suurkaupungeista ja rannikoista

Voisin varmaan aloittaa tämän päivityksen sillä lailla poliittisesti korrektisti, että toivotan hyvää vappua sinne kaukaiseen Suomeen. Nauttikaa ihanasta suomalaisesta vapustanne - joka puolella maailmaa se ei ole nimittäin mikään itsestäänselvyys. Okei, kyllä näiltä löytyy bank holiday nimeltä May Day, ja joissakin kaupungeissa sitä ilmeisesti juhlitaankin vähän ruotsalaisten juhannussalko-meiningillä, mutta ei se mikään suomalaisten opiskelijavappu ole. Arvatkaa kenellä on ikävä omaa ylioppilaslakkia, ja Transla-haalareita, ja ainejärjestön piknikiä? Alunperin mulla oli suunnitelmissa sivistää ulkomaalaisia ja järjestää meille suomalainen vappu ilmapalloineen serpentiineineen kaikkineen, mutta se suunnitelma meni vähän pieleen kun kotiuduin viime tiistaina Lontoosta ihan vain huomatakseni, että mut on hylätty yksin kotiin vapuksi. Eeh, siitähän sitten saakin vappujuhlat aikaan? No, vapun kanssa käy ilmeisesti samalla lailla kuin pääsiäisen - päivämäärä on kalenterissa, mutta eipä se oikein miltään erityiseltä juhlapäivältä tunnu, kun pänttään itsekseni YK perustusasiakirjaa omassa huoneessa. (Niin että suosittelen nauttimaan siellä Suomessa munkin edestä!) Sen verran vappua tosin järjestin, että väsäsin keittiössä muutaman litran simaa ja ostin kaupasta pari munkkia. Olen täysi sima-addikti, voisin juoda sitä koko kesän, jos vain äiti jaksaisi aina sitä väsätä (yllättäen sitä ei yleensä huvita.) Tämä vuosi oli ensimmäinen kerta ikinä, jolloin kokeilin itse tehdä simaa. Koko projekti oli paljon helpompi kuin oletin - puristetaan pari sitruunaa, keitetään vähän vettä ja sotketaan joukkoon vähän muita aineksia. Vielä en ole tosin päässyt simaa maistamaan - eka pullo valmistui tänään, ja se piti vielä laittaa jääkaappiin viilenemään, kun kärsimättömänä pidin sitä pöydällä päivän että valmistuisi vähän nopeammin. Kyllä se ainakin ihan simalta haisee, mutta saa nyt nähdä mitä vatsavaivoja siitä saan, kun mittailin hiivaa ilman kunnon suomalaista mittaa.

Lontoosta paluun jälkeen täällä ei ole ollut mikään maailman paras viikko. Matkaväsymys yhdistettynä ikäviin sähköposteihin ja siihen tosiasiaan, että mut on hylätty julmasti vapuksi on johtaneet siihen, että on ollut vähän möksmöksolo, perheenjäsenten kanssa olen jaksanut jutella, mutta muuten olen keskittynyt lähinnä vaan opiskeluun (niin, kun ne kokeetkin alkaa parin viikon päästä...) ja harmitteluun. Tänään päätin sitten vihdoin jättää harmittelun sikseen ja ilmoitin itselleni, että se ikävä tosiasia, että mulla ei ole vappuseuraa ei tarkoita sitä, ettenkö voisi silti tehdä jotain hauskaa vappuna. Joten pistin herätyskellon soimaan ja ulkoistin itseni Broadstairs-nimiseen rannikkokaupunkiin noin puolitoista tuntia Cantersista koilliseen.

Ensisilmäys Broadstairsista bussipysäkiltä katsottuna.

Uusissa paikoissa käyminen on aina hyvin piristävää, jos oma elämä alkaa masentaa. Tosin olen kyllä sitä mieltä, että oikeasti aina ei tarvitsisi edes jalkautua bussista - tänään ainakin se puolentoista tunnin bussimatka suuntaansa oli onnellistava maisemaelämys ihan sellaisenaan. Lehmiä, lampaita, superkarvaisia hevosia ja keltaisenaan kukkivia peltoja silmänkantamattomiin... Olenko jo sanonut, että rakastan englantilaista maaseutua? Ja bussimatkoja Englannissa? Vakavissaan, pitkillä matkoilla se juna on kyllä kätevä, mutta näin Kentin sisällä liikkuessa en kyllä ymmärrä, miksi joku ei valitsisi bussia, se on niin kätevä ja kiva. (Paitsi voisin sanoa jotain National Expressin penkeistä; niiden turvavöiden suunnittelija on selvästi haaveillut ihmisten kuristamisesta ja sisälmysten rutistamisesta. Onneksi Kentin sisällä operoi National Expressin sijasta Stagecoachin kaksikerrosbussit.) Maisemien lisäksi bussissa on tosiaan se plussa, että se kiertää jokaisen pikkukylänkin kautta - nytkin matkalla näin Broadstairsin lisäksi sellaisia kivoja paikkoja kuin Birchington, Westgate-on-Sea ja Margate. Margate näytti heti bussin ikkunasta niin sympaattiselta ja aurinkoiselta paikalta, että heti seuraavan hellepäivän tullen pakkaan kyllä pyyhkeeni ja uimapukuni ja painelen sinne hiekkarannalle lojumaan. (Kyllä, ihmeiden aika ei ole ohi! Löysin vihdoin Kentistä hiekkarantoja - Margate ja Broadstairs tarjoavat jotakin muutakin kuin kiviä takapuolen alle!)

Viking Bay, Broadstairs.

Kyllä, se on hiekkaa! (Ignoroidaan kaikki joukolla Lauran ei-niin-ranta-asustus.)

Rakastan näitä Kentin rantakaupunkeja. Meri on mun näkökulmasta katsottuna aina ihmeellistä luksusta, keskisuomalaisena kun sitä ei turhan usein näe. Okei, eihän se Suomessakaan ole mikään ylitsepääsemättömän pitkä matka jos merenrannalle haluaa reissata, mutta on se silti mukavan helppoa, kun täällä sinne pääsee parhaimmillaan puolessa tunnissa. Sitä paitsi Suomessa on kylmä. Hyytävissä muistoissa on edelleen perheen kanssa joskus villissä nuoruudessani tehty Kalajoen reissu (hmm, vai olikohan se Kalajoki? Muistan että se oli meren rannalla ja alkoi k:lla. Maantietovamma.) Reissun tarkoituksena oli katsoa merta, mutta siellä tuulikin niin jäätävästi, että tuli äkkiä kiire autolle. Eipä se täälläkään kyllä tänään mikään huippulämmin keli ollut - aurinko paistoi kyllä siniseltä taivaalta, mutta lämpötila keikkui siellä viidessätoista (kyllä, se tuntuu jäätävältä hellerajan jälkeen!) ja sitä paitsi mereltä tuuli koko ajan kylmästi. Takkia ei sentään tarvinnut, mutta paksut sukkahousut ei olleet yhtään liikaa.

