Hei Ranska, täällä Englanti

Nyt on sitten se lukuviikko. En tajua, mikä minussa on vikana - kaikki muut puuhaavat hirveällä kiirellä sitä ja tätä ja tuota esseetä, ja mulla taas ei ole työn alla mitään, mitä pitäisi akuutisti kirjoittaa. Ensi maanantaina palautettavan policy reportin kirjoitin jo viime viikolla, ja vaikka olen kyllä vähän aloitellut sotakurssin esseetä, on silläkin deadline vasta kuukauden päästä, joten en viitsi liikaa vielä stressata ja hikoilla. On ihana rentoutua välillä, vaikka sitten vain muutaman päivän verran. Ikävä kyllä siinä rentoutumisessa on kuitenkin se huono puoli, että kukaan muu ei rentoudu, eli kenelläkään ei ole aikaa viihdyttää Lauraa. (Paitsi keskiyöllä. Silloin ne kyllä ilmestyvät mun huoneeseen ja valittavat, että on tylsää. Eeh?) Tänään sitten kyllästyin mitään-tekemättömyyteen, laitoin ulkoiluvaatteet päälle, hyppäsin bussiin ja reissasin Doveriin.

Maisemaa Doverin keskustasta.

Doverinreissu meni jälleen tutuksi käyneellä ajetaan-sinne-ja-katsotaan-minne-päädytään-tekniikalla. Hieman mietin että olisiko pitänyt selvittää reitti etukäteen kun kerran olin yksin liikenteessä, mutta lopulta lähdin ulos ovesta niin kiireellä, että tiedossa oli ainoastaan bussin nimi ja ylimalkainen käsitys siitä, mihin suuntaan pitää Doverissa kävellä. Onneksi Lauran Luontaiset Suunnistustaidot olivat edelleen kohdallaan.

Dover.

Ennen kuin rupean jaarittelemaan enemmän Doverista pitää mainita, että jos satutte liikkumaan saarivaltiossa ja voitte valita, matkustatteko junalla vai bussilla, suosittelen erittäin lämpimästi bussia. Pitemmillä matkoilla juna on totta kai paljon kätevämpi, mutta lähialueilla liikkuessa bussi on paitsi paljon halvempi, myös paljon hauskempi matkustusmuoto. Junasta ei paljon maisemia ehdi nähdä, kun taas bussit ainakin täällä Kentissä tuntuvat kiertävän jokaisen hassun pikkukylän, joten niitä Aitoja Englantilaisia Maisemia ehtii kyllä ihailla hassuine söpöine pikkutaloineen ja lampaineen kaikkineen. Tosin bussilla matkustaessa on kyllä hyvä omistaa rautamaha, niissä hassuissa pikkukylissä sun muissa on nimittäin se vika, että bussit ajavat kaiken maailman mutkaisia pikkuteitä, ja kun siihen lisää vielä englantilaisten bussikuskien mielipuolisen ajotyylin... Oikea seikkailu. Varsinkin tänään, nimittäin se bussi, jolla reissasin Doveriin oli varsinainen Englannin Koivuranta (Keski-Suomessa varttuneet varmasti tajuavat viittauksen.) Mutta selvisin onneksi hengissä perille.

Se linnaksi nimitetty kivenmurikka, tällä kertaa auringonvalossa.

Doverseikkailuni oli tällä kertaa säätilan puolesta paljon siedettävämpi kuin viimeksi. Edelliskerrasta viisastuneena laitoin lähtiessä hiukset kiinni, mutta onneksi tällä kertaa ei ollut hirmuisia tuulenpuuskia sen enempää kuin sadettakaan. Kiipeilyä sai kuitenkin harrastaa tälläkin kerralla. Muistatteko, kun viimeksi valitin siitä, miten Doverin linnassa käyminen tarkoitti sitä, että sai kiivetä erittäin korkean mäen päälle? No, nyt piti kiivetä vielä ylemmäs, tänään oli nimittäin päänmääränä White Cliffs eli ne Doverin kuuluisat valkoiset rantakalliot. Koska en vaivautunut lukemaan karttaa kovin tarkasti ennen lähtöä mulla ei ollut kovin selvää mielikuvaa siitä, että missä nuo rantamötikät sijaitsevat - mielessäni olin kuitenkin sijoittanut ne paljon lähemmäs keskustaa ja paljon pienemmän ylämäen taakse, eli ajattelin siis, että totta kai sinne voi ihan vaivatta kävellä. Eikä se kävelymatka loppujen lopuksi mitenkään kovin paha edes ollut, mutta siinä menomatkalla, kun käveli ylös loputonta ylämäkeä vailla minkäänlaista aavistusta siitä, miten pitkä matka perille on tai onko edes menossa oikeaan suuntaan (kallioille ei ollut ikävä kyllä yhtä selkeitä tienviittoja kuin linnaan)... Kyllä siinä pari kertaa kävi mielessä, että pitäisikö kääntyä takaisin. Mutta kun oli jo pari kilometriä kävellyt niin totta kai sitten sisukkaasti ajatteli, että kyllä sitä nyt perillekin jossain vaiheessa päästään. Vaikka pitäisi kävellä puolen saaren halki. Ja mikäs siinä kävellessä kun aurinko paistaa ja joka puolella on idyllistä englantilaista maaseutua lampaineen päivineen?

