ankeudesta, ampiaisista ja Gandalfista

Joskus Suomi kyllä tuntuu vähän turhan kaukaiselta. Joskus; tällaisina päivinä kun nousen sängystä ihan vain huomatakseni, että herra Espanjalaisen ja sen espanjalaisten herrakaverien eilisestä illanvietosta on seurauksena se, että talon molemmat vessat on tukossa, eikä herra Espanjalainen ole viitsinyt mainita asiasta tai tehdä asialle mitään (aka ilmoittaa asiasta housekeeping-paikkaan). Yhteiskämpässä asumisen iloja! Sitten vain saman tien vaatteet päälle ja housekeepingin kautta kirjastoon, missä on tarjolla vessa. Saanko sanoa, että ei voi päivä enää kehnommin alkaa? Olen niitä ihmisiä, jotka tarvitsevat aamulla nahjusteluaikaa yöpuku päällä ja teemuki kädessä ennen kuin edes harkitsevat mitään järkevää toimintaa, esim. pukeutumista tai ulos liikahtamista. Tämän aamurutiinin rikkoutumisesta seuraa melkein poikkeuksetta se, että olen koko päivän väsynyt, kärttyinen ja tunnen itseni ihan mörrimöykyksi. Vaan minkäs teet? Kävin sitten samalla kirjaston atk-luokassa viimeistelemässä ja tulostamassa sotakurssin esseen, viskasin sen Rutherfordiin hurjat neljä tuntia ennen aikarajaa ja laahustin takaisin kotiin. Sateessa, totta kai. Ja kotona muutuin sitten entistä pahantuulisemmaksi, kun herra Espanjalainen viimein suvaitsi nousta kauneusuniltaan. Olin kärttyisenä kotimatkalla suunnitellut hienon puheenvuoron ärtymykseni selvittämiseksi ja annoinkin herra Espanjalaisen kuulla kunniansa... ja puheenvuoroni päätteeksi sain vastaukseksi vain tyhjän katseen ja kysymyksen: "What did you say?" Niinpä niin. Mulla ja herra Espanjalaisella on normaalistikin kommunikointiongelmia mun puhenopeuden vuoksi, ja kun kiukkuisena mun puhetahdilla on tapana vielä kiihtyä entisestään... Toivotonta. En tiedä mitään turhauttavampaa kuin se, että olen suunnitellut pitkän, hienon ja huolellisesti argumentoidun puheenvuoron, ja sitten se toinen osapuoli ei ymmärrä sanaakaan! Ja sitten muut kämppikset ovat vielä kehuneet useampaan otteeseen, miten herra Espanjalaisen englanti on kehittynyt hurjasti viime syksystä. Hmm, mitäköhän se viime syksynä osasi luetella? Aakkoset? Okei, ei saisi olla ilkeä. Mutta kun kärtyttää.