Karuselli hiekkarannalla. Ikävä kyllä se oli K-Laura.

 

Jos nyt äkkiä tulisi komento muuttaa jonnekin Kentissä, muuttaisin kyllä johonkin merenrantakaupunkiin. Olisi ihanaa kun olisi iltapäivisin lähellä hiekkaranta, missä istua, ja saisi nauttia joka päivä meren tuoksusta ja aaltojen kohinasta. Tosin talvella se ei ehkä olisi niin kivaa, kun olisi aina hyytävän kylmää ja kosteaa. Niin, ja tietenkin hiustenlaittamisesta saisi luopua kokonaan - tänäänkin mun kammattu tukkani pysyi aloillaan ensimmäiset puolitoista sekuntia, sen jälkeen muutuin Laurapeikoksi. Eikä hameitakaan tietenkään voisi hirveästi käyttää, koska sitten olisi koko ajan helmat korvissa. (Kyllä, tätä testattiin tänään, koska allekirjoittaneella ei käynyt mielessä, että merenrannalla saattaa ehkä vähän tuulla. Roikuin sitten koko ajan helmoissa kaksin käsin, paitsi valokuvia ottaessa totta kai piti päästää toisella kädellä irti, joten olin sitten puolet ajasta puoli-Marilyn.)

 

Meri = rakkaus.

 Niin söpö hiekkaranta kuin Broadstairsissa olikin, oli siellä Laura-näkökulmasta katsottuna jotain vielä parempaa. Valkoisia kallioita! Niin monta upeaa paikkaa kuin olenkin täällä Englannissa ollessani nähnyt, Doverin white cliffsit ovat kyllä edelleen maisemiensa puolesta se ykköskohde; vielä valokuvia katsellessakin kylmät väreet juoksevat pitkin selkää, kun muistaa, miten upealta siellä tuntui harhailla. Olin siis aika innoissani huomatessani, että noita nimenomaisia kivoja valkoisia kallioita löytyy Broadstairsistakin. Korkeusluokka ei ollut ihan samaa kuin Doverissa, mutta kauniilta näytti silti. Ilmeisesti aika pitkä pätkä Kentin rannikkoa on reunustettu noilla kallioilla. Kävelin pitkät matkat Broadstairsin rantaviivaa pitkin ihan vain pieniä lahtia ja valkoisia kallioita ihastellen. Tosiasiassa olisin kyllä voinut kävellä paljon pidemmällekin, tuota samaa rantatietä pitkin pääsisi nimittäin ilmeisesti kävellen ylöspäin Margateen ja alaspäin Ramsgateen. Joskus hyvät kengät jalassa ja vesipullo matkassa voisikin olla ihan kivaa tehdä kunnon kävelylenkki Kentin rantaviivaa pitkin. 

 

Että semmoinen Broadstairs. Olisihan se vappuaatto voinut siis pahempikin olla - juhlia lakki päässä voi Suomessa joka vuosi, kun taas hienoja englantilaisia rantoja pääsee koluamaan vain tänä vuonna. (Jätän tästä optimisesta arviostani sivuun sen tosiasian, että tämän päivityksen jälkeen käyn korkkaamassa simapullon ja vietän loppuillan YK:n rakennetta ja pääsihteereitä pänttäämällä. Huominen sujuukin sitten jo US/Latin America-esseen parissa.)

Kävin tosiaan tällä viikolla Lontoossakin. Viime lauantaina saapui sisko poikaystävineen puolenpäivän aikaan bussilla Canterburyyn (mukanaan viivästynyt syntymäpäivälahja: Kaunotar & Hirviö-dvd ja suomalaista ruisleipää, oi onnea!) Päivän verran kierreltiin ympäri Canterburya, kun Laura yritti kovasti esitellä rakasta kotikaupunkiaan. Canterburyhan on kaupunkina varsin surullinen tapaus - se on hyvin rakas ja maisemat ovat kauniita, mutta jos jotain oikein pitäisi esitellä sellaisia varsinaisia nähtävyyksiä tulee mieleen varsin vähän, katedraali ja kivimöykky, jota jostain kumman syystä nimitetään linnaksi. Käveltiin kuitenkin kaupungilla ja kampuksella ja vierailtiin muutamassa kaupassa, pubilounasta mussutettiin myös. Illalla sitten hypättiin bussiin ja suunnistettiin muutamaksi päiväksi Lontooseen. Mullehan Lontoonreissu oli jo toinen parin viikon sisään, mutta ei se yhtään haitannut, kaupunki on sen verran iso, että nähtävää riittää. Yksi kauneimmista nähtävyyksistä tuli jo bussimatkalla Canterburysta Lontooseen, kun bussi ajoi pimeällä Thamesin yli ja nähtiin London Eye, Houses of Parliament ja Big Ben upeassa yövalaistuksessa. 

Tämänkertainen hotelli sijaitsi Earl's Courtissa.

