home is where your heart is

Hyvää laskiaissunnuntaita Suomeen! Tiesittekö, että laskiainen on ilmeisesti englanniksi Pancake Day? Tuo yksityiskohta selvisi eilen illalla kun yritin selittää kämppäkaverille laskiaisen merkitystä ja kielitaidon puutteessa menin metsästämään käännöstä nettisanakirjasta (koska olisihan se ihan liian älykästä ottaa sanakirja mukaan kun lähtee vieraaseen maahan...). Joten pannukakkupäivä se sitten ilmeisesti on. Kääntäjänä pistin heti hirveät protestit pystyyn, koska sikäli kuin tiedän suomalaisella laskiaisella ei ole hirveästi tekemistä pannukakkujen kanssa, eikä juhlapäivistä saisi käyttää harhaanjohtavia nimiä. No, voihan sillä olla joku toinenkin käännös, nettisanakirjojen käännökset kun tunnetusti ovat mitä ovat.

Alunperin täälläpäin eläteltiin kunnianhimoisia suunnitelmia laskiaispullien leipomisesta suomalaisten iloksi ja ulkomaalaisten sivistämiseksi. Ikävä kyllä perjantaina erehdyin jo tylsyydessäni ja esseenkirjoittamista vältellessäni harjoittelemaan leipomista saarivaltiossa - eikä se ollut kivaa. Ensin piti tietenkin kääntää resepti englanniksi, sitten piti ihmetellä Tescon hyllyjen välissä vaikka kuinka kauan, että millä logiikalla kaikki leivontatarvikkeet on ripoteltu ympäriinsä kaupan eri nurkkiin. (Kampuskaupasta mitään leivontajuttuja ei tietty löydy, koska ilmeisesti oletuksena on, että opiskelijat tilaavat pizzaa eivätkä leivo.) Eikä se leivontaprosessi ollut yhtään sen helpompi. Olin varautunut siihen, että sähkövatkainta ei talosta löydy - mutta varsinainen ongelma oli se, että talosta ei löytynyt mitään muutakaan leivontajuttuja, ellei oteta lukuun kummallista jättidesimittakuppia, jossa meni pintit ja desit äkkiä sekaisin. Vatkasin taikinan kämppäkaverin keittokulhossa ties mitä apuvälineitä käyttäen, enkä loppujen lopuksikaan saanut aineita kunnolla sekaisin, vaan turhauduin ja läiskin koko taikinan muffinssivuokiin ja tökkäsin uuniin. Sitten siivosin keittiöstä erittäin taitavasti kaatopaikkaa imitoivan sotkun ja hoidin tiskivuoren, joka matki Himalajaa. Kun koko juttu oli ohi, olin aika vakaasti päättänyt, etten enää ikinä leivo Englannissa.

Loppujen lopuksi koko leipomisurakka päättyi hyvin. Taikinan ainekset sekoittui lopullisesti uunissa jonkin ihmeellisen metodin kautta, ja uunista kuoriutui äärimmäisen rumia, mutta onneksi sentään hyvänmakuisia Lauran Kuuluisia Amerikkalaisia Suklaamuffinsseja. Ja Lauran Kuuluisat Amerikkalaiset Suklaamuffinssit ovat nykyään vieläkin kuuluisampia ja ovat edelleen todistetusti tie ihmisten sydämiin, koska koko kahdentoista muffinssin satsi katosi vuorokaudessa. Itse söin yhden. Jälkeenpäin oli kuitenkin oikein hyvä mieli kuunnellessa, kun kämppäkaverit - etenkin ne kaksilahkeiset - ylistivät leipomuksia maasta taivaaseen. Joten saatan sittenkin ottaa lupaukseni takaisin ja leipoa vielä joskus Englannissa - mutta niin nopeasti en ole kuitenkaan kokemuksesta toipunut, että tekisi mieli tässä lähipäivinä väsätä laskiaispullia!

(Tämä on varmaan se kohta blogikirjoituksessa, johon lisäisin kuvan leipomuksista... jos olisin tajunnut ottaa valokuvan ennen kuin ne katosivat.)

