimatta vähän meinasi masennus iskeä tänä aamuna kun herätyskello soi ihan liian aikaisin aamulla ja ensimmäinen valvetilan ajatus oli, että pahus, nyt täytyy alkaa kirjoittaa esseetä. Seuraavat pari viikkoa nimittäin menevät aika tiiviisti esseiden parissa. Viikon päästä maanantaina pitää palauttaa YK-kurssin essee aiheella "What are the implications of the doctrine of the responsibility to protect for the UN and the self-determination of the states?" (jep, lempiaiheeni totta kai... melkein ymmärsin jopa kysymyksen!) ja viikko siitä eteenpäin pitää palauttaa Yhdysvaltojen ulkopolitiikan essee aiheella, jota en ole vielä päättänyt. Sitten kun siihen lisää vielä yhden esitelmän ja normaalit lukuläksyt... Hyvästi hauska ja kevytmielinen elämä, tervetuloa kaksikymmentäyksivuotiaan vastuullinen olemassaolo! Ai niin, ja mainitsinko jo, että tänään satoi vettä ja tuuli ja oli jäätävän kylmä, kun menin ulos? Okei, lämpötiloissa ei kai virallisesti ole jäätävän kylmä, mutta jotenkin aina kun täällä on sateista ja tuulista tuntuu kuin kosteus kävisi aina luihin asti. Niin, ja tietenkin Oxford murhasi edellisen sateenvarjoni ja olen edelleen ihan liian murtunut sen poissaolosta hankkiakseni uutta, joten totta kai sain sitten vielä ilmaisen maanantaisuihkunkin. Eikä ollut ensimmäinen kerta.

Mulle on vähitellen alkanut käydä selväksi täällä, että olen erittäin kehno suomalainen. Okei, ihan aluksi pitäisi varmaan selventää, että täkäläiset tietävät yleensä hyvin vähän Suomesta - kun joku kysyy jotain Suomesta, se on yleensä se perinteinen "onko teillä kylmä" ja "onko teillä lunta". Jotkut kysyvät jotain revontulista ja siitä, miten me selvitään, kun talvella on niin pimeää ja että mennäänkö me koskaan talvella ulos, kun on niin jäätävän kylmä. Nokiasta oon kuullut pari kommenttia ja yleensäkin tietotekniikasta yms. Niin, ja sitten olen tietty kuullut kerran sen jääkarhukysymyksenkin, joten tähän mennessä voisi kyllä sanoa, että ulkomaalaisten luulot Suomesta vastaavat aika hyvin kliseitä.

Mutta sitten se, miksi olen täkäläisten mielestä huono suomalainen. Ensinnäkin alkoholinkäyttö. Suomalaiset ja alkoholi-yhdistelmä on täällä yllättävän tunnettu, ja sitten kun minä en tykkää juoda itseäni kamalaan humalaan ja omistan sitä paitsi suurinpiirtein yhtä hyvän alkoholinsietokyvyn kuin naapurin lumiukko, niin kuittailuahan siitä seuraa. En kyllä pistä pahakseni, koska tässä mielessä olen ihan mielelläni epäsuomalainen, maksa kiittää. Toinen juttu on sitten kylmänsietokyky. Totta kai kun me ollaan kotoisin niin arktisena pidetystä maasta kaikki täällä tuntuvat olettavan, että me suomalaiset tyttöparat pystytään kävelemään lumimyrskyn keskellä alusvaatteet päällä eikä palella yhtään. Tosiasiassa mun mielestä tuntuu siltä, että me suomalaiset ollaan täällä sitä kaikkein palelevinta joukkoa - tai ei ehkä välttämättä palelevinta, mutta jos esim. jossakin on ovi auki ja sisälle tulee kylmä viima, me suomalaiset tytöt ollaan ekana kiskomassa sitä ovea kiinni, ja heti joku alkaa kyselemään, että eikös teidän pitäisi kestää säätä kuin säätä. Mihin mun selitys tietenkin aina on, että koska me suomalaiset ollaan niin viisaita ja niin tottuneita kylmään, me osataan myös käsitellä sitä. Toisin kuin englantilaiset, jotka juoksentelevat ympäriinsä t-paita päällä mittarin näyttäessä nollaa me suomalaiset osataan reagoida lämpötiloihin, eli siis: jos ulkona on kylmä, meikäläiset laittavat enemmän vaatteita päälle. Ja jos ovi on auki ja palelee, me loogiset suomalaiset suljetaan ovi.

