me has Finnish licorice

Happy reading week to me! Tänään alkoi siis lomaviikko, virallisesti lukuviikko, ja minä se vain pohdiskelen edelleen, että olettaako yliopiston väki todella, että me käytetään koko viikko lukuläksyjen tekemiseen. Minun lukuviikkoni tulee luultavasti koostumaan sotakurssin esseen kirjoittelusta ja viikon päässä odottelevasta Cambridge/Oxford-ekskursiosta. Alustavissa suunnitelmissa on myös brunssi Willows-naapurien kanssa ja mahdollisesti englantilaisia kansantansseja, joten en aio valittaa.

Todisteita keväästä! Meillä on kukkia. Lähempi tarkastelu paljasti nuo jonkinsortin krookuksiksi, mutta koska tänään ei näkynyt erityisemmin aurinkoa, kukkaparat olivat sulkeneet terälehtensä. Kukkia kuitenkin on näkynyt, muitakin kun noita krookusjuttuja. Toivottavasti Englannissa kasvaa myös leskenlehtiä, koska tällä kasvillisuusmenolla olisin aika todennäköinen suvun vuotuisen kuka näkee ensimmäisenä leskenlehtiä-kilpailun voittaja. Kevättä on ilmassa.

Tänään ei ole kyllä saanut nauttia kovin keväisestä kelistä. Olen yleensäkin tullut siihen johtopäätökseen, että saarivaltiossa ei ole koskaan hyvä keli kahtena päivänä peräkkäin. Yleisesti ottaen tällä viikolla on ollut joka toinen päivä kehno keli - pilvistä, harmaata, kylmää, tuulista tai sadetta, tai jopa kaikkia edellämainittuja - ja joka toinen päivä tosi hyvä keli - aurinko paistaa ja on niin lämmin, että tarkenee kämppiksen kanssa hakea kupin takeaway-kaakaota ja istua ulkona auringossa sitä juomassa (hmm, ja sitten ihmetellään, että miksi flunssa ei parane...) Tälle päivälle osui sitten taas se ankea keli. Sadetta ei sentään näy, mutta ulkona on kylmä kuin mikä. (Englantilaisittain, olen kuullut, että Suomessa huidellaan lähempänä miinus kolmeakymmentä, joten en taida valittaa.) Rohkeana suomalaisena päätin kuitenkin uhmata koleaa säätä ja kävelin luennon jälkeen kaupungille. Ei mulla ollut kaupunkireissulle sen suurempia suunnitelmia kuin ostaa uusi sateenvarjo, tuulinen Canters nimittäin teki lopun vanhasta. Mutta miten sitten kävikään? Muistin kyllä ostaa kaikkea muuta kuin sen sateenvarjon. Tyypillistä Lauraa... Eksyin hassuille sivupoluille, kiersin katsomassa uusia katuja ja päädyin lopulta Canterburyn hautausmaalle. Hautausmailla kävely on selvästi suomalainen ilmiö - minä, suomalainen kämppäkaverini ja naapurin suomalainen tyttö ollaan kaikki sitä mieltä, että hautausmaalla on ihan kiva kävellä katselemassa ulkomaalaisia hautakiviä, kun taas saksalaiset ja amerikkalaiset lähinnä kohottavat kulmiaan ja tuijottavat suu auki, että oletteko te jonkin valtakunnan gootteja vai mitä.

Kuva sieltä edellämainitulta hautausmaalta. 

Lukuviikon kunniaksi ilahdutin itseäni pienimuotoisella shoppailulla. Bongasin keskustasta yhden halpiskirjakaupan loppuunmyynnin, ja vaikka rakkaussuhteeni Waterstone'sin kanssa on päättymätön, intohimoinen ja ikuinen, ajattelin, että ei se ehkä pahastu jos kerran petän sitä yhden toisen kirjakaupan kanssa. Joten hommasin sitten kaksi pokkaria viidellä punnalla, ja nyt olen onnellinen. Ostoksesta ilahtunevat myös kämppikset, sillä Willows-kodin keittiöön on perustettu pienimuotoinen kirjasto, johon sijoitetaan halpispokkarit kaikkien luettavaksi. Kirjakaupan jälkeen suunnistin ruokakauppaan. Olen vihdoin saanut tarpeekseni valmiskeittojen ja pasta-tomaattikastike-yhdistelmän puputtamisesta, joten viikonloppuna aion Laittaa Ruokaa. Viikonloppusyötäväksi on nyt varattu uusia perunoita, pakastejohanneksia ja codia, eli sitä fish'n'chips-kalaa. On sille varmasti joku suomalainen käännöskin, mutta en jaksa nyt tarkastaa. Pelottavaahan tässä on se, että cod pitää kokata uunissa, eli mun on vihdoin pakko päästä yli kaasu-uunipelostani. Ajattelin ehdottaa neiti Saksalaiselle, että lupaan käydä sen kanssa pitkän ja syvällisen keskustelun sen valitsemasta poliittisesta aiheesta ilman sarkastisia huomautuksia, jos se istuu mun seurana keittiössä sen aikaa kun käytän uunipaholaista. Tiedätte varmaan jo, miten tämä toimii - jos minusta ei kuulu tämän jälkeen, niin jotakin on räjähtänyt... todennäköisimmin minä.