Englannin hotellit ovat kyllä kovasti mystinen asia. Suomessa olen ollut useampaankin kertaan hotellissa, ja täytyy kyllä sanoa, että suomalaiset hotellit päihittävät täkäläiset mennen tullen. Englantilaiset hotellit näyttävät aina mystisesti tosi prameilta ulkoapäin, mutta sisältäpäin ne ovat kuitenkin tosi kuluneita ja nuhjuisia. Ja käytävät on kapeita ja sokkeloita on joka puolella ja portaista meinaa pudota. Tämänkertainenkaan hotelli ei ollut mikään poikkeus, varsin tyylikäs ulkoapäin, mutta kovasti kulunut sisältäpäin. Muutenkin tuntuu siltä, että englantilaisissa hotelleissa on kovasti vaihtelevuutta, minkään tähtiluokituksen perusteella on kovin vaikea arvioida sitä, mitä lopulta saa, ja saman tähtiluokituksen hotelleissa on kovastikin eroja keskenään. Suomessa taas hotellit tuntuvat olevan sitten enemmän sellaista standardimallia (tiedä sitten olenko Suomessa ollut saman hintatason hotelleissa kuin Englannissa, että voiko oikeastaan verrata.) Voiton vie ehdottomasti myös Suomen hotelliaamupala. Rakastan suomalaista hotelliaamupalaa - niin paljon, että menen Tampereella joskus viikonloppuna ihan vain huvin vuoksi johonkin lähihotelliin aamupalalle vaikka omassa kämpässä nukkuisinkin. Suomessa aamupalalta löytyy kaikkea - monenlaista leipää, kunnon leivänpäällysteet, yleensä puuroa, mysliä ja jogurttia, mahdollisesti vohveleita ja karjalanpiirakoita, ja totta kai jälkiruoaksi aina keksejä tai vastaavaa. Entäs täällä? Joissakin paikoissa olen nähnyt mainostettavan full English breakfastia, mutta niissä hotelleissa, missä olen itse ollut... continental breakfast eli käytännössä muroja, paahtoleipää, siihen päälle voita ja marmeladia ja ehkä jogurttia tai hedelmiä lisäksi. Pieni ero kenties? Suomessa hotelliaamupalan syöminen on parasta hotellivierailussa, Englannissa se on pelkkä sivuseikka joka täytyy hoitaa pois alta, ettei tarvitse ihan ekana ulko-ovesta astuttua sännätä pubiin.

Portobello Road.

Nykyään kun mulle mainitsee sanan "Lontoo", ensimmäisenä tulee automaattisesti mieleen yksi asia: kipu. Turvonneet jalat, turtuneet, kipeät jalkapohjat, kiukuttelevat polvi- ja lonkkanivelet - siinä minun Lontoo. Ai miksi? No, aina kun sinne mennään, tulee käveltyä niin kauheasti. Okei, eihän sitä ole järkeä matkustaa toiseen kaupunkiin (tai laajemmassa mittakaavassa, vieraaseen maahan) ja sitten käyttää koko aikaa paikalla istumiseen ja seinien tuijottamiseen niin, että koko paikka jää näkemättä. Silti tämän(kin) Lontoo-reissun aikana kävi pari kertaa mielessä, että termi "kaupunkiloma" on kyllä ihan virheellinen; siitä pitäisi jättää se sana "loma" pois. Perinteisestihän "loma" kuvaa rentoutumista, sitä, että ei tarvitse tehdä mitään erikoista, että voi olla vaan... Ei se sellaista kaupunkilomilla ole. Aamusta iltaan ylösuloslenkille, koko päivä ruokataukoja lukuunottamatta kävellään, kunnes jalat ja niskat rukoilevat armoa. Ei kuulosta kovin hauskalta, vai mitä? Ja silti ne kaupunkilomat on kuitenkin niin kivoja...

Kensington Gardens.

Tylsä, ruma, sateinen, harmaa Englanti...

Kovin ahkerasti kierrettiin Lontoossa tälläkin kerralla. Vaikka Portobello Road Marketin kiireisin päivä olisikin ollut lauantai, joka me siis vietettiin vanhassa kunnon Canterburyssa, oli tien varrella sunnuntainakin kaiken maailman antiikki- ja krääsäliikkeitä ja kojuja. Puistoista tuli tutuksi valtaisan kauniit Kensington Gardens ja Hyde Park, joiden läpi käveltiin kahdenkymmenenviiden asteen helteessä päättymättömältä tuntuneella vaelluksella kohti Thamesin rantaa. Matkalla pysähdyttiin myös Buckingham Palacella katsomassa, miten hääjärjestelyt etenevät (ja saanko näin sivulauseessa muuten sanoa, että eilisaamuna kuninkaallisia häitä katsomassa olisi hyvin kovasti tehnyt mieli olla Lontoossa...) ja taaperrettiin viimein Embankment Pierille Thamesin rannalle, mistä lähti meidän vesibussi Greenwichiin. Tähän asti olen matkustanut Lontoossa lähinnä metrolla, joten veneellä matkustaminen oli tervetullutta vaihtelua ainakin noin niin kuin maisemallisesti (metrotunnelin pimeys ei ole se kaikkein esteettisin asia.) Myöskään turhan kallista ei vesibusseilu ollut, alle neljä puntaa yhteen suuntaan per naama, mikä siis on vähemmän kuin kertalippu metrossa. Tosin tuben kertoliput on mun mielestä muutenkin ihan naurettavan kalliita (neljä puntaa), kun niitä ei tosiaan saa käyttää kuin sen yhden kerran - Helsingissä sentään liput on voimassa tunnin ajan. Pikavinkkinä siis tässä mainittakoon Lontoossa kävijöille, että jos aikomuksena on reissata enemmän kuin yksi väli metrossa kannattaa jo ottaa se päivälippu. Meidän ykkös- ja kakkosalueiden päivälippu aka se halvin mahdollinen päivälippu maksoi 6,60 puntaa henkilöä kohden (kertalippu neljä puntaa). Toinen vinkki on, että arkipäivisin kannattaa lähteä reissuun vasta klo 9.30 jälkeen, silloin tarvitsee maksaa lipusta vähemmän. Kätevähän metro on Lontoossa reissaamiseen - nopea ja yksinkertainen, karttaa on helppo lukea. Vähän tietty harmittaa, että ei ole bussisysteemiä tullut opeteltua, sillä reissatessa kun näkisi maisemia, mutta toisaalta Lontoon bussit kyllä juuttuvat ruuhkaan jatkuvasti, joten jos haluaa nopeasti perille, metro on paras vaihtoehto. Tai kävely (jos jalat kestää). Lisäksi Lontoossa oli tarjolla myös vuokrapolkupyöriä, jotka on varmasti hyvin käteviä maisemien katseluun - siis jos ei ole polkupyöräpaniikkinen pelkuri niin kuin allekirjoittanut.

Greenwich Park.