Tässä vaiheessa ei vielä ollut tietoa siitä, onko tunnelin päässä valoa...

Mutta myönnettäköön, että voitonriemun tunne oli melkoinen, kun vastaan lopulta tuli seuraava kyltti:

Ja kyllä, ne valkoiset kalliot olivat sen kävelyn ja harhailun arvoiset. En ole koskaan aiemmin nähnyt mitään niin upeaa kuin Doverin valkoiset rantakalliot (myönnettäköön, että Kolin näköalat kotimaassa pääsevät aika lähelle, mutta silti... kyllä tämä meni ohi), eikä voi kuin miettiä, että saanko koskaan tilaisuutta nähdäkään. Täytyy sanoa, että mulla kävi tuuri - aamulla kotoa lähtiessä oli harmaata ja pilvistä, mutta tuolla rantakallioilla paistoi aurinko, ja se oli uskomattoman kaunis näky. Sitä paitsi siellä oli lämmintä, oli ihanaa kävellä ympäriinsä meren rannalla auringossa.

En tiedä, mitä tuosta paikasta voisi sanoa. Sanotaan, että yksi kuva on parempi kuin tuhat sanaa (meneekö se sanonta noin? Äidinkieleni ruostuu täällä uhkaavasti kovaa vauhtia!), mutta tässä tapauksessa kuvakaan ei kyllä riitä. Käyttelin kyllä kameraa ahkerasti - ladatut kuvatiedostot karttuivat taas kummasti sadalla kuvalla tämä reissun jälkeen - mutta, turhauttavaa kyllä, kuviin ei saanut mitenkään vangittua koko todellisuutta. Sitä tunnetta, kun seisoo kallion reunalla meren yläpuolella ja tuntuu siltä kuin seisoisi maailman laidalla - ja sitten tajuaa, että sitähän seisoo kirjaimellisesti ei nyt maailman, mutta kuitenkin Englannin reunalla. Harvoin valtion rajoja voi nähdä noin konkreettisesti. Ja kun nyt oli kaunis kirkas päivä, niin sainpa tilaisuuden nähdä Ranskankin - en kovin selkeästi koska meren yläpuolella oli jonkin sortin sumua, mutta kyllä se manner-Eurooppa sieltä tummana hahmona horisontissa erottui. Tuntuu hassulta ajatella, että etäisyys niiden välillä on niin lyhyt. Nyt ehkä ymmärrän vähän paremmin sen, miksi kämppäkaverini herra Englantilainen puhuu Ranskassa käymisestä samaan sävyyn kuin meikäläiset viikonlopusta Tallinnassa.

Maailman laidalla.

 

Englannin reuna.

 

Keskimääräinen söpö maaseutumaisema.

Vol. 2

Hobittipolku. Vain Mustat Ratsastajat puuttuvat.

 

Tuli pikkuinen olo.

Rakkaus.

Matkamuisto.

 

 

 Okei, pahoittelut kuvapläjäyksestä. Mutta kun oikeasti otin niitä valokuvia sen yli sata kappaletta. Ja tykkään niistä kaikista. Ja kun kuva kerran sanoo enemmän kuin tuhat sanaa vain miten se tyhmä sanonta nyt meni (jos joku muistaa miten se meni oikeaoppisesti niin mua saa valaista aiheesta ettei oma kieli unohdu kokonaan!) niin tässä oli jo aika monta sanaa.

Yritän myös aina muistaa ottaa valokuvia niistä hauskoista ja mystisistä kylteistä, mitä täällä näkyy. Tänään ikävä kyllä unohtui kaivaa kamera esille, kun näin huvittavan ja uteliaisuutta herättäneen kyltin National Trustin kahvion vessassa. Vapaasti käännettynä siinä kyltissä luki, että "ole hyvä äläkä pese mutaisia alusvaatteittasi tässä vessassa." Hmm? Tuon luettuani en voi olla miettimättä, että a) tapahtuuko tätä useinkin, kun aiheesta pitää oikein erikseen kieltää ja b) mitä ihmettä nuo ihmiset oikein tuolla kallioilla tekevät...

Että sellainen reissu Englannin reunalle. Nyt olen rättipoikki, mun jaloissa on yhteensä kahdeksan rakkoa ja käveleminen on sen mukaista. Onneksi huomiselle on luvattu kaatosadetta, joten siinä on hyvä syy pysytellä koko päivä sisällä, hoivailla rakkoja, kirjoitella esseetä ja pohtia jo täällä saarivaltiossa elämääkin suuremmaksi kysymykseksi muodostunutta aihetta, aka miten parhaiten irrottaa muta valkoisista kengistä. Huoh, milloinkahan opin?