Huvittavinta täkäläisten mielestä tuntuu olevan lapaset. Olen melko varma siitä, että me suomalaiset harrastetaan ainoina koko kampuksella lapsia. Täkäläisillä näkee joskus hanskat kädessä, mutta yleensä ihmiset tuntuvat pitävän käsiä taskuissa, tai vaihtoehtoisesti yksinkertaisesti valittavan, että miksi ihmeessä pitää olla näin kylmä. Lapasten käyttöä ihmiset tuntuvat pitävän todella huvittavana, monesti olen kuullut ihmisten kysyvän, että mikä ihmeen viisivuotias sinä sitten olet - ystävällisessä mielessä toki, mutta kuitenkin. Ilmeisesti lapasten käyttö kymmenen ikävuoden jälkeen on kansainvälisesti hyvin poikkeava ilmiö. Kun sitten olen kertonut, että Suomessa on ihan normaalia, että aikuisetkin käyttävät lapasia - ja että kotimaassa myös mun ikäiset pojat käyttävät lapasia... Ilmeet on aina näkemisen arvoisia. Erityisen kiinnostunut tästä aiheesta on El Salvadorista kotoisin olevan kaverini hollantilainen kämppis, joka ei voi millään uskoa, että meilläpäin miehetkin voi käyttää lapasia tulematta naurunalaiseksi ja joka yrittää parhaansa mukaan todistaa, että lapaset on paljon epäkäytännöllisemmät kuin hanskat. Toistaiseksi lapasilla kuitenkin menee hyvin - olen jo mm. todistanut, että lapaset kädessä on täysin mahdollista kuljettaa kananmunaa, vaihtaa polkupyörän vaihteita ja tasapainotella useamman lautasen kanssa. Kunhan kyseinen hollantilainen muutaman viikon kuluttua palaa takaisin kotiinsa, taidan lahjoittaa sille läksiäislahjaksi lapaset!

Että sellaista suomalaisuutta täälläpäin. Kahden muun suomalaisen tytön kanssa ollaan tehty tosin myös omia huomioitamme. Mielenkiintoista on esimerkiksi se, että kun iso kansainvälinen lauma ihmisiä kävelee jonnekin, eräät kolme suomalaista tyttöä kävelevät aina joukon etunenässä noin kymmenen metriä muiden edellä, kunnes joutuvat pysähtymään odottamaan ja mutisevat keskenään, että miksi ihmeessä nuo pahuksen ulkomaalaiset kävelevät noin hitaasti. Useammassakin tilanteessa on myös käynyt ilmi, että me suomalaiset ollaan hyvin kärsimätöntä väkeä muihin verrattuna. Henkilökohtaisesti en voi ymmärtää, että kun ollaan jo sanottu moikka ja hyvää yötä ja vaihdettu poskipusut niin pitää vielä jäädä kymmeneksi minuutiksi juttelemaan ihan kuin ei tavattaisi enää koskaan, vaikka tosiasiassa seuraava tapaaminen olisi sovittu jo seuraavalle päivälle. Kun jotain päätetään niin sitten tehdään se heti, on ollut usein meidän suomalaisten mottona täällä.

Veikkaan että oma suomalaisuus jotenkin korostuu täällä ulkomailla. Ei kotona tule ikinä ajateltua, että miten suomalaista tämä käytös nyt on ja miten se eroaa muunmaalaisten ihmisten käytöksestä. Ja totta kai täällä on myös ylpeä omasta suomalaisuudestaan. En koe omistavani mitään erikoista kansallisuustunnetta, mutta onhan se kivaa, että meitä suomalaisia pidetään yleisesti ottaen aika sivistyneinä, koulujakäyneinä, fiksuina ja kielitaitoisina - ja lievästi omalaatuisina, mikä on totta kai noista ominaisuuksista oma suosikkini. Silti mulle ei ole tullut missään vaiheessa sellainen olo, että haluaisin pois näiden pelottavien ylikohteliaiden ulkomaalaisten joukosta ja takaisin mykkien suomalaisten joukkoon. Päinvastoin, viihdyn hyvin tässä kulttuurissa ja näiden ihmisten ympäröimänä. Joku voisi ehkä ajatella, että on vaivalloista olla niin kamalan kohtelias koko ajan, mutta mun mielestä se on lähinnä positiivista. Mitä kamalaa siinä on, että sanoo moi ja kiitos ja näkemiin kaupan kassalla? Tai excuse me, kun ohittaa jonkun. Tai sorry, kun vahingossa tönäisee jotakuta. Tuntuu, että Suomessa tuollaisissa tilanteissa ollaan vähän liian helposti vaivaantuneita, kävellään pois sanomatta sanaakaan ja sitten tunnetaan huonoa omaatuntoa jälkeenpäin. Täällä se taas tulee niin automaattisesti, että ei sitä sen kummemmin ajattele. Alkujärkytyksen jälkeen olen alkanut myös tykätä siitä, että täällä halataan ihmisiä enemmän ja harrastetaan niitä poskisuukkoja joka välissä. Toisaalta suomalaisten hyväksi on varmaan luettava suoraviivaisuus. Täällä on kaikille koko ajan love tai darling tai henkilökohtainen suosikkini sweetness, mutta samalla voi kuitenkin olla varma siitä, että se ei tarkoita mitään, koska: a) samoja nimityksiä käytetään kaikista tuntemattomista ja b) jos sulle täysin vieras bussikuski kutsuu sua kullaksi, se ei luultavasti tarkoita sitä. Kun taas jos Suomessa saa kiskottua jostakusta ulos jotakin positiivista ja nättiä, voi olla aika varma, että se tarkoittaa sitä, mikä vähentää hämmennysfaktoria aika kovasti. Mutta silti... olen aika vahvasti sitä mieltä, että kun tulen takaisin kotimaahan kaikkien on paras olla yhtä herttaisia mulle kuin täällä ollaan, tai muuten karkaan takaisin nopeammin kuin ehditte sanomaan lentokone.

