concerning hobbits

Huomenta! Päivän sää on ankean sateinen, joka paikkaa jomottaa, istun huoneessani ja piileskelen siivoojaa ja toivon parhaani mukaan, että se on valmis kohta ja kestonälkäiset ihmiset (lue: minä) pääsevät aamupalalle. Heräsin tuossa tunti sitten ja muokkasin policy reportini otsikot ja lainaukset ja lähdeviittaukset kuntoon; neljän tunnin sisällä pitää raahautua kirjastoon, tulostaa se ja kiikuttaa arvosteltavaksi. Täällä ollaan ihailtavan tiukkoja deadline-juttujen kanssa: jos essee ei ole palautettu viimeistään tasan kello 15:30 niin esseestä saa arvosanaksi nollan, selityksestä viis. Joten tulostamaan täytyy mennä, satoi tai paistoi. Vähän jännitän, että miten tuon policy reportin kanssa käy - olisihan siitä parempi tullut, jos olisin käyttänyt enemmän aikaa sen tekemiseen, mutta suoraan sanottuna raportin lähdemateriaali oli niin oksettavaa luettavaa, että halusin koko jutun vain pois alta. No, niin kauan kuin ne eivät lätkäise niskaani mitään plagioimissyytteitä niin olen ihan onnellinen. (Plagiarismi on toinen juttu, jonka englantilaiset yliopistot ottavat Hyvin Vakavasti.)

Saanko sanoa, että olen ihan tappoväsynyt! Nukuin viime yönä ihanat kymmenen tuntia, mutta ilmeisesti matkaväsymyksen ja univelkojen hoitoon tarvitaan vielä enemmän unta, koska voisin nukahtaa ihan onnellisesti tämän tietokoneen ääreen. Vaan ei auta, loma on ohi ja velvollisuudet kutsuvat. Eikä siinä loman lopetuksessa ollut mitään valittamista - eilisiltana yhdentoista jälkeen kotiuduin takaisin Parkwoodiin erittäin hauskan, mielenkiintoisen ja kivan Cambridge/Oxford-ekskursion jäljiltä.

Mitäs tuosta reissusta nyt sanoisi? Hauskaa oli. Hyvää seuraa ja väsyneitä juttuja. Ei läheskään tarpeeksi unta. Mielenkiintoisia paikkoja. Upeita maisemia. Vettä satoi. Ruoka oli hyvää. Olen taas vähän viisaampi historiassa. Kuvia on kamerassa se sata ja yksitoista. Ajattelin muuttaa Oxfordiin, eikä Cambridgessakaan ollut yhtään mitään vikaa.

Katunäkymä Cambridgesta.

Niin, reissuun lähdettiin siis lauantaiaamuna ihanasti kello puoli kahdeksan. Vettä satoi ja Lauraa kärtytti ja väsytti. Kengät kastuivat heti reissun alkumetreillä, kun meidän ihana yhdeksän hengen Saattue kipitti yhden kivan (mutaisen, yllätys!) ruohokentän poikki kiireellä bussipysäkille. Bussilla reissattiin Canterbury Westin juna-asemalle ja sieltä napattiin high speed-juna Lontoon St. Pancrasiin. Minä olin etukäteen suunnitellut kivoja torkkuja junassa, ja alkumatka menikin mun osalta aika lailla silmät kiinni. Vaan eipä sillä väliä, tuskin musta olisi valveillakaan mitään iloa ollut - keskustelutaito ei tunnetusti toimi ennen kello kymmentä aamulla, ja mitä tuli reitin suunnitteluun ja suunnistamiseen, sen jätin suosiolla viisaiden saksalaisten vastuulle. Ja hyvä että jätinkin, koska veikkaan, että olisin ollut aika nopeasti solmussa meidän hankalan reitin kanssa. Kokonaisuudessaanhan reittisuunnitelma viikonlopulle meni näin: Canterburysta junalla St. Pancrasiin. Lontoossa junanvaihto St. Pancrasilta King's Crossille. King's Crossilta junalla Cambridgeen. Cambridgestä illalla bussilla Oxfordiin. Seuraava iltana Oxfordista bussilla Lontoon Victorialle. Victorian bussiasemalta tubella St. Pancrasille, St. Pancrasilta juna takaisin Cantersiin ja sieltä bussilla takaisin yliopistolle. Kaikelle oli katsottu aikataulut ja lähtöpaikat valmiiksi, joten oliko mikään yllätys, että aina viiden minuutin välein joku oli kysymässä, että milloin se ja se lähtee sinne ja sinne, ja milläs kulkupelillä me sinne Oxfordiin oikein suunnattiin? Kaikki kunnia vain kahdelle saksalaiselle, jotka jaksoivat kärsivällisesti luotsata meitä muita läpi monimutkaisen Englannin. Ne kaksi olivat kyllä meidän Saattueen Gandalf ja Aragorn, ja me loput harmittomia hobitteja, joilla oli mielessä tasan yksi asia - missä seuraava ateria on?

Cambridge. Autot pilasivat hienon maiseman.

Niin, pääsin tosiaan matkan varrella käymään King's Crossilla! Ikävä kyllä laituri yhdeksän ja kolme neljännestä jäi tällä kertaa näkemättä, koska King's Crossilla oli vain rajoitettu aika ennen junan lähtöä ja meidän täytyi tehdä vaikea valinta Harry Potterin ja aamupalan välillä. Aamupala totta kai voitti. (Miten niin ajattelen vatsallani?) Olin kuitenkin junaa odotellessa aivan innoissani siitä, että olen seisonut Harry Potter-asemalla, ja sitten kun juna lähti viimein liikkeelle asemalta kuvittelin onnellisesti katselevani nyt samoja maisemia kuin Harry Potter ja kumpparit katselevat junamatkoilla kirjoissa. Vaikka meidän juna taisi mennä korkeintaan etäisesti samaan suuntaan.

