bought a ticket for a runaway train

Kerroinko jo, että mulla oli tämä hieno suunnitelma siitä, miten istun sisällä koulujuttujen kimpussa sadepäivinä ja nautin ulkona auringonvalosta kivoina päivinä? No, se ei oikein toimi yhtä hyvin kuin etukäteen ajattelin. Eilen oli sadepäivä, ja olin tehnyt ties mitä hienoja suunnitelmia siitä, miten istun koko päivän kiltisti kotona ja kirjoitan ahkerasti koulujuttuja. Mutta koska eilen oli sadepäivä, olinkin sitten yllättäen koko päivän valtavan masentunut ja vietin koko päivän pillittämällä nenäliinaani (hmm, tai itse asiassa vessapaperiin, koska en jaksanut kävellä kauppaan ostamaan nenäliinoja), eikä esseen kirjoittamisesta tullut mitään. Joten ajattelin, että mitäpä siitä, teen sitä esseetä sitten huomenna. Mutta tänään kun heräsin, olikin aurinkoista ja valtavan nätti keli, ja tuntui melkoiselta haaskaukselta istua koko päivä sisällä kirjoittamassa tylsää esseetä aiheesta miksi valtiot noudattavat sotalakeja (jos jollakulla on tähän jotain painavaa sanottavaa niin kertokaa ihmeessä!), joten en sitten istunut sisällä. Sen sijaan noudatin hyväksi havaittua lauralaista taktiikkaa masennuksen selättämiseen: jos nykytilanne masentaa liikaa, vaihda maisemaa. Joten lähdin siis Whitstableen.

Havainnollistan  tällä hienolla metodilla Whitstablen olemassaolon. (Kuvan saa klikattua isommaksi.) Löytyy Canterburysta pohjoiseen, meren rannalla. Lisäksi olen lähialueen kaupungeista käynyt katsastamassa Doverin ja Sandwichin. Listalla on vielä ainakin Folkestone, Deal ja Herne Bay, kunhan on taas matkailuolo. Vaikka oikeastaan voisin kyllä käydä ihan onnellisesti missä vain.

Whitstablessa mulla ei ollut mitään erikoisia suunnitelmia. Huhut kertoivat, että siellä on kiva merenranta ja hauskoja rakennuksia, joten kiertelin siis ensin kaupungilla katsomassa niitä hauskoja rakennuksia ja suuntasin sitten satamaan. Säätilassa ei ollut mitään valittamista, lämpötila oli +13 ja aurinkokin näyttäytyi säännöllisesti poutapilvien välistä, joten kaupungilla tarkeni ihan hyvin harhailla takki auki ja ilman lapasia. Itse asiassa luulen, että takinkin olisi ihan hyvin voinut korvata hupparilla, mutta mun suomalaisiin säätiloihin tottunut alitajuntani ei pysty hyväksymään sitä tosiasiaa, että helmikuussa voi kävellä ulkona ilman takkia, joten pidin sitten takin päällä.

Söpö talorivistö Whitstablessa.

Whitstable on tähänastisista vierailukohteista ehkä suosikkini. Okei, ei niitä vierailukohteita niin monta ole ollut, mutta silti. Tykkäsin kaupungista kovasti - se oli jotenkin viehättävällä tavalla vähän rähjäinen ja ränsistynyt, sellainen vanha kalastajakylä. Pääkadun varrella oli paljon hauskoja pikkuputiikkeja ja joka toinen ravintola liittyi jotenkin kalaan tai ostereihin tai muihin mereneläviin. Veikkaan, että rakastaisin Whitstablea kesällä - se olisi sellainen täydellinen kiireettömän kesäpäivän vierailukohde, missä voisi vain harhailla ympäriinsä ja nauttia ilmapiiristä ja auringosta.

Whitstablen pääkatu satamasta päin katsottuna.

Ja saanko sanoa, että rakastin merta! Olen nyt muutaman päivän sisällä käynyt kahdessa eri paikassa merenrannalla ja täytyy kyllä sanoa, että eivät voisi nämä kaksi paikkaa enempää erota toisistaan. Doverin rantakalliot olivat... huikaisevan upeat, kylmät väreet oikein juoksi selkää pitkin kun seisoi siellä kallioilla. Mutta ei Whitstablen rannikossakaan mitään vikaa ollut, vaikka se olikin vähän matalampi ja vähemmän pelottava. Whitstable oli jotenkin karulla tavalla kaunis, ja aurinko ja meri ja lokit ja meren tuoksu ilmassa oi oi oi.