Niin että nyt sitten istutaan omassa huoneessa ja odotellaan, että huoltomiestyyppi tulee hoitamaan vessat kuntoon. Ja tosiaan istun kirjaimellisesti omassa huoneessa, koska poistuminen on liian pelottava vaihtoehto. Kävin äsken alakerrassa aikomuksena keittää cuppa (aka teetä) kärttyisyyden poistamiseksi... ja törmäsin eteisessä Vuosisadan Pelottavimpaan Ampiaiseen! Tässä vaiheessa pitäisi varmaan mainita, että ampiaiset ja mehiläiset ja muut pelottavat lentävät jutut on Lauran Pitkän Pelkolistan kärjessä heti tulipalojen, murhaajien ja raiskaajien jälkeen. Jos metrin säteellä on pörriäinen, minä juoksen toiseen suuntaan. Jossain vaiheessa kesää yleensä opin sietämään niitä - ahdistun totta kai aina kun sellainen sattuu näköetäisyydelle, mutta pystyn ehkä pysymään kiltisti paikoillani (jos joku perheenjäsenistä seisoo vieressä ja hokee, että pysy nyt ihmeessä paikallasi koko ajan) jos oikein yritän. Nyt on kuitenkin vielä maaliskuu eikä mun suomalainen sisäinen kelloni ole vielä valmistautunut kohtaamaan pörriäisiä lähietäisyydeltä. Ja vaikka olisikin, mitä tulee ampiaisiin sisätiloissa... siihen mulla on aina ollut vain yksi ratkaisu: "ISIII!" Mutta täällä ei ikävä kyllä ole isää pelastamassa isoilta pahoilta ampiaisilta, ja herra Espanjalainenkin paineli häntä koipien välissä seminaariin heti saarnani jälkeen, joten olen yksin kotona. Yksin ilkeän ampiaisen kanssa. Säikähtäneenä juoksin tietenkin omaan huoneeseen, läimäisin oven kiinni ja vielä lukkoon (siltä varalta että ampiaiset osaavat nykyään tiirikoida lukkoja) ja nyt istun täällä ja odotan, että: a) huoltomies tulee korjaamaan vessan ja voin samalla pyytää sitä tappamaan ampiaisen, b) neiti Saksalainen tulee kotiin viiden aikaan iltapäivällä ja pelastaa Lauran hädästä. Ongelmallistahan tässä on se, että jossain vaiheessa olisi kiva päästä käymään vessassa. Ja nälkäkin saattaa iskeä. Pikainen inventaario paljasti, että mulla on huoneessa pussillinen mandariineja. Ja mehupullo, jonka korkkia en saa väännettyä auki ennen kuin joku vahvempi yksilö tulee kotiin. Ja suklaata, joka sisältää pähkinää (Vakava Allergia). No, toisaalta on lohduttavaa tietää, että jos tilanne menee oikein epätoivoiseksi voin aina päästää itseni päiviltä pähkinäsuklaata syömällä. Eli jos ette kuule minusta tämän jälkeen...

Muutenkin on ollut taas vähän ahdistusolo päällä. Alan epäillä, että saatan hyvinkin olla maanisdepressiivinen, yhtenä hetkenä kaikki on hyvin ja seuraavana hetkenä kaikki on huonosti. Jos niissä kohtauksissa olisi edes jotakin logiikkaa - mutta ei, eilenkin oli ihan kelvollinen päivä, mitä nyt oli vähän tylsää ja pilvistä ja sateista ja liikaa esseetä. Olin menossa kymmenen jälkeen nukkumaan, koska tanssi-illan jälkeen väsytti, ja sitten kun olin kuunnellut parisenkymmentä minuuttia musiikkia iski Ahdistus. Tuosta noin vain kauhea itkukohtaus päälle ja vatsanpohjassa kuristava surkeus, joka ei ota hellittääkseen. Ei sillä, että se olisi mitään, mitä en olisi potenut jo ainakin puolen vuoden verran Suomessa - täällä ahdistuskohtaukset vain iskevät kurjempina kun ei voi soittaa kotiin niin kuin normaalisti tekisi. Tai totta kai sitä voisi, mutta toistaiseksi ahdistusmasennus ei ole vielä äitynyt niin kammottavaksi, että sen takia tuntuisi tarpeelliselta herättää kotiväki yhdeltä yöllä ja aiheuttaa muutamassa minuutissa kymmenen euron puhelinlaskut. Sitä paitsi kun tiedän, että ahdistus menee aina ohi kunhan vain itkee tarpeeksi. Nyt vain kävi huono tuuri kun se iski juuri silloin kun molemmat neitikämppikseni sattuivat olemaan poissa kotoa - muuten olisin hyvinkin voinut ryömiä jommankumman huoneeseen surkeaa oloani valittamaan ja pian kaikki olisi ollut paljon paremmin. (Mun täytyy joskus kirjoittaa blogiteksti aiheesta Lauran ja Inan Innovatiiviset Itsepiristysoperaatiot - niihin liittyy mm. valtavia määriä jäätelöä ja valehenkilöllisyyksien kehittämistä.) Nytkin, ihan ilman seuraa ja ulkopuolista apua olo alkaa vähitellen kohentua. Päällä on edelleen itkupäivän jälkeinen alakulo, mutta en ole ihan niin vakuuttunut siitä, että olen maailman kelvottomin olento, josta kukaan ei tykkää. Eikä siinä ahdistuksessa ole varsinaisesti kyse siitäkään, vaan... Tiedättekö (500) Days of Summer-leffassa sen kohtauksen kun Summer ja Tom juttelevat peloistaan, ja Summer kertoo toistuvasta unestaan, jossa lentää ja on onnellinen, kunnes tajuaa olevansa ihan yksin? Se kai kuvaa aika hyvin täkäläisiä Ahdistuskohtauksia. Irrationaalista, tiedetään.