Ikävä kyllä meidän aika Cambridgessä ja Oxfordissa ei ollut kovin tasaisesti jaoteltu. Junien, hankalien sunnuntaibussien ja viime hetken majoitusvarausten vuoksi reissu meni niin, että lauantaina oli aikaa Cambridgessä vain viiden tunnin verran, ja sitten jo pitikin lähteä bussilla Oxfordiin. Vietettiin ilta ja yö Oxfordissa, ja seuraavana päivänä oli mukavat yhdeksän tuntia aikaa kierrellä keskustassa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että loppujen lopuksi meillä kävi tuuri, kun saatiin enemmän aikaa Oxfordissa, se oli nimittäin näistä kahdesta kaupungista henkilökohtainen suosikkini. (Ja tätä asiaahan pohdittiin pitkään ja hartaasti, koska tunnetusti Cambridge ja Oxford kilpailevat kaikesta mahdollisesta, eikä kukaan halua valita puoliaan hätäisen havainnoinnin perusteella.) Mutta en voi sanoa, että Cambridgessakaan olisi ollut mitään vikaa - päinvastoin, tykkäsin kaupungista valtavasti. En tiedä, mikä Oxfordissa sitten meni ohi - ehkä se oli jokin kiireetön sunnuntaitunnelma, tai kaupungin ilmapiiri - tai sitten ihan yksinkertaisesti se tosiasia, että siitä paikasta sai enemmän irti, kun aikaakin oli enemmän käytössä. Cambridgessä kierros jäi aika pintapuoliseksi - viidessä tunnissa ei ehdi nähdä kovin paljon, ja sitä paitsi puolet ajasta satoi aika reippaasti vettä, eikä meitä huvittanut palella kylmässä ja sateessa, joten ei edes vietetty koko aikaa ulkona.

Fitzwilliam Museum

Ulkoilun sijasta suunnistettiin ylläolevaan paikkaan, joka on siis Fitzwilliam Museum. Museossa oli esillä taidetta ja antiikkiesineitä, mutta rajallisen ajan vuoksi meikäläiset eivät ehtineet katsomaan läheskään kaikkea, vaan valittiin joukosta ne kiinnostavimmat kohteet eli taulut. Yleensäkin tuntuu, että museoita varten pitäisi aina varata erillinen päivä, kokoelmat ovat nimittäin niin laajoja ja nähtävää niin paljon, että tunti ei yleensä riitä. Toisaalta melkein kaikkiin museoihin taitaa olla täällä ilmainen sisäänpääsy, joten kuolema ja kiukutus ei iske, vaikka ei ehtisikään ihan jokaista nurkkaa koluta. Sadesäällä museot ovat kyllä käteviä vierailukohteita - sisällä on lämmintä ja kuivaa, takin voi jättää narikkaan, jostain löytyy todennäköisesti keskimääräistä siistimpi vessa ja - mikä parasta - hyvällä tuurilla museosta löytyy laukunsäilytys! Kun kantaa koko ajan mukana isoa, painavaa kassia, joka sisältää koko viikonlopun pakolliset vaatteet ja tavarat on aika iso helpotus, kun sen laukun voi välillä jättää jonnekin turvallisesti. Kipeät niskat kiittävät.

Cam-joki Cambridgen college-rakennusten takana.

Onneksi Fitzwilliam-museokierroksen aikana sade oli laantunut sen verran harmittomaksi tihkuksi, että päästiin myös katselemaan maisemia. Minä ja kämppikseni neiti Saksalainen suunnistettiin katsomaan Cambridgen yliopiston college-rakennuksia. Tämä "college"-juttuhan on aika monimutkainen, koska Englannissa sana "college" voi tarkoittaa monta eriasteista oppilaitosta. Oxfordin ja Cambridgen tapauksessa colleget ovat ihan oma juttunsa. Kumpikin yliopisto koostuu ties kuinka monesta collegesta, jotka ovat tavallaan kaikki omia pieniä, itsenäisiä yliopistojaan - jokaisessa collegessa voi opiskella kaikkia yliopiston aineita tiedekuntarajojen yms. yli, ja collegejen välillä vallitsee tietty kova kilpailu. Sekä Cambridgessa että Oxfordissa college-rakennukset ovat ihan erillinen nähtävyys; joihinkin pitää maksaa jopa sisäänpääsymaksu. Vaan omatoimisella ilmaiskierroksellakin voi kyllä nähdä aika paljon, jos ei ole pakko päästä jokaiseen rakennukseen sisälle. Tosin turistioppaat kyllä sanovat toista... Tuossa Cam-joen rannalla seisoessa meidän kimppuun iski innokas turistiopas, joka olisi kovasti halunnut myydä meille kahdentoista punnan liput veneajelulle tuolle joelle. Sitä mainostettiin kovasti parhaaksi tavaksi nähdä colleget, ja turistiopas jopa väitti meille, että jalkaisin kierreltynä yliopistorakennuksista ei näe oikeastaan mitään. Onneksi ei uskottu vaan päätettiin kierrellä omin päin, nimittäin todellisuudessa ihan ilman lippujakin pääsi melkein joka paikkaan - King's College ja St. John's College taisivat olla ainoat, joihin tarvitsi ihan sisäänpääsymaksun, ja niistäkin näki ihan tarpeeksi ulkopuolelta. King's College eli se Cambridgen tunnetuin college olisi ollut varmasti kiva nähdä myös sisältä, sen verran upea se kuulemma on, mutta sattuneesta syystä ei huvittanut maksaa viittä puntaa ihan vain siitä, että käy katsomassa yhtä kappelia, on se miten upea tahansa. St. John's Collegeen sen sijaan maksoi sisäänpääsy vain kaksi puntaa, joten siellä tehtiin lopuksi kierros hienoja rakennuksia katselemassa.