 

En ollut ainoa, joka tykkäsi viettää aikaa Whitstablessa. Olin aika yllättynyt siitä, että monet olivat selvästi tulleet viettämään päivää rannikolle, matkassa eväät ja retkihuovat ja matkaradiot ja kaikki. Itselleni ei ekana tulisi mieleen istuskella tuntikausia meren rannalla helmikuussa, mutta ehkä se on tämä epäuskoinen suomalainen luonteeni, joka pitää kiinni suomalaisista vuodenajoista, vaikka täällä kukkii ties mitä kukkia ja puskia ja pensaita, eikä säätila ollut todellakaan kylmä. Pienet lapset vetivät kumisaappaat jalkaan ja kahlasivat onnellisina meressä, koirat juoksivat pallojen perässä ja eläkeläiset istuivat pyörätuoleissa laiturilla kahvimukien kanssa. Idyllistä.

Pienenä olisin ollut tästä onnessani. Rannan yläosa oli kokonaan simpukoiden peitossa, kivistä ei jälkeäkään.

Kierrätämme osterinkuoria ry.

Ylimääräisten osterien kerho.

Taloja merenrannalla. Kateus iski.

Mystisten moniväristen uimakoppien / kioskien / mökkien tarkoitus jäi vaivaamaan mieltä.

Lounas merenrannalla.

Olen kuullut englantilaisilta huhun, että oikeaoppinen tapa syödä fish'n'chipsejä saarivaltiossa on noutaa niitä jostain kojusta, mieluiten sanomalehteen käärittynä (siksi ylläoleva styroksirasia oli aika musertava, vaikka helpottikin kummasti kuljettamista) ja syödä joko kotimatkalla tai tunnelmallisesti laiturilla. Laituri oli märkä ja levän peitossa, joten kompromissina istuin penkille rannalle ja söin lounaaksi fisut ja sipsit meren tuoksu nenässä ja aaltojen kohinaa korvissa. Aika täydellinen hetki, jos saan sanoa.

Että sellainen retki Whitstableen. On se vaan hassua, miten maisemanvaihtaminen piristää poikkeuksetta. Olen ollut viime päivinä aika alamaissa, on ollut ehkä vähän liikaa vapaa-aikaa ja liian vähän Teho-osastoa ja liian yksinäinen olo. Kaveripiirini kutistui kummasti lyhyessä ajassa ja se jätti jälkeensä vähän onton ja kelvottoman olon. Se mukava noin kymmenen ihmisen porukka, johon tutustuin ensimmäisenä Cantersiin tullessani ja jonka kanssa tein aluksi paljon kaikenlaista tuntuu äkkiä saaneen päähänsä, että mä olenkin tyhmä tyyppi, jonka kanssa ei kannata viettää aikaa, koska nykyään jos minä yritän järkätä jotain, niillä on jotain muuta menoa, ja ne puolestaan eivät enää ollenkaan kutsu mua tekemisiinsä mukaan. Aika masentavaa. Eivät ne onneksi ainoat kaverit täällä olleet, eli ihan yksinäinen ei tarvitse olla, mutta ei se silti kivalta tunnu. On kummasti samanlainen olo kuin ala-asteella kun ei voi muuta kuin miettiä, että mikä minussa on oikein vikana kun ihmiset eivät pidä musta. Elämän suuria mysteerejä ja niin poispäin. Ja se on puolestaan tuonut mukanaan ehkä vähän ikävän havainnon, eli että kaupunkia ja valtiota ja kieltä ja kotia ja ihmisiä ympärillä voi kyllä vaihtaa, mutta itseään ei pääse karkuun, vaikka minne menisi. Siksikin ehkä olen ollut täällä vähän tien päällä tällä viikolla - kun vaihtaa maisemaa on kummasti helpompi ajatella. Tai olla ajattelematta. Miten vain.

Ylihuomenna vaihtuu taas maisema, ja olen jo nyt valtavan innoissani, viikonloppuna nimittäin odottaa se kahden päivän reissu Cambridgeen ja Oxfordiin. Lauantaiaamuna suunnataan ensin monikansallisella porukalla kiduttavan aikaisin Cambridgeen, kierrellään siellä päivä, ajellaan lauantai-iltana Oxfordiin nukkumaan ja sunnuntai vietetään Oxfordissa ja myöhään sunnuntai-iltana kotiin. Historiallisia yliopistokaupunkeja kivoja ihmisiä uusia maisemia jeij! Ollaan lähdössä liikenteeseen tosi kivalla porukalla, joten voinkin ottaa viikonlopun tavoitteeksi tutustua niihin paremmin ja paikata tätä yllättävää aukkoa seuraelämässäni. Niinhän se aina tuntuu mun tapauksessa menevän - ensin masentaa ja itkettää ja kaikki on huonosti, sitten täytyy ottaa vähäksi aikaa etäisyyttä ja olla ajattelematta koko juttua, ja sitten onkin taas valmis kiskomaan hännän pystyyn ja käärimään hihat ylös ja ryhtymään toimeen.

Ja nyt minä käärin hihat ylös ja rupean kirjoittamaan policy reportin loppuun, ettei kämppikset saa tilaisuutta potkia mua saamattomuuden vuoksi. Seuraavat terkut ja valokuvat tuleekin sitten jo toivon mukaan yliopistokaupungeista! :)