Leipomisen lisäksi takana on muutenkin oikein tuottoisa viikonloppu. Olen kirjoitellut esseetä, siivonnut huoneen, pessyt pyykkiä, kokkaillut, lohduttanut sydänsuruista potevaa kämppistä, juonut viiniä, puhunut saksaa, tavannut uusia kivoja tyyppejä ja juossut kampusvartijoita karkuun keskellä yötä (se oli ihan viaton juttu, eikä ollenkaan yhtä dramaattista ja rikollista kuin miltä kuulostaa, ei huolta). Olen tullut siihen tulokseen, että aikuistumista ei kyllä erasmustellessa tarvitse pelätä. Muuten täällä on toki kauhea aikuistumisstressi päällä, koska ensi viikolla täytän kaksikymmentäyksi vuotta, aka aloitan ensimmäinen inhottavan vastuullisen ei-teinivuoteni! (Kaksikymmentä vuotta oli jatkoteinivuosi, nyt täytyy antaa periksi.) Mulla on yleisesti ottaen aika ristiriitainen suhtautuminen synttäriini. Toisaalta tykkään syntymäpäivistä - kai mussa sitten on jokin pieni kamala huomionkipeä puoli, joka tykkää olla huomion keskipisteenä - mutta toisaalta ne ovat myös aika stressaavia. Suhtaudun syntymäpäivään oikeastaan samalla lailla kuin uudenvuodenaattoon; silloin tulee aina mieleen se, miten taas on yksi vuosi mennyt enkä ole vieläkään saavuttanut yhtään mitään elämässäni. Ankeaa, vai mitä? Pitäisi joskus koettaa päästä tuonkin ahdistuksen ylitse.

Tänä vuonna kyllä jopa vähän odotan synttäriäni. Kämppäkaverin kanssa aamulla suunniteltiin, että mitä voitaisiin tehdä torstaina mun synttärin kunniaksi, ja jos kaikki menee hyvin niin siitä pitäisi tulla oikein kiva synttäri. Koetan tietty olla innostumatta liikaa, koska yleensä jos innostun liikaa jostakin, se menee lopulta pipariksi (Englanninmatka on toistaiseksi onnellinen poikkeus, koputan puuta eli päätä!). Eli koetan siis ottaa rauhallisesti huomioon mahdollisuuden, että synttärinä tehdään ehkä jotain kivaa tai sitten ei. On se kovaa olla aina näin varautunut ja epäluuloinen ja puolet ajasta paniikissa. Mutta ilmeisesti "varautunut ja epäluuloinen ja puolet ajasta paniikissa" on täkäläisten mielestä yksi mun huvittavimmista luonteenpiirteistäni, ja mitäpä sitä ei tekisi tarjotakseen huvia toisille! "Cute" on usein kuultu adjektiivi, kun minä laitan hermoiluvaihteen päälle, vaikka itse en kyllä henkilökohtaisesti ymmärrä, että mitä söpöä siinä on, että joku pelkää murhatuksi tulemista!

Nyt on kyllä aika intoiluvaihe päällä monen asian suhteen. Tätä kirjoittaessa soi Spotifyssa Oopperan kummitus-musikaalin soundtrack. Arvaatteko miksi? Siksi, että eilen ostettiin siskon ja sen poikaystävän kanssa liput Oopperan kummitus-musikaaliin Lontoon West Endiin huhtikuun loppuun! Jeij! Koetan tässäkin asiassa tiedostaa sen, että lentoyhtiö voi mennä lakkoon tai Islannissa voi purkautua tulivuori (sääliksi käy islantilaisia jos niitä täällä vaihtarien joukossa on, Islanti-vitsit on aika yleinen juttu täkäläisten vaihtarien keskuudessa!) tai jotain muuta voi mennä pieleen, mutta silti - jeij! Olen innoissani. Ehkä. Vähän. Välillä. Mutta miksi en olisi? Kirjoitin tuossa joskus pari vuotta sitten listan asioista, jotka haluan ehdottomasti tehdä ennen kuolemaani, ja yksi kohta siinä listalla oli: Katsoa West End-musikaali. No, oikeasti en ole niin nirso, Broadway-musikaali kelpaisi myös, mutta kun tällä hetkellä ollaan kuitenkin lähempänä Lontoota... Jeij! (Tuolta listalta muuten löytyy myös kohta Asua vähän aikaa Englannissa, joten listalla pyyhkii aika hyvin. Vielä kun pääsen käymään Skotlannissa ja saan julkaistua kirjan voin kuolla aika onnellisena.)