King's College kampuksen pihamaalta päin katsottuna.

Sekä Oxford että Cambridge ovat molemmat melkoisen vanhoja yliopistoja - Oxford on itse asiassa kuulemma Pariisin ja Bolognan yliopistojen ohella yksi länsimaisen maailman kolmesta vanhimmasta yliopistosta. Oxfordissa painotettiin kovasti, että Cambridge on Oxfordin "myöhempi kopio" (perustettu ilmeisesti 1200-luvulla), mutta eipä siinäkään yliopistossa rakennusten ja maisemien perusteella mitään vikaa ollut. Oikeastaan molempien kaupunkien yliopistorakennukset olivat melko samannäköisiä, rakennettu aika lailla samanlaisesta materiaalista (jos rakennusten väristä voi mitään päätellä) ja koristeltu samalla tyylillä. Yllättävimmältä allekirjoittaneen mielestä tuntui ehkä se, että jokaisessa collegessa oli jonkinsortin kappeli. Järjellä ajateltuna se ei ehkä ole niin omituista, kun ottaa huomioon sen, että molemmat yliopistot on perustettu ajalla, jolloin kirkko oli erittäin tärkeä osa elämää. Silti, tuntui hassulta nähdä "pelkän" yliopiston kappeleita... joista monet olivat vähintään yhtä upeita kuin ne kaikkein vanhimmat ja koristeellisimmat kirkot Suomessa.

Krookuksia ja narsisseja - Cambridgessa oli kevät jo pitkällä. (Ja neiti Saksalainen naureskeli kun allekirjoittanut säntäsi ottamaan kuvia kaiken maailman kukista ja kasviksista. Mutta ei sitä meillä helmikuussa tällaista näe!)

River Cam ja Trinity Hallin rakennuksia.

Upea puukuja en-enää-muista mihin collegeen. Miksi digikuviin ei voi lisätä kuvatekstejä kuvaushetkellä?

Bridge of Sighs eli Huokausten silta. 

Trinity Collegen Great Court. Täällä järjestetään Great Court Run; ideana on juosta Great Courtin ympäri siinä ajassa, kun kello lyö kaksitoista kertaa keskipäivällä (noin 43 sekuntia). 

Saanko muuten sanoa, että tässä yliopistossa oli harvinaisen helppoa tuntea itsensä pieneksi? Esim. tuossa ylläolevassa Trinity Collegessa on opiskellut mm. Sir Isaac Newton, joka suoritti kuuluisia kokeitaan nimenomaan tuossa ylläolevalla pihamaalla. Muita nimiä Cambridgen yliopistossa oli mm. Charles Darwin ja Sir Francis Bacon. Ja muutama miljoona muuta, jotka eivät vain jääneet mieleen. (Meidän paikkakunnalla on asunut Orlando Bloom, sehän on melkein yhtä vaikuttavaa... not.)

Yliopistojen lisäksi Cambridgessa ei juuri muuta ehtinyt nähdäkään, sillä jo neljän aikaan piti hypätä bussiin kohti Oxfordia. Tavallaan kuitenkin laskin bussimatkan vielä erilliseksi nähtävyydeksi. Hassua - Suomessa pitkät bussimatkat lähinnä ärsyttävät, ja yritän parhaani mukaan tainnuttaa itseni koomaan matkapahoinvointilääkkeillä, mutta Englannissa kolmen tunnin bussimatka herätti lähinnä innostusta ja riemunkiljahduksia. Kuten sanottu jo aiemmin, bussilla näkee maisemia ihan eri tavalla kuin junalla matkustaessa - ja ne maisemat olivat ihania. Koko ajomatkan Cambridgesta Oxfordiin mun päässä soi ihana Concerning Hobbits elokuvasta Taru Sormusten Herrasta, koska ne maaseutumaisemat oli suoraan kuin mun kuvitelmien Hobittilasta kiskottu. Emme valita ollenkaan.

Viimeinen tunti matkasta meni pimeän vallitessa. Englantilaiset ovat vähintään yhtä huonoja katuvalojen käytössä kuin suomalaisetkin, ja voin sanoa, että oli tavallaan aika pelottavaa istua täysin pimeässä bussissa, kun ympärillä on aivan pilkkopimeää ja bussikuski on täysin kyvytön kuuluttamaan, että missä päin Englantia milloinkin ollaan menossa. Oltaisiin voitu luultavasti ajaa koko Oxfordin ohitse, enkä olisi huomannut yhtään mitään. Onneksi siis päätepysäkki oli Oxford.

Nukuttiin yö jonkin sortin hostellissa Oxfordin keskustassa. Hostellista mulla ei ole valokuvia, eikä siinä kyllä mitään erikoista nähtävää ollutkaan. Meidät oli jaettu kahteen huoneeseen, joista molemmat oli suurin piirtein siistejä, sängyt suurin piirtein mukavia ja kylppärit suurin piirtein puhtaita. Eihän se mikään loistohotelli ollut, mutta yhden yön nukkumapaikkana meni mukavasti. Tavattiin uusia ihmisiä, peitto oli lämmin ja aamupala sisältyi hintaan. Sitä paitsi käytiin hostellissa tosiaan vain nukkumassa - iltaa istuttiin pubissa ensin syömässä ja sitten pinttien kanssa, ja aamupalan jälkeen lähdettiin heti jatkamaan reissua.

Ai niin, ja nyt kun tässä pubiasiassa ollaan, niin täytyy kertoa, että Laura voi taas vetää yhden jutun yli Pakollisten Englannissa Tehtävien Juttujen Listalta - tyhjensin nimittäin sankarillisesti kokonaisen pintin olutta (Guinnessia). Se maistui ällöttävältä, kuten lukuisat valokuvat todistavat... mutta jälkeenpäin oli hyvin sankarillinen olo, ja nyt voin todeta onnellisesti, että Ei Koskaan Enää.