Yksi suosikkikohteistani tällä Lontoonreissulla oli Greenwich Park. Alunperin suunnistettiin puistoon, koska minä halusin välttämättä seisoa Greenwichin nollameridiaanilla (tästä hienosta hetkestä ei ole todisteita, koska yllättäen sinne paikkaan, mihin oli piirretty nollameridiaani oli melkoisen pitkä jono, eikä maltettu odottaa valokuvaan. Mutta sen verran tuota mäkeä ylös ja alas risteiltiin, että takuulla käveltiin muutaman kerran sen nollaviivan ylitse. Tavoite saavutettu!) Vaan olipa se Greenwich Park melkoisen kaunis paikka muutenkin. Kaukana keskustasta, mutta silti puisto oli valtava ja väkeä riitti. Korkean mäen päällä oli Lontoon Royal Observatorium, mistä siis tähystellään tähtiä ja muuta varmasti hyvin tieteellistä ja jännittävää. Siihen mennessä kun me nälkäiset ja väsyneet olimme saaneet itsemme hinattua mäen päälle oli observatorio totta kai jo sulkeutunut, mutta mäen päältä avautui silti valtavan upea näkymä yli Lontoon. Aiemmin en ole oikeastaan ajatellut Lontoota suurkaupunkina - okei, onhan siellä paljon ihmisiä ja tiedän, että se on iso paikka, mutta kun metrolla kulkee suurimman osan ajasta maan alla Lontoon näkee aina vain palasina, ei koskaan kokonaisuutena, ja siksi se ei ehkä tunnu niin isolta. Vaan näitä maisemia katsellessa tuli sellainen olo, että onhan se sittenkin suurkaupunki:

Kaunis, kaunis Lontoo. Huomatkaa myös ihana savusumu Lontoon yllä. Sitähän Lontoossa riittää aina, mutta tämä viikonloppu oli poikkeuksellisen paha kiitos helteisen sään ja pääsiäisviikonlopun liikenteen. Nenästä niistettiin siis urakalla nokea, silmät olivat ärtyneet ja yskimistä sai myös harrastaa urakalla. Oi suurkaupunkien iloja. 

Maanantaipäivä vietettiin suurilta osin London Zoossa. Olen eläintarhojen suuri fani - Korkeasaaressakin on tullut vuosien aikana tullut käytyä useampaankin otteeseen. Lontoon eläintarha oli valtavan kallis (opiskelijalta 19 puntaa), mutta toisaalta mikäpä Lontoossa ei olisi, siis jos nähtävyyksistä puhutaan? Eläintarhassa oli kuitenkin useamman tunnin kiertäminen ja ties mitä hauskoja eläimiä; taidan olla silti tällä kertaa armollinen ja säästää teidät sadan eläinvalokuvan katsomiselta. Nähtiin mm. gorillavauva ja muita hauskoja apinoita, kirahveja, ne pakolliset kissapedot, saukkoja (oma henkilökohtainen suosikkini) ja huippuhauskoja mangusteja. Erona Korkeasaareen Lontoon eläintarhassa oli se, että siellä pääsi ajoittain ihan lähitekemiseen elukoiden kanssa - yhdessä aitauksessa pääsi silittämään söpöjä vuohia, yhdessä osassa eläintarhaa sai liikkua vapaana loikkivien pikkuapinoiden joukossa ja lisäksi löytyi perhostalo, jossa sai kävellä kymmenien vapaana lentävien trooppisten perhosten joukossa. Ihana paikka.

Her Majesty's Theatre.

 Maanantai-iltana pyyhittiin sitten historiallisesti yksi juttu Lauran "nämä asiat haluan tehdä ennen kuin kuolen"-listalta ja käytiin West End-musikaalissa. Tuossa ylläolevassa Her Majesty's Theatressa käytiin siis katsomassa Andrew Lloyd Webberin klassikko Oopperan Kummitus. Olen nähnyt kyseisen musikaalin elokuvaversiona aiemminkin, mutta totta kai liveversion katsominen on paljon taianomaisempi kokemus (eläintarha-addiktin lisäksi olen myös musikaali-addikti). Täytyy sanoa, että teattereihin Englannissa pätee näköjään samat säännöt kuin hotelleihin - ulospäin ne näyttää hyvin prameilta, mutta sisältä ne voi olla hyvinkin nuhjuisia. Olihan teatterissa toki komeat koristelut, mutta penkit oli melko epämukavat, jalkatilaa ei nimeksikään, eikä istumapaikkojen suunnittelu lisäksi ollut mikään paras mahdollinen. Koska West End-musikaalit on valtavan kalliita meidän paikat oli siellä halvimmalla osastolla eli parvella. Hyvällä suunnitellulla sieltä olisi voinut olla hyvätkin näkymät, nyt piti vähän kurkotella koko ajan, että näki lavalle, ja lapaluut oli jumissa jo ennen puoliaikaa. Ihan kelvollisesti meidän paikoilta kuitenkin näki, ja kuului sitäkin paremmin. Kuten täkäläisissä yökerhoissa, myöskään teatterissa ei ilmeisesti ole desibelirajoituksia... korvatulpat olisivat voineet olla ihan kätevä keksintö. Silti hymy levisi väkisinkin huulille, kun alkupuheiden jälkeen orkesteri alkoi soittaa musikaalin taianomaista Overturea niin lujaa, että musiikki oikein kimpoili seinistä, ja se tarinan kuuluisa kattokruunu hinattiin kattoon. Näyttelijät osasivat kaikki laulaa oikein hienosti, etenkin itse se Oopperan Kummitus täytti odotukset täysin, ja musikaali oli muutenkin sanalla sanoen oikein ihana. Nyt voin lähestyä taas vanhuutta askeleen tyytyväisempänä elämääni.

Nyt ollaan sitten taas ikävässä arkielämässä. Lontoosta paluun jälkeen podettiin matkaväsymystä, sitten tyhmät sähköpostit saivat kiehumaan kiukusta pariksi päiväksi ja kuninkaalliset häätkin piti televisiosta katsella, mutta nyt ei ole enää hirveästi tekosyitä vältellä opiskelua. Okei, onhan se vappu, mutta kun ei sitä yksin ollessa pahemmin huomaa. Vaan on tästä tylsyydestä vähän hyötyäkin - eilen yllätin itseni katselemasta lentolippuja Suomeen! Tiedän, että ihan lähiaikoina pitäisi se paluulippu ostaa etteivät hinnat nouse pilviin, vaan kun lähtö on yleensä niin surullinen ajatus, että on vaikea pakottaa itseään lentolippumetsästyksen ääreen. Nyt vapun aikaan se kuitenkin sujunee ihan ilman suurempia hengentuskia, kun on ollut näitä koettelemuksia ja vähän ikävä vanhempien halausta, ja kun sinne Tampereen opiskelijavappuunkin on kaipuu... Ostoksia en ole vielä tehnyt, mutta pari mahdollista lentoa olen jo bongannut. Tuntuu hurjalta ajatella, että ihan kohta olen jo kotona! Sitä ennen kuitenkin se jännittävä ensimmäinen lasillinen simaa ja Yhdistyneitä Kansakuntia vappuaaton kunniaksi.