Reissun ylivoimaisesti paras löytö oli kuitenkin tämä:

Suomalaista lakritsia! Tämä ihana paketti löytyi maailman söpöimmästä karkkikaupasta, Mr Simm's Ye Olde Sweet Shoppe-nimisestä paikasta, josta löytyy kaikkea muutakin ihanaa, valtava valikoima erikoissuklaata ja söpöjä jättitikkareita. Tämä oli kuitenkin kaikista hienoin löytö. Heti valokuvan nappaamisen jälkeen tämä paketti avattiin, ja nyt Laura istuu onnellisena tietokoneella, mussuttaa muistoja koti-Suomesta ja kuuntelee Tapio Rautavaaraa. Sen verran täytyy kuitenkin jättää lakuja paketin pohjalle, että voin mainostaa tätä epäsuomalaisille kämppäkavereilleni, kunhan joskus ilmestyvät luennoilta kotiin.

Sarja potentaalisia tulevia kotitaloja.

Olen tällä viikolla harjoitellut erittäin tehokkaasti sairastamista Canterburyssa. Voin kertoa, että se on paljon ärsyttävämpää kuin sairastaminen kotimaassa. Tai en tiedä, en ikinä tykännyt sairastamisesta Tampereellakaan - mun mielestä potemisen pointti on siinä, että ollaan kotona vanhempien luona, juodaan mustaherukkamehua ja valitetaan niin paljon kuin sielu sietää. Ei sillä, että en olisi valittanut täälläkin niin paljon kuin sielu sietää. Silti, olen huomannut, että valittaminen englanniksi on paljon vaikeampaa kuin valittaminen suomeksi, kun nenä on tukossa. Tästä voisi vetää johtopäätöksen, että englanti on jotenkin nenäänmenevämpi kieli kuin suomi, koska englanninpuhumiseni flunssassa on ollut melkoista sössötystä. Muutenkin siinä on rajansa, miten paljon täällä kehtaa valittaa - toisin kuin vanhemmilla, kämppäkavereilla ei ole mitään biologista velvollisuutta rakastaa mua silloinkin kun olen kärttyinen ja ruikuttava, enkä millään haluaisi, että ihanat Willows-sisarukseni alkaisivat inhota mua minkään niin typerän jutun kuin flunssan vuoksi.

Hetken ajan ehdin viime viikonloppuna jo säikähtää, että kyseessä on influenssa eikä flunssa. Kuume kiipesi pikavauhtia kolmeenkymmeneenkahdeksaan, ja minä tuijotin paniikissa, särkyisenä, nuhaisena ja kiukkuisena kuumemittaria ja mietin, että mistä tiedän, että milloin kyseessä on influenssa ja pitää mennä lääkäriin. Vaikka loogisesti tiesin kyllä, että mulla on matkavakuutus ja osaan selittää asiani lääkärille ja hallitsen Teho-osastosta poimitun sanaston kuin äidinkieleni niin silti hirvitti, että mitä mulle käy, jos mulla onkin joku kamala tauti ja olen neljänkymmenen asteen kuumessa ja niin tokkurassa, että en pysty selittämään mitään selkeästi englanniksi. Onneksi kuume kuitenkin pysähtyi siihen kolmeenkymmeneenkahdeksaan ja laski sitten itsekseen. Nuha on tallella edelleen ja epäilen jo poskiontelotulehdusta kun jomotus on niin kauhea. Olisin mennyt tänään lääkäriin, mutta ikävä kyllä näyttää siltä, että kaikki muutkin Cantersissa ovat tänään sairaana ja haluavat lääkäriosastolle (höh, ja minä kun olisin halunnut olla ainutlaatuinen!) joten pitää yrittää maanantaina uudelleen. Ei se mitään, kyllähän tämän jomotuksen kanssa pärjää, mutta en pysty sanoin kuvailemaan miten pelottavaa on käyttää muutenkin hirvittävää kaasuhellaa, kun nenä on tukossa eikä pysty haistamaan sitä kaasua!

Yksi erittäin potentiaalinen tuleva koti.

No joo, onneksi en ole yksin tässä pelottavassa englantilaisessa maailmassa. Minusta ja neiti Saksalaisesta on hienoa kyllä tullut oikein hyvät kaverit. Useampana päivänä ollaan napattu kaakaokupilliset matkaan ja istuskeltu ulkona auringossa tai kävelty ympäri kampusta juttelemassa siitä ja tästä. Luulen, että vielä jonakin päivänä keksitään vielä, miten maailma pelastetaan, koska aiheesta on käyty monta kiivasta väittelyä aamuyön aikaisina tunteina. Tuntuu aika lohduttavalta, että samassa talossa asuu kaveri, jonka huoneeseen voi mennä aina valittamaan omaa tylsyyttä tai alakuloista oloa tai mikä olotila nyt milloinkin vaivaa. Sitä paitsi olen tullut siihen tulokseen, että neiti Saksalaisen seura tekee mulle hyvää. Se on luultavasti positiivisin ja energisin ihminen, johon olen ikinä törmännyt, ja huolestuttavaa kyllä nuo erittäin epäsuomalaiset, epälauramaiset ominaisuudet alkavat vähitellen tarttua minuunkin. Ehkä puolen vuoden tehokkaan koulutuksen jälkeen minunkin lasini on puolityhjän sijasta puolitäysi. Tai sitten jossain vaiheessa mulla menee hermo siihen jatkuvaan aurinkoisuuteen ja hukutan sen tiskialtaaseen.