Sitten siirrytään henkisesti sinne Oxfordiin. Mulla oli tosiaan käynnissä sisäinen Cambridge vastaan Oxford-kamppailu, ja Oxford kyllä veti voiton kotiin. Tosin Oxfordilla oli jo alunperin enemmän plussapisteitä, koska pystyin jo etukäteen yhdistämään sen mielessäni kivoihin juttuihin, esim. siihen yhteen J.R.R. Tolkieniin. Ja tosiaan, aikaa oli enemmän käytössä, joten kaupungista sai enemmän irti. Oxfordissa osallistuttiin opastetulle kävelykierrokselle. Kahden tunnin mittaista kävelykierrosta veti eläköitynyt Oxfordin yliopiston luennoitsija, joka osasi kertoa paljon hauskoja ja eläviä tarinoita yliopiston historiasta. Kävelykierroksella käytiin läpi merkittävimmät Oxfordin yliopistot colleget ja nähtiin lisäksi myös vähän keskustaa. Vaikka noin niin kuin yleisesti ottaen mun mielestä isossa porukassa käveleminen on turhauttavaa (koska kukaan ei kävele tarpeeksi nopeasti mun makuun), on kyllä pakko myöntää, että opastetusta kierroksesta sai paljon enemmän irti. Opas näytti mm. Tolkienin entisen työhuoneen ikkunan (mistä sitä tietää, vaikka Hobitin ensimmäiset rivit olisivat syntyneet juuri siellä!) ja samoin Lewis Carrollin ja C.S. Lewisin entiset colleget. Lukutoukka oli vähällä pyörtyä onnesta. Ai niin, ja näin myös rakennukset, missä eräisiin Harry Potter-kirjoihin liittyviä elokuvia on kuvattu...

Katunäkymää Oxfordista.

Huhujen mukaan tämä ovikoriste innoitti C.S. Lewisia Narnian tarinoiden kanssa. 

Tämän nurmikentän takana vaikutti heppu, joka kirjoitti Liisa Ihmemaassa-kirjan.

Muuten vaan kiva maisema.

Oppaan puheista muuten selvisi, että Oxfordin ja Cambridgen opiskelusysteemi eroaa vähän muiden yliopistojen opiskelusysteemistä. Oxbridgessä on kuulemma turha etsiä sellaisia juttuja kuin luentosalit, koska luentoja ei yleensä järjestetä. Sen sijaan jokaisella oppilaalla on koko opiskeluajan verran oma tuutori (kuulemma tuutorien lukumäärä on yksi tuutori neljää opiskelijaa kohden, ihan hyvin yksilöityä opetusta!), jonka kanssa tavataan kahden kesken yksi tunti viikossa jokaista oppiainetta kohden - eli ei turhan monta tuntia viikossa. Loput ajasta pitää sitten opiskella omin päin. Hieno systeemi, jossa kyllä varmasti oppii tehokkaasti - mutta enpä silti tiedä olisiko se allekirjoittanutta varten, se itsekuri kun ei opiskelun suhteen ole täällä päässä niitä parhaita...

Radcliffe Camera, pyöreä lukusali yliopiston sydämessä. Historiassa opiskelijat ovat kuulemma huvitelleet kiipeämällä huipulle ripustamaan alusvaatteita ja vastaavaa. Nykyäänhän se on virallisesti kielletty.

 

Opas mainosti meille ylläolevassa kuvassa olevaa kirkkoa sanomalla, että jos sillä olisi vain kymmenen minuuttia aikaa näyttää vierailijalle Oxfordin kaunein paikka, se veisi vierailijan tuon kirkon torniin. Minä puolestani sanon, että jos mulla olisi vain kymmenen minuuttia aikaa säikäyttää joku kuoliaaksi Oxfordissa, veisin sen tuonne torniin. Tornin huipulla oli nimittäin näköalatasanne, josta oli upeat maisemat yli kaupungin. Ja ei siinä mitään, siellä huipulla oli kyllä oikein mukavaa ja hienoa ja turvallinen olo ja vastaavaa, mutta matka sinne huipulle riitti pelästyttämään Laura-paran kuoliaaksi. Normaalisti en pelkää korkeita paikkoja (niin kuin kämppikset usein naureskelevat, se taitaa olla ainoa juttu, jota en pelkää), mutta matka tuonne torniin oli kyllä jotain kamalaa. Sinne piti kiivetä pitkin vanhoja, epätasaisia kierreportaita, jotka olivat niin kapeat, että ketään ei mahtunut oikein turvallisesti ohittamaan - jos joku oli tulossa alas samaan aikaan kuin oli itse menossa ylös niin huono tuuri, sitten jonkun täytyy peruuttaa tai ollaan jumissa. Kaiken lisäksi portaissa ei ollut kunnon kaidetta, vaan joku ihmeellinen heiluva köysijuttu, jossa sitten roikuttiin matkalla ylöspäin. Matka alas oli vielä pahempi; polvet tuntuivat makaroonilta vielä puoli tuntia alastulon jälkeenkin.