you make me feel like I'm living a teenage dream

Cantersissa on nyt sitten ilmeisesti kevät, tai ainakin joku kevään esiaste, koska koko viikon on ollut huippuhieno keli. Maanantai, tiistai ja keskiviikko oli enimmäkseen aurinkoista ja lämmintä kymmenen asteen paremmalla puolella. Eilen harrastettiin vähän pilviä ja tuulta, mutta se ei haitannut mitään kun keli oli tosi lämmin, vielä puolenyön jälkeen seisoskeltiin pihalla pelaamassa beerpongia, eikä Laura hytissyt. Ja tänään kun katsoin ulos ikkunasta seitsemän jälkeen aamulla niin taas paistoi aurinko. Kukkia on vaikka millä mitalla - krookuksia ja narsisseja ja orvokkeja on bongattu jo, samoin jotain leskenlehden brittiläisiä versioita. Ei niillä ehkä virallisesti suvun suurta leskenlehtikilpailua voiteta, mutta onpahan sentään kevät. Ja parastahan on se, että Forecan kymmenen päivän sääennusteen mukaan tämän kelin pitäisi jatkua vielä ainakin... no, ne kymmenen päivää. Vaikka nyt varmaan kun näin kehuskelen niin se sääennuste vaihtuu viiden minuutin päästä ja huomenna sataa ylilihavia vuohia.

Kevättä yliopiston kampuksella Senate-rakennuksen luona. Kuvan ottamisen jälkeen allekirjoittanut heittäytyi pitkälleen penkille ja otti aurinkoa. Huppari niskassa, mutta kuitenkin.

Hieno sää on sinänsä tosi kiva juttu, mutta yksi vika siinä on... Hyvällä säällä ei saa yhtään mitään aikaan! Mietin jo pitäisikö tämän blogikirjoituksen otsikkoon lainata Hassisen Koneen Rappiolla-biisiä, koska, anteeksi vain, vastuulliset sukulaiseni, tämä viikko on eletty aika lailla rappiolla. Hieno sää on vielä sen verran uusi ja ihmeellinen juttu, että aina kun on vähänkin aikaa aurinkoista ja sininen taivas ja lämmintä pitää sännätä ulos, koska olisihan se iso sääli heittää harvinainen auringonpaiste hukkaan. Olen kyllä koettanut parhaani mukaan raahata lukuläksyjä mukaan auringonottoon, mutta tällä viikolla ulkona lukeminen on ollut aika turhauttavan vaikeaa, koska kampuksella on meneillään ylioppilaskunnan vaalit. Ja vaalit englantilaiseen malliin on vähän näkyvämmät ja äänekkäämmät kuin kotimaassa. Liikkuminen kampuksella on myös vaalien aikaan vaarallista, koska aina on joku tunkemassa jotain lappua kouraan tai haluamassa pitää myyntipuhetta. Aika nopeasti hoksasin, että kannattaa vaan valehdella, että on äänestänyt jo... sillä lailla saavuttaa rauhan nopeimmin. Ei voi mitään, olenpa sitten Suomessa tai Englannissa, olen poikkeuksetta magneetti kaiken maailman myyntipuheille.

Vaikka olen potenut koko viikon huonoa omaatuntoa siitä, miten laiska, tyhmä ja saamaton olen (näin Zenkkareita lainatakseni), on itsesyytöksiä lieventänyt kummasti se, että tällä viikolla on kuitenkin ollut todella hauskaa, tekemistä ja uusia ihmisiä. Taidan olla kuitenkin sen verran tylsä ja velvollisuudentuntoinen ihminen, että aina ahdistaa, jos ei ehdi tehdä kaikkia lukuläksyjä tai panostaa muuten vaan koulujuttuihin. Välillä pitää oikein ottaa itseään niskasta kiinni ja sanoa, että Laura hyvä, et maksanut monta tonnia siitä, että voisit istua ulkomailla kuusi kuukautta nenä kiinni kirjassa. Onneksi en opiskele täällä mitään mulle oikeasti tärkeää ainetta, silloin olisi jo paljon vaikeampi oikeuttaa itselleen läksyjen hylkääminen Kulttuurikokemusten vuoksi. (Kulttuurikokemukset on maailman paras tekosyy joka asiassa! Melkein jokaisen hyödyttömän huviasian pystyy todistamaan kulttuurikokemuksena kun tarpeeksi yrittää!)