Muutenkin maailma on juuri nyt aika pelottava paikka, Japanit ja Libyat ja ydinvoimalaonnettomuudet. Totta kai sen tietää jossakin mielensä perukoilla koko ajan, että koskaan ei voi tietää miten paljon aikaa on jäljellä ja jos oikein realistisia ollaan niin kuka tahansa meistä voi kuolla milloin vain ja sitten kaikki on ohi, mutta ei sitä yleensä ajattele. Sitten kun tapahtuu jotakin tuollaista hallitsematonta kuin Japanissa... En tiedä, ensin ahdistaa ihan hillittömästi kun tajuaa taas kerran käsinkosketeltavasti sen, miten maailma voi oikeasti muuttua sekunnissa. Itse sitä jotenkin ajattelee, että aina on aikaa toteuttaa ne haaveet myöhemminkin ja mikäs kiire tässä on, mutta ei se tosiasiassa ole niin. Koskaan ei voi tietää. Toisaalta se tuntuu valtavan ahdistavalta ja masentavalta, ja toisaalta taas... En tiedä, se pistää omat pienet ongelmat hetkellisesti vähän sopivampaan kontekstiin, ja toimii tarpeellisena muistutuksena siitä, että jos oikeasti haluaa jotakin elämältä, sitä ei kannata lykätä hamaan tulevaisuuteen, koska hamaa tulevaisuutta ei välttämättä koskaan tule.

Mulla on muuten aivan pettämätön anti-ahdistus-temppu. Aina kun maailma alkaa tuntua liian pelottavalta paikalta ja kaikki tuntuu kaatuvan niskaan metsästän Youtubesta sen Sormuksen Ritarien loppukohtauksen, missä Frodo seisoo rannalla sormus kädessä ja muistelee mielessään keskusteluaan Gandalfin kanssa:
Frodo: I wish the ring had never come to me. I wish none of this had happened.
Gandalf: So do all who live to see such times, but that is not for them to decide. All you have to decide is what to do with the time that is given to you.
Ja taustalla soi Howard Shoren ihana Fellowship of the Ring ja heti on paljon parempi olo.

Lopuksi voisin vielä todeta, että vaikka suurimman osan ajasta tuntuu siltä, että kansainvälinen politiikka menee ihan yli hilseen, olen selvästi oppinut sittenkin jotakin! Olen seurannut koko päivän the Guardianin sivuilta Libyan tilannetta ja voin suureksi ylpeydeksi sanoa, että olen ymmärtänyt aika hyvin, mistä on kyse. Kirjoitan tällä hetkellä esseetä responsibility to protect-opista, ja tuo Libyan tilanne heijastaa sen eri puolia ja mielipiteitä siitä aika hyvin - niin hyvin, että siitä täytynee mainita esseessäkin, valmistaudu olemaan vaikuttunut, professori Ääliö! (Mutta ihan oikeasti, oliko Englannin pakko mennä sotkemaan sormensa tähänkin juttuun? En tykkää olla maassa, joka on sekaantunut sotaan. Eeh, humanitaariseen interventioon.)