Mutta ei sinne ylös ihan turhaan kiivetty, kun katsoo näitä maisemia:

 

Voi vain miettiä, miten upealta tuolla olisi näyttänyt, jos olisi ollut aurinkoista. Vaan säätilan puolesta meillä kävi aika kehno puoli - koko viikonlopun ajan oli aika kylmä, ja lisäksi molempina päivinä satoi vettä. Toisaalta onneakin oli matkassa. Oltiin juuri ehditty laskeutua alas kirkontornista kun alkoi sataa kaatamalla vettä. En halua edes kuvitella, miten pahasti oltaisiin kastuttu siellä ylhäällä - siellä oli nimittäin niin ahdasta, että sateenvarjoa ei saanut auki ja sisätiloihin ei todellakaan päässyt pujahtamaan hetkessä. Silti, kaatosade pisti päätöksen meidän kaupunkikierrokselle ja loppuillaksi siirryttiin sisätiloihin Ashmolean-museoon. Itse en ollut museon suurimpia faneja, se oli jotenkin sekavasti järjestetty ja muutenkin tuntui, että esillä oli vähän turhan paljon sitä sun tätä, mutta kyllähän siellä pari tuntia sai ihan mukavasti kulumaan lämpöisessä ja kuivassa (ja laukku totta kai laukkusäilytyksessä.)

Että sellainen reissu Oxbridgessa. Tosi kivaa ja mielenkiintoista ja niin poispäin, kummassakin kaupungissa olisi ollut ehdottomasti paljon enemmänkin nähtävää jos vain olisi ollut lisää aikaa käytössä. Vaan ikävä kyllä piti hypätä junaan ja palata takaisin arkeen - ja saanko sanoa, että juuri nyt se arki ei maistu erityisen hyvältä. Ulkona on jäätävän kylmä, vettä sataa, jääkaapissa ei ole ruokaa ja omassa huoneessa on kaaos. Tätä kirjoitellessa olen jo ehtinyt käydä yliopistolla tappelemassa vihamielisen tulostimen kanssa, palauttamassa policy reportin ja hakemassa materiaalia esseeseen ja lukuläksyjä varten. Esseetä pitäisi kirjoittaa ja kaupassa käydä, vaan tänään ei jaksa. Laurat tarvitsevat aina aikaa toipumiseen - ja onhan se päivä aina huomennakin!

bought a ticket for a runaway train

Kerroinko jo, että mulla oli tämä hieno suunnitelma siitä, miten istun sisällä koulujuttujen kimpussa sadepäivinä ja nautin ulkona auringonvalosta kivoina päivinä? No, se ei oikein toimi yhtä hyvin kuin etukäteen ajattelin. Eilen oli sadepäivä, ja olin tehnyt ties mitä hienoja suunnitelmia siitä, miten istun koko päivän kiltisti kotona ja kirjoitan ahkerasti koulujuttuja. Mutta koska eilen oli sadepäivä, olinkin sitten yllättäen koko päivän valtavan masentunut ja vietin koko päivän pillittämällä nenäliinaani (hmm, tai itse asiassa vessapaperiin, koska en jaksanut kävellä kauppaan ostamaan nenäliinoja), eikä esseen kirjoittamisesta tullut mitään. Joten ajattelin, että mitäpä siitä, teen sitä esseetä sitten huomenna. Mutta tänään kun heräsin, olikin aurinkoista ja valtavan nätti keli, ja tuntui melkoiselta haaskaukselta istua koko päivä sisällä kirjoittamassa tylsää esseetä aiheesta miksi valtiot noudattavat sotalakeja (jos jollakulla on tähän jotain painavaa sanottavaa niin kertokaa ihmeessä!), joten en sitten istunut sisällä. Sen sijaan noudatin hyväksi havaittua lauralaista taktiikkaa masennuksen selättämiseen: jos nykytilanne masentaa liikaa, vaihda maisemaa. Joten lähdin siis Whitstableen.

Havainnollistan  tällä hienolla metodilla Whitstablen olemassaolon. (Kuvan saa klikattua isommaksi.) Löytyy Canterburysta pohjoiseen, meren rannalla. Lisäksi olen lähialueen kaupungeista käynyt katsastamassa Doverin ja Sandwichin. Listalla on vielä ainakin Folkestone, Deal ja Herne Bay, kunhan on taas matkailuolo. Vaikka oikeastaan voisin kyllä käydä ihan onnellisesti missä vain.

Whitstablessa mulla ei ollut mitään erikoisia suunnitelmia. Huhut kertoivat, että siellä on kiva merenranta ja hauskoja rakennuksia, joten kiertelin siis ensin kaupungilla katsomassa niitä hauskoja rakennuksia ja suuntasin sitten satamaan. Säätilassa ei ollut mitään valittamista, lämpötila oli +13 ja aurinkokin näyttäytyi säännöllisesti poutapilvien välistä, joten kaupungilla tarkeni ihan hyvin harhailla takki auki ja ilman lapasia. Itse asiassa luulen, että takinkin olisi ihan hyvin voinut korvata hupparilla, mutta mun suomalaisiin säätiloihin tottunut alitajuntani ei pysty hyväksymään sitä tosiasiaa, että helmikuussa voi kävellä ulkona ilman takkia, joten pidin sitten takin päällä.

Söpö talorivistö Whitstablessa.

Whitstable on tähänastisista vierailukohteista ehkä suosikkini. Okei, ei niitä vierailukohteita niin monta ole ollut, mutta silti. Tykkäsin kaupungista kovasti - se oli jotenkin viehättävällä tavalla vähän rähjäinen ja ränsistynyt, sellainen vanha kalastajakylä. Pääkadun varrella oli paljon hauskoja pikkuputiikkeja ja joka toinen ravintola liittyi jotenkin kalaan tai ostereihin tai muihin mereneläviin. Veikkaan, että rakastaisin Whitstablea kesällä - se olisi sellainen täydellinen kiireettömän kesäpäivän vierailukohde, missä voisi vain harhailla ympäriinsä ja nauttia ilmapiiristä ja auringosta.

Whitstablen pääkatu satamasta päin katsottuna.