Kulttuurikokemuksia saatiin tiistaina, kun saarivaltiossa vietettiin Pancake Tuesdayta. Kyseessähän on siis sama juttu kuin laskiainen - pannukakkupäivän jälkeen pitäisi paastota ja olla äärimmäisen kiltti ja hyveellinen pääsiäiseen asti. Täällä ei kuitenkaan tosiaan harrastettu mäenlaskua ja laskiaispullia, vaan syötiin pannukakkuja. Tämä neiti suunnisti pannukakuille yhden saksalaisen tytön luokse tiistai-iltana. Siellä kokattiin pannukakkuja saksalaisella reseptillä (joskin oikeasti kyseinen resepti oli aika lailla sama kuin se resepti, jolla meillä kotona vanhempien luona kokataan lettuja, sillä erotuksella että kärsimättömät saksalaiset eivät kohottaneet taikinaa jääkaapissa, vaan pistivät suoraan pannulle). Ja oikeastihan kyseessä oli siis suomalaisen terminologian mukaan kasa lettuja eikä pannukakkuja. Minä ainakin olen aina mieltänyt pannukakun sellaiseksi paksummaksi, uunissa paistettavaksi versioksi, kun taas letut on niitä pyöreitä juttuja, joita tehdään paistinpannulla. Ja meikäläiset teki niitä pyöreitä juttuja paistinpannulla. Harjoiteltiin taitavasti pannukakkujen heittelemistä, koska se on ilmeisesti merkittävä osa pannukakkupäivää. Jossakin päin Englantia järjestetään kuulemma pannukakkukisoja, joissa naisten pitää kävellä tietty matka ja sen matkan aikana heitellä pannukakkua tietty määrä kierroksia ympäri. (Ja kuulemma perinteisesti miehet saavat osallistua ainoastaan jos pukeutuvat kotirouvaksi...) Me ei kuitenkaan onneksi pidetty mitään heittelykilpailua; siitä olisi seurannut luultavasti se, että lettutaikina olisi pitänyt nuolla lattialta... Mutta joo, pannukakkuillassa mielenkiintoista oli mun mielestä se, mitä eri kansallisuuksien edustajat pistivät pannukakkujen päälle. Suomalaisena minä olen tottunut hilloon ja hyvänä päivänä kermavaahtoon, mutta täällä lettujen päälle tökättiin vaihtelevasti hedelmiä, vaahterasiirappia, kookoshiutaleita ja kaikista omituisimpana tuorejuustoa! Mun suosikki henkilökohtaisesti oli kookoshiutaleiden ja vaahterasiirapin yhdistelmä... Nams! (Vaikka sain kyllä jälkeenpäin pienet mahakiput. Voisin jälkiviisaana todeta, että maitoallergisena ei ehkä ole viisasta syödä samana päivänä maitoon tehtyjä pannukakkuja ja puolta purkillista jäätelöä...)

Okei, se siitä pannukakkupäivästä, saanko saanko saanko siirtyä viikon kohokohtaan? Kiitoksia! Tämä neiti harrasti eilen pienimuotoista vanhenemista, jatkoteinivuosi jäi taakse ja siirryin pelottavan vastuulliseen kahdenkymmenenyhden vuoden ikään. Alunperin mun ei ollut tarkoitus juhlistaa synttäriä mitenkään sen kummemmin, koska: a) arvelin, että saatan potea synttärinä valtavaa koti-ikävää ja viettää koko päivän peiton alla itkien, että viekää äkkiä mut Suomeen, b) en tunne hirveästi ihmisiä jotka voisin kutsua synttäreille, joten ajattelin, että synttärijuhlien pitäminen Parkwoodin malliin olisi aika turhaa ja c) poden yleensä synttärinä ikäkriisiä yhdistettynä "byäääh taas on yksi vuosi mennyt ja olen edelleen sama lahjaton epäpidetty luuseri"-kriisiin, mikä ei yleisesti ottaen ole ihan paras lähtökohta juhlille. Mutta arvatkaa mitä? Loppujen lopuksi mun synttäri olikin aivan huippukiva!

Synttärikakku keskiyöllä oman huoneen lattialla.

Valitin tässä vähän aikaa sitten sitä, miten olen huono saamaan kavereita ja miten tuntuu siltä, että kukaan ei tykkää musta. No, tästä huolimatta täytyy todeta, että halutessaan Erasmus-tyypit on aika taitavia saamaan jopa minunlaiseni ikivalittajan tuntemaan olonsa pidetyksi! Etenkin ihanista kämppäkavereista on tällä saralla aika paljon hyötyä. Tuli melkein huono omatunto kun kämppikset, etenkin neiti Saksalainen ja neiti Suomalainen, olivat selvästi nähneet paljon vaivaa mun synttärijuhlien eteen. Synttärithän oli siis eilen, ja syntymäpäivän juhlinta alkoi myös eilen heti vuorokauden alusta, tarkalleen ottaen 00:00:01, kun kämppäkaverit neiti Saksalainen ja herra Espanjalainen katsoivat sekuntikellosta ajan nähdäkseen, milloin vuorokausi vaihtuu. Oltiin kämppisten kanssa Erasmuksen cocktail-illassa Chom Chom-nimisessä ravintolassa keskustassa noin kolmenkymmenen muun erasmustelijan kanssa, ja sain tosiaan heti vuorokauden vaihteessa oikein vaihtari-kuorolauluna onnittelulaulun synttärin johdosta. Minkä jälkeen herra Espanjalainen espanjalaisine herrakavereineen esittivät saman laulun vielä espanjalaisilla sanoituksilla. En pistänyt ollenkaan pahakseni!