Huhtikuu on tosiaan vierailukuukausi. Molemmat isosiskot ovat tulossa käymään, toinen mun kevätloman alussa ja toinen kevätloman loppupuolella. Tuntuu hassulta ajatella, että ensi kuussa jo näkee perheenjäseniä. En osaa selittää, mikä siinä niin hassua on - on ehdottomasti ihanaa nähdä siskoja, ja odotan myös kovasti sitä, että vanhemmat tulevat käymään kunhan kokeet ovat ohi. Ehkä se liittyy jotenkin ajan kulumiseen. Olin henkisesti varautunut siihen, että menee pitkä aika ennen kuin näen taas perhettä ja että on varmasti kova ikävä ja suurin piirtein pureskelen täällä kynsiäni (mikä on epähygieenista enkä siis harrasta sitä normaalisti!), että milloin se perhe tulee käymään. Mutta en tiedä, kynsienpureskelua ei ole tapahtunut. Koti-ikävä on iskenyt pari kertaa, kun on ollut oikein huono päivä ja masentanut ja itkettänyt ja tehnyt vain mieli soittaa kotiin, koska perheenjäsenet tekevät aina olon paremmaksi. Mutta sitten se olotila menee ohi ja kaikki on taas hyvin ja jälkeenpäin on oikeastaan aika ylpeä olo, että keksi vaihtoehtoisia ratkaisuja masennuksen selvittämiseksi. Ja yleisesti ottaen? Ei mulla ole koti-ikävä, sillä lailla aktiivisesti. Tiedän, että perheen näkeminen on ihanaa sitten kun se tapahtuu, ja kun joskus menen takaisin Suomi-kotiin, sekin on varmasti kivaa ja ihanaa - mutta ei sitä täällä tule sillä lailla ajateltua, että onpas kamala koti-ikävä ja haluaisinpa nyt olla Suomessa. Välillä mietin, että olenko ihan normaali, mutta onneksi muillakin täällä on aika lailla samanlainen olo. Ehkä se johtuu tästä ihanasta nykyteknologiasta, perhettä ja kavereita olisi varmasti paljon enemmän ikävä, jos niiden kanssa ei voisi jutella melkein joka päivä tietokoneen välityksellä! Niin, ja sitten sekin varmasti auttaa, että mulla on niin mahtavan ihana perhe! Tavallaan tuntuu turvalliselta olla yksin täällä kaukana kun tietää, että taustajoukot on sataprosenttisen varmasti siellä jossain, jos jotain menee pieleen. Ja että ne ovat edelleen siellä kun menen takaisin kotiin.

Olen taas pohdiskellut tätä mystistä kotiutumisilmiötä. Kotiutuminen on siitä ovela juttu, että se tapahtuu huomaamatta. Jossain vaiheessa sitä vain avaa silmänsä ja tajuaa, että arki on alkanut tuntua arjelta, että on alkanut tehdä juttuja automaattisesti, sen kummemmin ajattelematta - käy koulussa, kirjastossa, tekee lukuläksyjä, hyppää bussiin ja menee ruokaostoksille. Huomasin tässä yksi päivä, että olen lakannut pelkäämästä kuollakseni uunia, ja että olen itse asiassa aika ihastunut meidän suihkuun, joka oli aluksi yksi suurimpia ärsytyksenaiheita Englannissa. Toissapäivänä seisoin kämppäkaverin kanssa bussipysäkillä odottamassa unibussia ja sain taas vaihteeksi sellaisen välillä iskevän kohtauksen, kun tajuaa, että aika menee valtavan nopeasti ja kohta on kesäkuu ja rakastan tätä paikkaa ja itken varmasti, kun pitää lähteä kotiin. Onneksi siihen on kuitenkin vielä yli kolme kuukautta. En yhtään epäile, etteikö se aika menisi valtavan nopeasti, mutta silti - vielä ei tarvitse mennä minnekään, ja se on hyvä. Vaikka joudunkin viettämään laskiaista ilman laskiaispullia. Eikä mäenlaskukaan onnistu, ellen sitten rakenna mäkiautoa ja painele sillä yliopistomäkeä alas. Nyt kun asiaa ajattelen, se on oikeastaan aika houkutteleva idea...