Ja saanko sanoa, että rakastin merta! Olen nyt muutaman päivän sisällä käynyt kahdessa eri paikassa merenrannalla ja täytyy kyllä sanoa, että eivät voisi nämä kaksi paikkaa enempää erota toisistaan. Doverin rantakalliot olivat... huikaisevan upeat, kylmät väreet oikein juoksi selkää pitkin kun seisoi siellä kallioilla. Mutta ei Whitstablen rannikossakaan mitään vikaa ollut, vaikka se olikin vähän matalampi ja vähemmän pelottava. Whitstable oli jotenkin karulla tavalla kaunis, ja aurinko ja meri ja lokit ja meren tuoksu ilmassa oi oi oi.

 

En ollut ainoa, joka tykkäsi viettää aikaa Whitstablessa. Olin aika yllättynyt siitä, että monet olivat selvästi tulleet viettämään päivää rannikolle, matkassa eväät ja retkihuovat ja matkaradiot ja kaikki. Itselleni ei ekana tulisi mieleen istuskella tuntikausia meren rannalla helmikuussa, mutta ehkä se on tämä epäuskoinen suomalainen luonteeni, joka pitää kiinni suomalaisista vuodenajoista, vaikka täällä kukkii ties mitä kukkia ja puskia ja pensaita, eikä säätila ollut todellakaan kylmä. Pienet lapset vetivät kumisaappaat jalkaan ja kahlasivat onnellisina meressä, koirat juoksivat pallojen perässä ja eläkeläiset istuivat pyörätuoleissa laiturilla kahvimukien kanssa. Idyllistä.

Pienenä olisin ollut tästä onnessani. Rannan yläosa oli kokonaan simpukoiden peitossa, kivistä ei jälkeäkään.

Kierrätämme osterinkuoria ry.

Ylimääräisten osterien kerho.

Taloja merenrannalla. Kateus iski.

Mystisten moniväristen uimakoppien / kioskien / mökkien tarkoitus jäi vaivaamaan mieltä.

Lounas merenrannalla.

Olen kuullut englantilaisilta huhun, että oikeaoppinen tapa syödä fish'n'chipsejä saarivaltiossa on noutaa niitä jostain kojusta, mieluiten sanomalehteen käärittynä (siksi ylläoleva styroksirasia oli aika musertava, vaikka helpottikin kummasti kuljettamista) ja syödä joko kotimatkalla tai tunnelmallisesti laiturilla. Laituri oli märkä ja levän peitossa, joten kompromissina istuin penkille rannalle ja söin lounaaksi fisut ja sipsit meren tuoksu nenässä ja aaltojen kohinaa korvissa. Aika täydellinen hetki, jos saan sanoa.

Että sellainen retki Whitstableen. On se vaan hassua, miten maisemanvaihtaminen piristää poikkeuksetta. Olen ollut viime päivinä aika alamaissa, on ollut ehkä vähän liikaa vapaa-aikaa ja liian vähän Teho-osastoa ja liian yksinäinen olo. Kaveripiirini kutistui kummasti lyhyessä ajassa ja se jätti jälkeensä vähän onton ja kelvottoman olon. Se mukava noin kymmenen ihmisen porukka, johon tutustuin ensimmäisenä Cantersiin tullessani ja jonka kanssa tein aluksi paljon kaikenlaista tuntuu äkkiä saaneen päähänsä, että mä olenkin tyhmä tyyppi, jonka kanssa ei kannata viettää aikaa, koska nykyään jos minä yritän järkätä jotain, niillä on jotain muuta menoa, ja ne puolestaan eivät enää ollenkaan kutsu mua tekemisiinsä mukaan. Aika masentavaa. Eivät ne onneksi ainoat kaverit täällä olleet, eli ihan yksinäinen ei tarvitse olla, mutta ei se silti kivalta tunnu. On kummasti samanlainen olo kuin ala-asteella kun ei voi muuta kuin miettiä, että mikä minussa on oikein vikana kun ihmiset eivät pidä musta. Elämän suuria mysteerejä ja niin poispäin. Ja se on puolestaan tuonut mukanaan ehkä vähän ikävän havainnon, eli että kaupunkia ja valtiota ja kieltä ja kotia ja ihmisiä ympärillä voi kyllä vaihtaa, mutta itseään ei pääse karkuun, vaikka minne menisi. Siksikin ehkä olen ollut täällä vähän tien päällä tällä viikolla - kun vaihtaa maisemaa on kummasti helpompi ajatella. Tai olla ajattelematta. Miten vain.

Ylihuomenna vaihtuu taas maisema, ja olen jo nyt valtavan innoissani, viikonloppuna nimittäin odottaa se kahden päivän reissu Cambridgeen ja Oxfordiin. Lauantaiaamuna suunnataan ensin monikansallisella porukalla kiduttavan aikaisin Cambridgeen, kierrellään siellä päivä, ajellaan lauantai-iltana Oxfordiin nukkumaan ja sunnuntai vietetään Oxfordissa ja myöhään sunnuntai-iltana kotiin. Historiallisia yliopistokaupunkeja kivoja ihmisiä uusia maisemia jeij! Ollaan lähdössä liikenteeseen tosi kivalla porukalla, joten voinkin ottaa viikonlopun tavoitteeksi tutustua niihin paremmin ja paikata tätä yllättävää aukkoa seuraelämässäni. Niinhän se aina tuntuu mun tapauksessa menevän - ensin masentaa ja itkettää ja kaikki on huonosti, sitten täytyy ottaa vähäksi aikaa etäisyyttä ja olla ajattelematta koko juttua, ja sitten onkin taas valmis kiskomaan hännän pystyyn ja käärimään hihat ylös ja ryhtymään toimeen.