Erasmus-ilta oli muutenkin oikein onnistunut ilta. Törmäsin baarissa Jumalaiseen Englantilaiseen Seminaarinvetäjääni, ja meillä oli oikein hauska keskustelu sen jälkeen kun olin päässyt yli poskisuukkojen vaihtamisesta epävirallisesti opetushenkilöstöön kuuluvan tyypin kanssa. Yleensäkin tämä poskisuudelmajuttu on suomalaiselle aika hämmentynyt, kun Suomessa olen niin rajoittunut, että en edes halaa tyyppejä, joita en tunne hyvin. Mutta täällä olen tosiaan vähitellen tutustunut tuohon kummalliseen poskisuudelmakäsitteeseen, ja sen kanssa ollaan välillä kyllä ihmeessä! Pitäisi yrittää muistaa, että kuka tykkää poskisuukotella ja kenelle riittää ihan vaan suomalainen moi, ja kummalle poskelle pussattiin ensin ja kuinka monta niitä pusuja oikein pitää kenenkin tapauksessa jakaa, ja sama pitää tietty toistaa sekä tavatessa että erotessa, eli täällä ollaan välillä lievästi sekaisin! Mutta niin, siis, törmäsin Jumalaiseen Englantilaiseen Seminaarinvetäjään, ja keskustelun päätteeksi sain siltä synttärihalauksen! En pese sitä nimenomaista paitaa enää ikinä, vaan kehystän sen seinälle muistoksi "Päivästä, Jolloin Valtavan Komea Seminaarinvetäjä Halasi Lauraa".

Erasmus-illan päätteeksi tulin kämppisneitien kanssa kotiin ja sain synttärikakun! Enpä ole aikaisemmin syönyt synttärikakkua keskellä yötä, mutta hyvää oli kakku ja olin toki aivan innoissani (se huomionkipeä minä tykkää synttäreistä...) Ja puhalsin kaikki kynttilät kerralla ja muistin totta kai toivoa myös, eli kohtapuoliin pitäisi varmaan toiveiden toteutua ja tapahtua jotain hyvää. Vaikka jos rehellinen olen niin pitänee myöntää, että mun elämässä tapahtuu jo aika paljon hyvää tätä nykyä.

Tyttö, yöhousut ja synttärikakku.

Sain kämppiksiltä huippukivan synttärilahjan! Ensimmäinen osa lahjasta oli Listography-niminen kirja. Se toimii tavallaan ystäväkirjana; yhdellä sivulla lukee jonkun listan otsikko, esim. "listaa lempilelusi lapsena" ja sitten kirjoittajan pitää listata siihen annetut asiat. Oikeastihan tuon kirjan voisi täyttää ihan vain omilla listoillaan, mutta me ajateltiin, että kaverien tekemät listat on kivempi idea, joten kierrätin kirjaa sitten urakalla eilisissä synttärijuhlissa. Myöhemmin kirjasta löytyi mielenkiintoisia paljastuksia... pohdin edelleen, että kuka kavereistani on seurustellut luennoitsijan kanssa!

Toinen osa synttärilahjastani oli tämä:

Synttäripaita!

Jepjep, kämppismurut tekivät mulle synttärilahjaksi t-paidan! Etupuolelle oli piirretty hieno kuva ja lisätty pari osuvaa pinssiä ja synttärityypin ikä eli 21 vuotta, ja selässä tosiaan luki synttärionnittelut ja Willows-sisarusten nimet. Olin lahjasta aivan innoissani! Ensinnäkin paita oli juhlissa tosi kiva idea, sain baarissa tuntemattomiltakin synttärionnitteluja, koska, öööh, olihan se aika ilmeistä että mulla oli synttärit. Vielä enemmän tykkään siitä, että tuo paita jää muistoksi tästä reissusta ja jännittävästä ulkomaansynttäristä. Tuon sen kotiin ja pistän jonnekin hyvään talteen ja muistelen kolmenkymmenen vuoden päästä nostalgisesti ihanaa puolivuotistani Canterburyssa.

Varsinaiset synttärijuhlat oli myös oikein kivat eilen illalla. Tulin aika äkkiä siihen tulokseen, että mulla ja neiti Saksalaisella on melko erilainen käsitys pienistä juhlista, koska meillä oli keittiö ja piha täynnä väkeä ja talo koristeltu serpentiinillä ja ilmapalloilla. Ei siinä sen enempää, hyvää musiikkia, kivoja tyyppejä ja mystistä beerbongia! Neiti Saksalainen oli jo etukäteen ilmoittanut, että mun synttäreillä mut pitää tutustuttaa beerbongin ihmeelliseen maailmaan. Kyseessä on juomapeliversio pingiksestä; kaksi joukkuetta yrittää heittää pingispalloa toistensa juomalaseihin, ja jos joku osuu pallolla lasiin, vastapuolen pelaajan pitää juoda lasin sisältö. En tiedä kumpi oli pahempaa: se, että lasissa oli epähygieeninen pingispallo vai se, että lasissa oli olutta. Tarvitseeko sanoa, että en pelannut useampaa peliä? (Vaikka olen kyllä alkanut harkita, että pitäisi opetella juomaan kaljaa ihan vain siksi, että täälläpäin törmää joka käänteessä lauseeseen naisten ei kuulu juoda olutta. Ulkomaalaiset sovinistit!) Beerpongin jälkeen käytiin tanssijalkoja ulkoiluttamassa baarissa, ja sen jälkeen istuttiin keittiössä neljään asti aamulla paahtoleipää nakertaen. Minä rupesin lopullisesti nukkumaan joskus kuuden aikaan aamulla... Ei varmaan tarvitse erikseen mainita, että ei hirveästi naurattanut, kun kahdeksalta soi kello seminaaria varten? Ja vielä vähemmän nauratti, kun menin alakertaan ja näin sen pomminräjäyttämän kaatopaikan, joka oli joskus ollut meidän keittiö... Onneksi ihanat englantilaiset pojat siivosivat keittiön ihan omaa-aloitteisesti sillä aikaa kun olin seminaarissa - ottakaa mallia herrasmiehistä, lusmut Suomessa! Nyt Lauraparan tarvitse huolehtia enää pyykinpesusta ja oman huoneen kaaoksesta... Illalla on ohjelmassa aikainen nukkumaanmeno ja John Lennonin nuoruudesta kertova Nowhere Boy-leffa DVD:ltä. Päinvastaisessa järjestyksessä tietty.