Haluaisin nyt julkisesti kumota kaikki huhut siitä, miten Englannissa on aina kylmää ja kosteaa ja tuulista ja sateista ja harmaata. Ei muuten ole. Kun tässä nyt oikein kovasti mietin kuluneen kuukauden säätiloja, muistan ehkä kaksi päivää, jolloin täällä on satanut vettä - eikä se ole silloinkaan ollut mikään kaatosade, vaan pikemminkin sellaista ärsyttävää tihkusadetta, jolloin miettii, että jaksaako avata sateenvarjoa vai ei. Harmaudestakaan ei ole tarvinnut pahemmin kärsiä, koska koko kulunut kuukausi on ollut valtavan aurinkoinen ja lämmin; mikäs siinä, kun asuu tilastollisesti Englannin aurinkoisimmalla alueella. Mitä tulee siihen tuulisuuteen, empiiriset tutkimukset osoittavat, että sekin on haitta ärsytykseksi asti lähinnä rannikolla.

Mitäs täällä sitten on sen kylmyyden, harmauden ja sateen sijasta? Tällä viikolla lämpötila on keikkunut joka päivä siinä +25 asteen kieppeillä ja auringonpaisteesta on saatu nauttia aamusta iltaan. Johtuu varmaan juuri tästä säätila-asiasta, että äkkiä mua ei enää ole ollenkaan haitannut olla kevätlomalla, eikä se kampuksen hiljaisuuskaan ole käynyt hermoille. Päinvastoin, hiljainen kampus on ollut äkkiä ihan vain plussa. Olen sen verran ujo suomalainen, että lukukauden aikana en kehtaisi mennä tuohon pihanurmikolle bikinit päällä lukemaan kokeisiin... mutta nyt kun kampus on melkein autio auringonotto on äkkiä täydellinen tapa viettää aikaa lomalla. Ilokseni ja ylpeydeksi voin ilmoittaa, että mulla on jo rusketusrajat! Olenkin varmaan ainoa ihminen koko kampuksella, joka niin voi sanoa... toiset näyttävät pikemminkin punehtuvan kuin ruskettuvan. Tämä suomalaisneiti on kasvatettu varovaiseksi auringon suhteen - hattu päähän, keskipäivällä ei kannata ottaa aurinkoa ja aurinkorasvaa käytetään aina ja kunnollisella suojakertoimella, ettei tule ihosyöpää - mutta näiden ulkomaalaisten kanta ihosyöpään tuntuu olevan kovasti skeptisempi. Kenellekään Välimeren aurinkorannalla aikaa viettäneelle ei varmaan tule yllätyksenä jos sanon, että britit eivät nähtävästi huolehdi ollenkaan nahkansa polttamisesta? Valistustuokion ansaitsivat myös saksalaiset, jotka uskoivat vakaasti, että pieni palaminen ei haittaa mitään vaan on vain rusketuksen esiaste. Kyllä me pohjoismaalaiset ollaan sitten fiksua väkeä!

Niin, aurinkoa on tosiaan tullut otettua. Siinäpä se mun viikko on sitten vierähtänytkin. Oikeastaan tuntuu ihan kesälomalta, ja olenkin jo tässä muutamassa päivässä ehtinyt lipsahtaa sellaiseen mukavaan rentoon elämänrytmiin: aamuisin nahjustelua ja kirjoittelua, keskipäivä opiskellessa sisällä, sitten iltapäiväksi koulukirjojen kanssa ulos aurinkoon, sisälle suihkuun, joku kiva salaatti ruoaksi, lepotauko ja sitten illalla vielä vähän opiskelua ennen illan pakollista Teho-osasto-tuokiota (Mark kuolee pian, byääääh!) Lenkkeilyäkin on tullut harrastettua, joko kävellen tai hölkäten ja aamulla tai illalla. Sen verran eroa tässä Englannin "kesässä" on Suomeen verrattuna, että ilta tuntuu viilenevän paljon nopeammin. Sitten kun se aurinko alkaa laskea tulee hyvinkin äkkiä viileä, joten ei tarvitse odottaa iltakymmeneen asti, että voisi mennä lenkille. En muuten tiedä yhtään, että missä vaiheessa siellä teillä Suomessa laskee nykyään aurinko, mutta veikkaanpa, että se on nykyään jo myöhemmin kuin Englannissa. Meillä hämärä alkaa tulla siinä iltakahdeksan aikaan, pimeä on ehkä siitä tunnin päästä. Paras aika lenkkeillä on silloin, kun alkaa vähän hämärtää, mutta ei ole vielä oikeasti hämärää - silloin ei vielä pelota, mutta kanit tulevat esiin koloistaan. Ennätysmäärä pupubongauksia yhdellä lenkillä on tähän mennessä kahdeksan, joista muutama oli pikkuvauvoja. Lenkin jälkeen on aina pörröisyysonnellisuus päällä, ja kämppiksillä menee hermot.

Muutaman viime päivän ajan talo on ollut melkein tyhjä, vain minä ja neiti Saksalainen ollaan oltu kotona. Veikkaan, että muut kämppikset oppivat kotiintullessaan aika nopeasti, että meitä ei kannata jättää kahdestaan kotiin, koska tylsänä päivänä eilen talossa tapahtui pientä uudelleenkoristelua. Nyt meidän seinälle on teipattu tosi koominen pääsiäisbanneri. Porraskaide on teipattu täyteen niitä pikkutipuja, joita Suomessa laitetaan rairuohoon (nämä täällä ei ilmeisesti kasvata rairuohoa, heinää on kuulemma tarpeeksi ulkona). Portaissa roikkuu myös prinssi Williamin ja Kate Middletonin naamatauluilla koristettu kuninkaalliset häät-pyyhe, joka ostettiin vitsillä punnalla Poundlandsista (nimensä mukaisesti kauppa, josta voi ostaa kaikkea krääsää punnalla). Sitten hääpäivänä aiotaan ripustaa kyseinen pyyhe keittiön ikkunaan, että ohikulkijat voivat ihailla meidän häälojaalisuutta. Olen muuten tosi katkera siitä, että meillä ei ole televisiota. Kaupoissa myydään valtavasti kaikkea hääaiheista krääsää paperilautasista lautasliinoihin kotipippaloita varten, ja olisikin tosi hauskaa pitää kotona häidenkatselujuhlat, mutta kun ei ole televisiota niin minkäs teet. No, onpahan talo kuitenkin koristeltu.