Näköala omasta ikkunasta yhtenä kauniina aamuna.

Olen muuten aika ylpeä itsestäni! Ehdin elää ulkomailla kuukauden, ennen kuin ensimmäisen kerran tuli vastaan sana, jota en oikeasti tiennyt englanniksi. En välttämättä sanoisi, että kielitaitoni on parantunut mitenkään erikoisesti Englannissa - lähinnä tuntuu siltä, että aika paljon tavaraa on siirtynyt passiivisesta sanavarastosta aktiiviseen sanavarastoon. On ollut paljon sanoja, jotka olen kyllä osannut kääntää suomeksi, mutta joita ei ole ollut aiemmin mitään syytä käyttää englanniksi. Täällä kuitenkin englanninkieliset keskustelut on vähän laajempia kuin Suomessa normaalisti, puheenaiheena on kaikki maailmansynnystä kiivaisiin poliittisiin väittelyihin ja psykologiaan, ja tuntuu aina yhtä hienolta tajuta jälkeenpäin, että on tuosta noin vain suoltanut väittelyssä sarjan monimutkaisia sivistyssanoja asiaa sen kummemmin edes ajattelematta. Eli kyllähän se kielitaito omalla tavallaan kehittyy, tai aktivoituu. Ja itseluottamus kasvaa. Totta kai välillä tulee eteen sanoja, joita ei englanniksi tiedä, mutta yleensä sen sanan osaa sitten selittää jollakin muulla tavalla. Viime viikolla tuli ensimmäistä kertaa vastaan sana, jota en tiennyt ja jota en osannut myöskään kiertää mitenkään. Yritin selittää herra Englantilaiselle jotakin haravoimisesta, mutta en tiennyt ollenkaan, mitä on haravoida englanniksi. Ikävä kyllä termi haravoida oli sen keskustelun kannalta aika olennainen, joten rupesin sitten selittämään herra Englantilaiselle jotakin siitä, miten on syksy ja lehdet tippuu ja niitä huidotaan jättikokoisella haarukalla. Tuon hienon selityksen ja äärimmäisen taitavan pantomiimiesityksen yhdistelmästä herra Englantilainen lopulta ymmärsi, mistä on kyse, ja avuliaasti kertoi, että kyseinen termi on rake. Rake eli haravoida. Toisen kerran vastaava tilanne tuli vastaan pari iltaa sitten, kun keskustelin neiti Saksalaisen kanssa Match Point-elokuvasta ja yritin kertoa, että kyseinen elokuva oli mun mielestä melko ahdistava. Ikävä kyllä yksikään tuntemistani käännöksistä sanalle ahdistava ei vastannut täysin sitä nimenomaista ahdistavan sävyä, jota yritin neiti Saksalaiselle välittää, joten siitä seurasi lopulta tämä äärimmäisen turhautunut puuskahdus (käännettynä):
"Musta tuntuu... musta tuntuu... Äääh, odota kun tarkastan sanakirjasta, että miltä musta oikein tuntuu!"
Ja sitten koko homma meni tietenkin nauruksi ja koko elokuva unohtui siinä. Kyllä vaihtarien välinen kommunikaatio on sitten kivaa.

Lopuksi täytyy vielä kertoa käsitteestä public footpath. Että tiedoksi vain, että jos matkustatte saarivaltioon ja jossakin näkyy seuraavanlainen kyltti:

Ei kannata tehdä niin kuin minä ja odottaa jalkakäytävää. Tuollainen kyltti siis näkyi matkalla hautausmaalle, ja koska se näytti oikaisevan mukavasti, totta kai minä sitten suunnistin tälle jalkakäytävälle. Paitsi kyseessä ei todellakaan ollut mikään jalkakäytävä, vaan:

Tällainen mielenkiintoinen takapiha. Ja tästähän tie vielä kapeni entisestään, kunnes jäljellä oli kahden pensasaidan välissä kiemurteleva mutainen polku, joka toi mieleen lähinnä suomalaiset mustikkametsät tulva-aikana. Ja mulla oli totta kai valkoiset kengät jalassa. Nyt olen antanut niille nimen ex-valkoiset kengät ja mietin, että mitä ainetta käyttäisin niiden puhdistamiseen. Pohdiskelen myös sitä, että kävelevätkö englantilaiset jatkuvasti tuollaisia mutaisia polkuja kun niitä varten on kerran asennettu oikein tienviittakin? Minä ainakin laitan seuraavalla kerralla superjokasäänkengät jalkaan.