Ennen kuin vetäydyn nahjustelun ja pyykinpesun ihmeelliseen maailmaan täytyy vielä kertoa Willows-kodin suuresta kenkätaistelusta ja siitä, miten se on viimein kääntymässä allekirjoittaneen voitoksi. Täällä Englannissa siis harrastetaan näitä kokolattiamattoja, ja kämppäkaverit ovat tottuneet kävelemään kengät jalassa ympäri taloa ja ottamaan ne pois jalasta vasta omassa huoneessa. Minä olen kuitenkin sitä mieltä, että omasta kulttuurista on hyvä pitää kiinni tiettyyn pisteeseen asti myös ulkomailla ollessa, joten olen alusta asti jättänyt itsepintaisesti kengät eteiseen heti kun tulen ovesta sisään. Ensin kaikki tuhahtelivat mun tyhmälle suomalaiselle pakkomielteelle ja huokailivat, kun laitoin eteisessä kenkiä jalkaan siinä vaiheessa kun muut oli jo kengittäneet itsensä, mutta nyt alkaa näyttää siltä, että mun suomalainen kenkätraditioni alkaa hitaasti mutta varmasti vallata jalansijaa asunnossa! Suomalainen kämppäkaverini totta kai rupesi noudattamaan tuttua tapaa aika nopeasti. Muut ovat olleet hitaampia, mutta tällä viikolla olen huomannut useamman kerran, että jompikumpi kaksilahkeisista kämppiksistä on ruvennut hylkäämään kenkänsä eteiseen... ja pari kertaa myös neiti Saksalainen - joka on Lauran Kenkätradition suurin kriitikko tässä talossa - on erehtynyt epähuomiossa jättämään kenkänsä eteiseen. Voitonriemu on kiva tunne, vai mitä?

home is where your heart is

Hyvää laskiaissunnuntaita Suomeen! Tiesittekö, että laskiainen on ilmeisesti englanniksi Pancake Day? Tuo yksityiskohta selvisi eilen illalla kun yritin selittää kämppäkaverille laskiaisen merkitystä ja kielitaidon puutteessa menin metsästämään käännöstä nettisanakirjasta (koska olisihan se ihan liian älykästä ottaa sanakirja mukaan kun lähtee vieraaseen maahan...). Joten pannukakkupäivä se sitten ilmeisesti on. Kääntäjänä pistin heti hirveät protestit pystyyn, koska sikäli kuin tiedän suomalaisella laskiaisella ei ole hirveästi tekemistä pannukakkujen kanssa, eikä juhlapäivistä saisi käyttää harhaanjohtavia nimiä. No, voihan sillä olla joku toinenkin käännös, nettisanakirjojen käännökset kun tunnetusti ovat mitä ovat.

Alunperin täälläpäin eläteltiin kunnianhimoisia suunnitelmia laskiaispullien leipomisesta suomalaisten iloksi ja ulkomaalaisten sivistämiseksi. Ikävä kyllä perjantaina erehdyin jo tylsyydessäni ja esseenkirjoittamista vältellessäni harjoittelemaan leipomista saarivaltiossa - eikä se ollut kivaa. Ensin piti tietenkin kääntää resepti englanniksi, sitten piti ihmetellä Tescon hyllyjen välissä vaikka kuinka kauan, että millä logiikalla kaikki leivontatarvikkeet on ripoteltu ympäriinsä kaupan eri nurkkiin. (Kampuskaupasta mitään leivontajuttuja ei tietty löydy, koska ilmeisesti oletuksena on, että opiskelijat tilaavat pizzaa eivätkä leivo.) Eikä se leivontaprosessi ollut yhtään sen helpompi. Olin varautunut siihen, että sähkövatkainta ei talosta löydy - mutta varsinainen ongelma oli se, että talosta ei löytynyt mitään muutakaan leivontajuttuja, ellei oteta lukuun kummallista jättidesimittakuppia, jossa meni pintit ja desit äkkiä sekaisin. Vatkasin taikinan kämppäkaverin keittokulhossa ties mitä apuvälineitä käyttäen, enkä loppujen lopuksikaan saanut aineita kunnolla sekaisin, vaan turhauduin ja läiskin koko taikinan muffinssivuokiin ja tökkäsin uuniin. Sitten siivosin keittiöstä erittäin taitavasti kaatopaikkaa imitoivan sotkun ja hoidin tiskivuoren, joka matki Himalajaa. Kun koko juttu oli ohi, olin aika vakaasti päättänyt, etten enää ikinä leivo Englannissa.