Pientä koti-ikävää podettiin taas eilen, kun neiti Saksalainen sai pääsiäispaketin vanhemmiltaan. Jotenkin vain alettiin pohtimaan perheidemme pääsiäisperinteitä, ja sitten totta kai automaattisesti toivoi, että olisi voinut olla siellä. Jos oltaisiin molemmat täällä kotona pääsiäisen aikaan järjestettäisiin varmasti yhteinen suomalais-saksalainen pääsiäinen ja hauskaa olisi, mutta tämä tyttö paineleekin huomisiltana Lontooseen. Huomenna aamulla tulee sisko poikaystävineen Canterburyyn ja sitten vaihdetaan illalla yhdessä maisemaa sinne pääkaupunkiin. Veikkaan, että pääsiäinen ei pahemmin Lontoossa pääsiäiseltä tunnu, mutta hauskaa on muuten kyllä varmasti - sunnuntaina ainakin on tiedossa Oopperan Kummitus-musikaali hienossa teatterissa, jännää! Odotan myös innolla sitä, että pääsen esittelemään huomenna Canterburya vieraille. Myönnettävä tosin on, että omaa kämppää ja katedraalia lukuunottamatta en oikein tiedä, mitä vieraille voisi esitellä, kokonsa ja nähtävyyksiensä puolesta Canterbury on nimittäin melko pikkuinen paikka, mutta eiköhän sitä aina jotain keksitä. Joka tapauksessa on kivaa päästä vihdoin näyttämään rakasta paikkaa väestölle kotipuolesta sen sijaan, että aina yrittää turhautuneena kuvata sitä riittämättömillä sanoilla tai mun halpiskameran epätarkoilla valokuvilla.

vaan kaunis kaunis muisto se säilyy ainiaan

Tiedätte varmaan sen sanonnan siitä, miten aika parantaa kaikki haavat? Ei se ole totta. Aika ehkä antaa vähän pitävämpää laastaria ja kietoo haavat sideharsoon niin, että niitä ei aina tunne, mutta ei se niitä paranna. Ei lopullisesti.

Siitä on tänään neljä vuotta, kun pappa kuoli. Ei sitä ajattele enää aktiivisesti; elämässä on kuitenkin niin paljon muuta, ja niin se kai vain on, että menetyksiinkin tottuu, tai ainakin luulee tottuvansa, suurimman osan ajasta. Sitten välillä ikävä vain iskee ja tuntuu siltä kuin tukehtuisi, kun tajuaa taas uudemman kerran, että rakas ihminen on poissa eikä tule koskaan takaisin. Vielä neljän vuoden jälkeenkin on niin hemmetin kova ikävä, enkä osaa enää kuvitella, että se menisi koskaan todella ohitse. Sitä ei ehkä ajattele useimpina päivinä, mutta silti se on siellä, olemassa, ja sen kanssa vain oppii elämään. Pitää vain itkeä kun itkettää. Niin kuin Tolkien kirjoitti, "I will not say: do not weep; for not all tears are an evil", ja ymmärrän täysin. Ei ikävä ole paha asia, vaikka tuntuukin joskus pahalta, se on vain merkki siitä, että on joskus rakastanut jotakuta.

slow down you crazy child

Oi ihanaa kevätlomaa kampuksella! Lämmitys ei toimi, keittiön lamppu on rikki, netti pätkii, kaikkiin taloihin ei tule lämmintä vettä ja siivooja tulee tekemään työnsä vasta kun siitä käy valittamassa receptionissa. Suurin osa opiskelijoista on mennyt kotiin loma-ajaksi; kampuksella näkee tällä hetkellä enemmän kaneja ja oravia kuin ihmisiä, ja ne vähät ihmiset tuntuvat kaikki olevan jostain syystä: a) korealaisia ja b) keskittyneet hyvin tiiviisti kirjastoon. Saksalainen kämppäkaverini pänttää kansainvälistä politiikkaa kirjastossa keskiyöhön asti ja saa minutkin miettimään, että pitäisikö siihen opiskeluun koettaa välillä vähän panostaa. Ilmassa leijuu jotenkin sellainen lopun alku; enää loppukokeet jäljellä ja sitten väki palaakin lopullisesti kotiin. Neiti Saksalaisen kanssa mietittiin vähän haikeasti yhtenä iltana, että olisikohan meidänkin pitänyt mennä loman ajaksi takaisin kotiin niin ei tarvitsisi seurata sivusta tätä meidän täydellisen onnellisen kampusmaailman kutistumista, mutta surumielistä tai ei, olen kuitenkin mieluummin täällä. Jälkeenpäin vain harmittaisi, jos ei ottaisi ajastaan täällä kaikkea irti, ja sitä paitsi - on kampuksella hiljaista ja toimiipa lämmitys tai ei - elämä Englannissa on edelleen aika onnellista.

Ai miten niin onnellista? Kai ne on ne pienet hetket, jotka tekee elämästä täällä elämisen arvoista ja joita on kiva muistella jälkeenpäin. Lauantaiaamu, jolloin hölköttelen ruokaostoksille kaupungille ja hypistelen kaupassa maailman suloisimpia Marks&Spencerin suklaamunia. Iltapäivä kämppiksen kanssa muffinsseja leipoessa. Ilta, jolloin brittikämppis aina yhtä komean kaverinsa kanssa tulee yllätysvisiitille ja traumatisoin ne ikuisiksi ajoiksi syöttämällä niille turkinpippureita (kiitos tuliaisista, sisko!) Kummallinen keskiyö, kun neiti Saksalainen ja minä saadaan päähämme istuttaa perunoita takapihalle, ja minä seison jalkakäytävällä vahdissa sillä aikaa kun neiti Saksalainen kaivaa kuoppaa, ettei kampusvahti vain saa meitä kiinni itseteosta. Joka päivä yritän muistuttaa itseäni, että nyt olisi aika kirjoittaa välillä sitä yksityistäkin päiväkirjaa. En halua unohtaa tätä kaikkea kun menen takaisin kotiin.