Ja nyt minä käärin hihat ylös ja rupean kirjoittamaan policy reportin loppuun, ettei kämppikset saa tilaisuutta potkia mua saamattomuuden vuoksi. Seuraavat terkut ja valokuvat tuleekin sitten jo toivon mukaan yliopistokaupungeista! :)

Hei Ranska, täällä Englanti

Nyt on sitten se lukuviikko. En tajua, mikä minussa on vikana - kaikki muut puuhaavat hirveällä kiirellä sitä ja tätä ja tuota esseetä, ja mulla taas ei ole työn alla mitään, mitä pitäisi akuutisti kirjoittaa. Ensi maanantaina palautettavan policy reportin kirjoitin jo viime viikolla, ja vaikka olen kyllä vähän aloitellut sotakurssin esseetä, on silläkin deadline vasta kuukauden päästä, joten en viitsi liikaa vielä stressata ja hikoilla. On ihana rentoutua välillä, vaikka sitten vain muutaman päivän verran. Ikävä kyllä siinä rentoutumisessa on kuitenkin se huono puoli, että kukaan muu ei rentoudu, eli kenelläkään ei ole aikaa viihdyttää Lauraa. (Paitsi keskiyöllä. Silloin ne kyllä ilmestyvät mun huoneeseen ja valittavat, että on tylsää. Eeh?) Tänään sitten kyllästyin mitään-tekemättömyyteen, laitoin ulkoiluvaatteet päälle, hyppäsin bussiin ja reissasin Doveriin.

Maisemaa Doverin keskustasta.

Doverinreissu meni jälleen tutuksi käyneellä ajetaan-sinne-ja-katsotaan-minne-päädytään-tekniikalla. Hieman mietin että olisiko pitänyt selvittää reitti etukäteen kun kerran olin yksin liikenteessä, mutta lopulta lähdin ulos ovesta niin kiireellä, että tiedossa oli ainoastaan bussin nimi ja ylimalkainen käsitys siitä, mihin suuntaan pitää Doverissa kävellä. Onneksi Lauran Luontaiset Suunnistustaidot olivat edelleen kohdallaan.

Dover.

Ennen kuin rupean jaarittelemaan enemmän Doverista pitää mainita, että jos satutte liikkumaan saarivaltiossa ja voitte valita, matkustatteko junalla vai bussilla, suosittelen erittäin lämpimästi bussia. Pitemmillä matkoilla juna on totta kai paljon kätevämpi, mutta lähialueilla liikkuessa bussi on paitsi paljon halvempi, myös paljon hauskempi matkustusmuoto. Junasta ei paljon maisemia ehdi nähdä, kun taas bussit ainakin täällä Kentissä tuntuvat kiertävän jokaisen hassun pikkukylän, joten niitä Aitoja Englantilaisia Maisemia ehtii kyllä ihailla hassuine söpöine pikkutaloineen ja lampaineen kaikkineen. Tosin bussilla matkustaessa on kyllä hyvä omistaa rautamaha, niissä hassuissa pikkukylissä sun muissa on nimittäin se vika, että bussit ajavat kaiken maailman mutkaisia pikkuteitä, ja kun siihen lisää vielä englantilaisten bussikuskien mielipuolisen ajotyylin... Oikea seikkailu. Varsinkin tänään, nimittäin se bussi, jolla reissasin Doveriin oli varsinainen Englannin Koivuranta (Keski-Suomessa varttuneet varmasti tajuavat viittauksen.) Mutta selvisin onneksi hengissä perille.

Se linnaksi nimitetty kivenmurikka, tällä kertaa auringonvalossa.

Doverseikkailuni oli tällä kertaa säätilan puolesta paljon siedettävämpi kuin viimeksi. Edelliskerrasta viisastuneena laitoin lähtiessä hiukset kiinni, mutta onneksi tällä kertaa ei ollut hirmuisia tuulenpuuskia sen enempää kuin sadettakaan. Kiipeilyä sai kuitenkin harrastaa tälläkin kerralla. Muistatteko, kun viimeksi valitin siitä, miten Doverin linnassa käyminen tarkoitti sitä, että sai kiivetä erittäin korkean mäen päälle? No, nyt piti kiivetä vielä ylemmäs, tänään oli nimittäin päänmääränä White Cliffs eli ne Doverin kuuluisat valkoiset rantakalliot. Koska en vaivautunut lukemaan karttaa kovin tarkasti ennen lähtöä mulla ei ollut kovin selvää mielikuvaa siitä, että missä nuo rantamötikät sijaitsevat - mielessäni olin kuitenkin sijoittanut ne paljon lähemmäs keskustaa ja paljon pienemmän ylämäen taakse, eli ajattelin siis, että totta kai sinne voi ihan vaivatta kävellä. Eikä se kävelymatka loppujen lopuksi mitenkään kovin paha edes ollut, mutta siinä menomatkalla, kun käveli ylös loputonta ylämäkeä vailla minkäänlaista aavistusta siitä, miten pitkä matka perille on tai onko edes menossa oikeaan suuntaan (kallioille ei ollut ikävä kyllä yhtä selkeitä tienviittoja kuin linnaan)... Kyllä siinä pari kertaa kävi mielessä, että pitäisikö kääntyä takaisin. Mutta kun oli jo pari kilometriä kävellyt niin totta kai sitten sisukkaasti ajatteli, että kyllä sitä nyt perillekin jossain vaiheessa päästään. Vaikka pitäisi kävellä puolen saaren halki. Ja mikäs siinä kävellessä kun aurinko paistaa ja joka puolella on idyllistä englantilaista maaseutua lampaineen päivineen?

Tässä vaiheessa ei vielä ollut tietoa siitä, onko tunnelin päässä valoa...