Loppujen lopuksi koko leipomisurakka päättyi hyvin. Taikinan ainekset sekoittui lopullisesti uunissa jonkin ihmeellisen metodin kautta, ja uunista kuoriutui äärimmäisen rumia, mutta onneksi sentään hyvänmakuisia Lauran Kuuluisia Amerikkalaisia Suklaamuffinsseja. Ja Lauran Kuuluisat Amerikkalaiset Suklaamuffinssit ovat nykyään vieläkin kuuluisampia ja ovat edelleen todistetusti tie ihmisten sydämiin, koska koko kahdentoista muffinssin satsi katosi vuorokaudessa. Itse söin yhden. Jälkeenpäin oli kuitenkin oikein hyvä mieli kuunnellessa, kun kämppäkaverit - etenkin ne kaksilahkeiset - ylistivät leipomuksia maasta taivaaseen. Joten saatan sittenkin ottaa lupaukseni takaisin ja leipoa vielä joskus Englannissa - mutta niin nopeasti en ole kuitenkaan kokemuksesta toipunut, että tekisi mieli tässä lähipäivinä väsätä laskiaispullia!

(Tämä on varmaan se kohta blogikirjoituksessa, johon lisäisin kuvan leipomuksista... jos olisin tajunnut ottaa valokuvan ennen kuin ne katosivat.)

Leipomisen lisäksi takana on muutenkin oikein tuottoisa viikonloppu. Olen kirjoitellut esseetä, siivonnut huoneen, pessyt pyykkiä, kokkaillut, lohduttanut sydänsuruista potevaa kämppistä, juonut viiniä, puhunut saksaa, tavannut uusia kivoja tyyppejä ja juossut kampusvartijoita karkuun keskellä yötä (se oli ihan viaton juttu, eikä ollenkaan yhtä dramaattista ja rikollista kuin miltä kuulostaa, ei huolta). Olen tullut siihen tulokseen, että aikuistumista ei kyllä erasmustellessa tarvitse pelätä. Muuten täällä on toki kauhea aikuistumisstressi päällä, koska ensi viikolla täytän kaksikymmentäyksi vuotta, aka aloitan ensimmäinen inhottavan vastuullisen ei-teinivuoteni! (Kaksikymmentä vuotta oli jatkoteinivuosi, nyt täytyy antaa periksi.) Mulla on yleisesti ottaen aika ristiriitainen suhtautuminen synttäriini. Toisaalta tykkään syntymäpäivistä - kai mussa sitten on jokin pieni kamala huomionkipeä puoli, joka tykkää olla huomion keskipisteenä - mutta toisaalta ne ovat myös aika stressaavia. Suhtaudun syntymäpäivään oikeastaan samalla lailla kuin uudenvuodenaattoon; silloin tulee aina mieleen se, miten taas on yksi vuosi mennyt enkä ole vieläkään saavuttanut yhtään mitään elämässäni. Ankeaa, vai mitä? Pitäisi joskus koettaa päästä tuonkin ahdistuksen ylitse.

Tänä vuonna kyllä jopa vähän odotan synttäriäni. Kämppäkaverin kanssa aamulla suunniteltiin, että mitä voitaisiin tehdä torstaina mun synttärin kunniaksi, ja jos kaikki menee hyvin niin siitä pitäisi tulla oikein kiva synttäri. Koetan tietty olla innostumatta liikaa, koska yleensä jos innostun liikaa jostakin, se menee lopulta pipariksi (Englanninmatka on toistaiseksi onnellinen poikkeus, koputan puuta eli päätä!). Eli koetan siis ottaa rauhallisesti huomioon mahdollisuuden, että synttärinä tehdään ehkä jotain kivaa tai sitten ei. On se kovaa olla aina näin varautunut ja epäluuloinen ja puolet ajasta paniikissa. Mutta ilmeisesti "varautunut ja epäluuloinen ja puolet ajasta paniikissa" on täkäläisten mielestä yksi mun huvittavimmista luonteenpiirteistäni, ja mitäpä sitä ei tekisi tarjotakseen huvia toisille! "Cute" on usein kuultu adjektiivi, kun minä laitan hermoiluvaihteen päälle, vaikka itse en kyllä henkilökohtaisesti ymmärrä, että mitä söpöä siinä on, että joku pelkää murhatuksi tulemista!

Nyt on kyllä aika intoiluvaihe päällä monen asian suhteen. Tätä kirjoittaessa soi Spotifyssa Oopperan kummitus-musikaalin soundtrack. Arvaatteko miksi? Siksi, että eilen ostettiin siskon ja sen poikaystävän kanssa liput Oopperan kummitus-musikaaliin Lontoon West Endiin huhtikuun loppuun! Jeij! Koetan tässäkin asiassa tiedostaa sen, että lentoyhtiö voi mennä lakkoon tai Islannissa voi purkautua tulivuori (sääliksi käy islantilaisia jos niitä täällä vaihtarien joukossa on, Islanti-vitsit on aika yleinen juttu täkäläisten vaihtarien keskuudessa!) tai jotain muuta voi mennä pieleen, mutta silti - jeij! Olen innoissani. Ehkä. Vähän. Välillä. Mutta miksi en olisi? Kirjoitin tuossa joskus pari vuotta sitten listan asioista, jotka haluan ehdottomasti tehdä ennen kuolemaani, ja yksi kohta siinä listalla oli: Katsoa West End-musikaali. No, oikeasti en ole niin nirso, Broadway-musikaali kelpaisi myös, mutta kun tällä hetkellä ollaan kuitenkin lähempänä Lontoota... Jeij! (Tuolta listalta muuten löytyy myös kohta Asua vähän aikaa Englannissa, joten listalla pyyhkii aika hyvin. Vielä kun pääsen käymään Skotlannissa ja saan julkaistua kirjan voin kuolla aika onnellisena.)

Huhtikuu on tosiaan vierailukuukausi. Molemmat isosiskot ovat tulossa käymään, toinen mun kevätloman alussa ja toinen kevätloman loppupuolella. Tuntuu hassulta ajatella, että ensi kuussa jo näkee perheenjäseniä. En osaa selittää, mikä siinä niin hassua on - on ehdottomasti ihanaa nähdä siskoja, ja odotan myös kovasti sitä, että vanhemmat tulevat käymään kunhan kokeet ovat ohi. Ehkä se liittyy jotenkin ajan kulumiseen. Olin henkisesti varautunut siihen, että menee pitkä aika ennen kuin näen taas perhettä ja että on varmasti kova ikävä ja suurin piirtein pureskelen täällä kynsiäni (mikä on epähygieenista enkä siis harrasta sitä normaalisti!), että milloin se perhe tulee käymään. Mutta en tiedä, kynsienpureskelua ei ole tapahtunut. Koti-ikävä on iskenyt pari kertaa, kun on ollut oikein huono päivä ja masentanut ja itkettänyt ja tehnyt vain mieli soittaa kotiin, koska perheenjäsenet tekevät aina olon paremmaksi. Mutta sitten se olotila menee ohi ja kaikki on taas hyvin ja jälkeenpäin on oikeastaan aika ylpeä olo, että keksi vaihtoehtoisia ratkaisuja masennuksen selvittämiseksi. Ja yleisesti ottaen? Ei mulla ole koti-ikävä, sillä lailla aktiivisesti. Tiedän, että perheen näkeminen on ihanaa sitten kun se tapahtuu, ja kun joskus menen takaisin Suomi-kotiin, sekin on varmasti kivaa ja ihanaa - mutta ei sitä täällä tule sillä lailla ajateltua, että onpas kamala koti-ikävä ja haluaisinpa nyt olla Suomessa. Välillä mietin, että olenko ihan normaali, mutta onneksi muillakin täällä on aika lailla samanlainen olo. Ehkä se johtuu tästä ihanasta nykyteknologiasta, perhettä ja kavereita olisi varmasti paljon enemmän ikävä, jos niiden kanssa ei voisi jutella melkein joka päivä tietokoneen välityksellä! Niin, ja sitten sekin varmasti auttaa, että mulla on niin mahtavan ihana perhe! Tavallaan tuntuu turvalliselta olla yksin täällä kaukana kun tietää, että taustajoukot on sataprosenttisen varmasti siellä jossain, jos jotain menee pieleen. Ja että ne ovat edelleen siellä kun menen takaisin kotiin.

Olen taas pohdiskellut tätä mystistä kotiutumisilmiötä. Kotiutuminen on siitä ovela juttu, että se tapahtuu huomaamatta. Jossain vaiheessa sitä vain avaa silmänsä ja tajuaa, että arki on alkanut tuntua arjelta, että on alkanut tehdä juttuja automaattisesti, sen kummemmin ajattelematta - käy koulussa, kirjastossa, tekee lukuläksyjä, hyppää bussiin ja menee ruokaostoksille. Huomasin tässä yksi päivä, että olen lakannut pelkäämästä kuollakseni uunia, ja että olen itse asiassa aika ihastunut meidän suihkuun, joka oli aluksi yksi suurimpia ärsytyksenaiheita Englannissa. Toissapäivänä seisoin kämppäkaverin kanssa bussipysäkillä odottamassa unibussia ja sain taas vaihteeksi sellaisen välillä iskevän kohtauksen, kun tajuaa, että aika menee valtavan nopeasti ja kohta on kesäkuu ja rakastan tätä paikkaa ja itken varmasti, kun pitää lähteä kotiin. Onneksi siihen on kuitenkin vielä yli kolme kuukautta. En yhtään epäile, etteikö se aika menisi valtavan nopeasti, mutta silti - vielä ei tarvitse mennä minnekään, ja se on hyvä. Vaikka joudunkin viettämään laskiaista ilman laskiaispullia. Eikä mäenlaskukaan onnistu, ellen sitten rakenna mäkiautoa ja painele sillä yliopistomäkeä alas. Nyt kun asiaa ajattelen, se on oikeastaan aika houkutteleva idea...