Mutta myönnettäköön, että voitonriemun tunne oli melkoinen, kun vastaan lopulta tuli seuraava kyltti:

Ja kyllä, ne valkoiset kalliot olivat sen kävelyn ja harhailun arvoiset. En ole koskaan aiemmin nähnyt mitään niin upeaa kuin Doverin valkoiset rantakalliot (myönnettäköön, että Kolin näköalat kotimaassa pääsevät aika lähelle, mutta silti... kyllä tämä meni ohi), eikä voi kuin miettiä, että saanko koskaan tilaisuutta nähdäkään. Täytyy sanoa, että mulla kävi tuuri - aamulla kotoa lähtiessä oli harmaata ja pilvistä, mutta tuolla rantakallioilla paistoi aurinko, ja se oli uskomattoman kaunis näky. Sitä paitsi siellä oli lämmintä, oli ihanaa kävellä ympäriinsä meren rannalla auringossa.

En tiedä, mitä tuosta paikasta voisi sanoa. Sanotaan, että yksi kuva on parempi kuin tuhat sanaa (meneekö se sanonta noin? Äidinkieleni ruostuu täällä uhkaavasti kovaa vauhtia!), mutta tässä tapauksessa kuvakaan ei kyllä riitä. Käyttelin kyllä kameraa ahkerasti - ladatut kuvatiedostot karttuivat taas kummasti sadalla kuvalla tämä reissun jälkeen - mutta, turhauttavaa kyllä, kuviin ei saanut mitenkään vangittua koko todellisuutta. Sitä tunnetta, kun seisoo kallion reunalla meren yläpuolella ja tuntuu siltä kuin seisoisi maailman laidalla - ja sitten tajuaa, että sitähän seisoo kirjaimellisesti ei nyt maailman, mutta kuitenkin Englannin reunalla. Harvoin valtion rajoja voi nähdä noin konkreettisesti. Ja kun nyt oli kaunis kirkas päivä, niin sainpa tilaisuuden nähdä Ranskankin - en kovin selkeästi koska meren yläpuolella oli jonkin sortin sumua, mutta kyllä se manner-Eurooppa sieltä tummana hahmona horisontissa erottui. Tuntuu hassulta ajatella, että etäisyys niiden välillä on niin lyhyt. Nyt ehkä ymmärrän vähän paremmin sen, miksi kämppäkaverini herra Englantilainen puhuu Ranskassa käymisestä samaan sävyyn kuin meikäläiset viikonlopusta Tallinnassa.

Maailman laidalla.

 

Englannin reuna.

 

Keskimääräinen söpö maaseutumaisema.

Vol. 2

Hobittipolku. Vain Mustat Ratsastajat puuttuvat.

 

Tuli pikkuinen olo.

Rakkaus.

Matkamuisto.

 

 

 Okei, pahoittelut kuvapläjäyksestä. Mutta kun oikeasti otin niitä valokuvia sen yli sata kappaletta. Ja tykkään niistä kaikista. Ja kun kuva kerran sanoo enemmän kuin tuhat sanaa vain miten se tyhmä sanonta nyt meni (jos joku muistaa miten se meni oikeaoppisesti niin mua saa valaista aiheesta ettei oma kieli unohdu kokonaan!) niin tässä oli jo aika monta sanaa.

Yritän myös aina muistaa ottaa valokuvia niistä hauskoista ja mystisistä kylteistä, mitä täällä näkyy. Tänään ikävä kyllä unohtui kaivaa kamera esille, kun näin huvittavan ja uteliaisuutta herättäneen kyltin National Trustin kahvion vessassa. Vapaasti käännettynä siinä kyltissä luki, että "ole hyvä äläkä pese mutaisia alusvaatteittasi tässä vessassa." Hmm? Tuon luettuani en voi olla miettimättä, että a) tapahtuuko tätä useinkin, kun aiheesta pitää oikein erikseen kieltää ja b) mitä ihmettä nuo ihmiset oikein tuolla kallioilla tekevät...

Että sellainen reissu Englannin reunalle. Nyt olen rättipoikki, mun jaloissa on yhteensä kahdeksan rakkoa ja käveleminen on sen mukaista. Onneksi huomiselle on luvattu kaatosadetta, joten siinä on hyvä syy pysytellä koko päivä sisällä, hoivailla rakkoja, kirjoitella esseetä ja pohtia jo täällä saarivaltiossa elämääkin suuremmaksi kysymykseksi muodostunutta aihetta, aka miten parhaiten irrottaa muta valkoisista kengistä. Huoh, milloinkahan opin?

and thanks for the fish

Viiii super-Laura päihitti kaasu-uunin! Ylläolevassa historiallisessa valokuvassa on Lauran ensimmäinen kotona syöty ateria Englannissa, joka ei ole joko: a) kasvissosekeittoa mikroversiona tai b) jokin puuduttava tomaattikastikkeen ja pastan tai riisin yhdistelmä. Lautasella siis kolmen värin johanneksia, uusia perunoita ja uunissa paistettua fish'n'chipsin fish-osuutta. Eihän siihen mennytkään kuin yli kuukausi...

Olen vakavasti sitä mieltä, että ei ole paremman makuista ruokaa kuin ruoka, jonka kokkaamisessa on mennyt kauemmin kuin viisi minuuttia, joka on aiheuttanut ylimääräistä tiskiä ja jota valmistaessa on pitänyt kuvaannollisesti pureskella omia kynsiä, koska takaraivossa nakuttaa ikävä tietoisuus siitä, että kaasu-uuni voi hetkenä minä hyvänsä pettää ja räjäyttää koko talon - ja Laura-paran - kappaleiksi. Varmasti on olemassa joku tutkimus siitä, miten adrenaliini kasvattaa ruokahalua ja niin edespäin. Mutta enpäs räjäyttänyt mitään! 

...tosin ehkä ei pitäisi ihan vielä puhua, koska olen yksin kotona, enkä ole ihan varma siitä sainko sammutettua kaasu-uunin kaikkien sääntöjen mukaisesti.

Mutta vau! Tuntuu siltä kuin mun maailma - tai vähintään ruokavalio - olisi laajentunut kertaheitolla.