Oikeastaan on aika lailla kesälomaolo. Okei, tällä lomalla pitää kyllä myös opiskella, mutta toisaalta johan siitä on pari vuotta kun kesälomaan on viimeksi voinut assosioida sellaisia sanoja kuin toimettomuus, vapaa-aika ja rentoutuminen. Opiskelua tai työntekoahan se opiskelijan kesäloma nykyään merkitsee, joten sillä mittapuulla mitattuna on hyvinkin lomaolo. Mitä siitä, että pitää päntätä sotastrategioita ja Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa, kun aikaa on myös muuhun? Sää on tarpeeksi lämmin ja olo on tarpeeksi pirteä, että päivän voi aloittaa ihanalla aamulenkillä auringossa. Opiskelusta huolimatta riittää energiaa touhuta kaikkea muutakin, niin kuin leipoa ja väsätä kivoja kesäisiä salaatteja päiväruoaksi. Talvilukukausi oli näin jälkeenpäin ajateltuna tosi sosiaalista aikaa, joka toinen ilta oli jotakin jossakin ja joka toinen ilta sitten joko päntättiin edellisenä päivänä lukematta jääneitä läksyjä tai nuokuttiin tietokoneella Vapaakentän parissa univelan kourissa. Nyt on sitten tullut puuhattua enemmän niitä tyypillisiä Laura-juttuja; olen katsonut paljon Teho-osastoa ja viettänyt tuntikausia sängyn pohjalla pokkareita lukemalla, ja viimeisen viikon aikana olen myös pitkästä aikaa alkanut kirjoittaa. Koko talvilukukauden aikana kirjoitin yhteensä ehkä muutaman sivun, ja nekin oli aika kehnoa tavaraa, kun energiaa ei riittänyt ja jotenkin ei vain osannut keskittyä kun kaikki muu ulkomaailmassa oli niin paljon mielenkiintoisempaa. Olen kirjoittamisen suhteen vähän sellainen ihminen, että mun elämän ja tunne-elämän pitää olla rauhallista ja tasaista, että pystyn keskittymään kunnolla fiktiivisten hahmojen elämään. Ei varmaan tule mitenkään yllätyksenä jos totean, että ulkomaille muuttaessa elämä ja tunne-elämä on kaikkea muuta kuin rauhallista ja tasaista? Niin, ja sitten kun ottaa huomioon se, että kykyni kirjoittaa puhdasta, eloisaa ja kuvailevaa Suomea laskee täällä englantia puhuessa kuin lehmänhäntä... No joo, sellaista se on. Kyllähän se oma kirjoittamattomuus on välillä vähän vaivannut kun tuntuu siltä, että pitäisi, mutta toisaalta asiantilaa lievittää vähän se, että olen kuitenkin koko ajan havainnoinut, ideoinut ja kirjoittanut pääni sisällä. Täällä on nähnyt ja kokenut niin paljon uutta, että varmasti Suomessa on paljon kirjoitettavaa kunhan ehtii istua aloilleen, pelata muutaman pelin Vapaakenttää ja kanavoida vähän asioita päänsä sisällä sinne fiktion puolelle.

Kokeisiinluku on täällä kyllä aika mielenkiintoista touhua. En oikein tiedä, että mitä niihin kokeisiin pitäisi lukea. Kaikkia kolmen kurssin kirjoja, esseitä ja artikkeleita ei ehdi mitenkään kahlata läpi ennen koepäiviä, ja toisaalta missään ei ole selkeästi sanottu, että mitä niihin kokeisiin pitäisi lukea. Sen verran tiedät, että kokeet ovat esseekokeita; vaihtoehtoina on ilmeisesti kahdeksan kysymystä, joista kahteen pitää vastata. Aikaa on kaksi tuntia, eli tunti per essee. En oikeastaan jännitä tuota aikarajoitusta - Suomessa olen niissä englanninkielisissä kokeissakin se, joka lähtee aina ensimmäisenä tentistä, koska en vaan jotenkin osaa tehdä kokeita hitaasti. Sanastopuoli totta kai jännittää, on varmasti mielenkiintoista yrittää kirjoittaa esseitä kansainvälisen politiikan sanastolla ilman sanakirjaa. Toisaalta olen kyllä elänyt ilman sanakirjaa jo kolme kuukautta ja aina saanut asiani sanotuksi, vaikka ne hienot sanankäänteet ehkä joskus jäävätkin puuttumaan. Eniten ehkä häiritsee se taustatiedon puute; olen melkoisesti huonommassa asemassa kun vertaa niihin, jotka ovat lukeneet kansainvälistä politiikkaa jo kaksi vuotta ja itse asiassa tietävät jostakin jotakin. Mulla lukeminen tyssää jo vähän siihen, että luen jotain kuvausta sotastrategioista vuosien aikana ja jossain sivulauseessa mainitaan Falklandin sota niin kuin se olisi ihan itsestäänselvä esimerkki, ja minä huomaan ihmetteleväni, että mikä ihmeen Falklandin sota. Yleissivistyksessä ehkä pieniä puutteita? No joo, eiköhän siitä jotenkin selvitä. Tähän asti olen saanut esseistä ihan hyviä arvosanoja, joten vaikka mokaisinkin kokeet ihan täydellisesti on kuitenkin aika todennäköistä, että pääsisin kurssit vähintään rimaa hipoen läpi. Ja rimaa hipoen on tietty se ainoa asia, joka kiinnostaa, koska - kuten aina sanon - kieltä ja kulttuuriahan täällä opiskellaan.

Siitä kielestä ja kulttuurista puheenollen, pari englanninkielen juttua on taas aiheuttanut huvitusta:

• Perheenjäsenten tapaaminen aiheuttaa selvää kielellistä hämmennystä. Ensimmäisenä yönä hotellissa Lontoossa siskon kanssa rupesin puhumaan siskolleni englantia. Kun tulin muutaman päivän päästä takaisin Cantersiin olin niin tottunut puhumaan suomea, että meinasin vähän väliä pälättää sitä kämppäkavereillekin. Uusi kielellinen hämmennys lienee tiedossa, kun toinen sisko poikaystävineen saapuu ensi viikonloppuna. Onneksi ehtinen palata takaisin englanti-modeen ennen loppukokeita.
• Näin Lontoossa ensimmäisen kissani Englannissa ja rupesin ihan automaattisesti puhumaan sille englantia!
• Viime aikoina olen törmännyt kaupassa myyjiin, jotka kutsuvat mua nimityksellä ma'am. Anteeksi? Darling ja love ovat söpöjä, ja kestän kyllä kiltisti melkoisen valikoiman muitakin kutsumanimiä, mutta ma'am saa kyllä karvat nousemaan pystyyn, hampaat irveen ja kylmät väreet juoksemaan pitkin selkäpiitä. Ma'am kuulostaa siltä kuin olisin joku keski-ikäinen nainen. Hmm, tai Englannin kuningatar!
• Nyt on ilmeisesti pääsiäinen. Brittikämppis kavereineen kävi käymässä viime viikolla ja kysyivät, että how's your Easter? Tähän allekirjoittanut tietenkin heti totesi, että ei vielä ole pääsiäinen, pääsiäinen on sitten kun on tarjolla suklaamunia ja viimeksi kun tarkastin, kukaan ei tuonut suklaamunia tullessaan. Englantilaisia herrasmiehiä nauratti, ja totta kai heti kun olivat selittäneet asiat muistin, että niin, easter on toki yhtä kuin easter break, koska jostain syystä tätä lomaa kutsutaan nimellä pääsiäisloma, vaikka mulle se on kevätloma. 
• Olen vihdoin keksinyt virallisesti Englannin Hämmentävimmän Ilmaisun. Luulin jo, että se saattaisi olla se mystinen cheers (vaikka nykyään cheers on siinä määrin luonteva osa omaakin sanavarastoani, että Tampereella käännöstieteilijäprofessorit varmaan ryhtyvät heti kitkemään sitä kuokan, lapion ja kyynelten kanssa), mutta kyllä se on sittenkin joku tästä rimpsusta: Are you alright? / You alright? / You okay? Aluksi tuon kysymyksen kuuleminen hämmensi urakalla ja ihmettelin, että näytänkö jotenkin tosi ahdistuneelta / onnettomalta / säikähtäneeltä / eksyneeltä, kun koko ajan joku on kysymässä, että oletko kunnossa. Itse asiassahan tuo on täkäläisten tapa kysyä, että mitä kuuluu - how are you ei jostain syystä kuulu englantilaisten kaverieni sanavarastoon. Nykyään sentään tiedostan jo, että you alright on sama kuin "mitä kuuluu", mutta silti aina kun kuulen sen reagoin vaistomaisesti hetken hiljaisuudella ja hämmentyneellä silmienräpyttelyllä kun mietin, että miksi ihmeessä en olisi kunnossa...

Ai niin muuten, sain vihdoin sen Spotted Dickin maistettua! Ei se ole ollenkaan yhtä epäilyttävää kuin nimestä voisi päätellä... Mutta ei se vielä Englanti-herkkujeni listalla Marks & Spencerin mustikkakaurakeksejä tai Tescon butter toffee cookieseja kyllä voita.

let us go back to the time in the underground

Willows-kodin yläkerrassa on hitaasti meneillään prosessi, jota voisi kutsua paluuksi takaisin elävien kirjoihin. Valvoin viime yönä lentokentällä isosiskon seurana, ja sen kyllä tuntee, väsyttää ja on lievästi se zombiemainen olotila, joka valvomisesta yleensä jää; elämää on, mutta pään sisällä ei liiku hirveästi mitään, ei ainakaan mitään ajattelemisen arvoista. Onhan niitä öitä valvottu ennenkin, mutta tämä kerta kyllä väsytti. Kun olin viimein vaeltanut useamman pysäkin kautta lentokentältä takaisin Victoria Coach Stationille väsytti kyllä sen verran, että nukahdin kirjaimellisesti heti kun pääsin bussiin. Mulla ei ole mitään muistikuvaa siitä, että bussi olisi lähtenyt asemalta - jossain vaiheessa heräsin vain siihen, että herätyskello soi kymmenen minuutin päässä Canterburysta ja ihmettelin, että miten tähän on päädytty. No, ainakaan ei voi valittaa, että matka olisi mennyt hitaasti. Kotiintultuani otin heti parin tunnin torkut, sitten suunnistin pitkään, lämpöiseen suihkuun ja nyt yritän totutella takaisin arkielämään. Tällä hetkellä se arkielämä tosin näyttää aika masentavalta niin kuin aina matkan jälkeen. Canterburyssa on kylmä, kämpässä on päällä täysi kaaos ja keittiöön on kertynyt tiskiä sen verran, ettei sieltä löytynyt edes yhtä puhdasta juomalasia Lauraparan käytettäväksi. Tyypillistä.

Lontoon ruumiillistuma: metrotunneli eli tube.

 Niin, vietin siis muutaman viime päivän keskimmäisen siskon kanssa Lontoossa. Mitäs siitä voisi sanoa? Kivaa oli. Kävelin jalkaparkani kuolion tuolle puolen. Rahaa meni. Joka paikassa oli liikaa ihmisiä ja metrossa oli aina joko liian kuuma tai kylmä. Päivääkään en olisi vaihtanut pois ja niin edespäin. Lontoonreissulla oli aika täydellinen ajoitus - viime viikon loppuviikko oli aika rankka, kun surin sitä, että niin monet kivat tyypit lähtevät pois, joko vain loman ajaksi tai lopullisesti, ja olin muutenkin niin pahasti solmussa itseni ja muiden kanssa, että teki ihan vain hyvää lähteä kaupungista muutamaksi päiväksi. Lauantaiaamuna ei tosin ihan siltä tuntunut, vaan kirosanat ja vaatekappaleet lentelivät kun yritin pakata kaiken tarpeellisen ajoissa ennen bussin lähtöä. Kiireellä pakkaaminen ei tietty koskaan onnistu, ja aina kun luulin muistaneeni kaiken ja yritin lähteä ulos ovesta tuli mieleen vielä jotain, mitä piti palata takaisin hakemaan. Unenpöpperöisenä onnistuin myös onnellisesti unohtamaan sen tosiasian, että loma-ajalla on turha odotella Parkwoodiin busseja, joten kun sitten viimein muistin tämän pikkufaktan sain melko lailla juosta kampuksen toiselle laidalle bussipysäkille. Mutta ehdinpäs bussiin! Ha!

Joka-aamuinen juna Crystal Palacesta Lontoon Victoria-asemalle.

Oltiin siis Lontoossa lauantaista keskiviikkoaamuun. Meidän hotelli sijaitsi Crystal Palacessa noin kymmenen kilometrin päässä Lontoon keskustasta. Junalla sinne meni sellainen parikymmentä minuuttia, mikä ei ole ollenkaan paha, kun kiertelypäivän päätteeksi joka tapauksessa istuminen teki aina hyvää. Siskon kanssa tosin todettiin, että seuraavan kerran kun valitaan hotellia pitää tavallisen kartan lisäksi konsultoida myös topografiakarttaa, meidän hotelli nimittäin sijaitsi ihan järkyttävän kokoisen jyrkän ylämäen päällä. Voin kertoa, että sen päälle kiipeäminen ei hirveästi naurattanut iltaisin, kun oli kiertänyt ympäri Lontoota koko päivän ja kävellyt jalkansa tohjoksi. Ja totta kai heti ekana iltana päätettiin mennä "oikotietä" hotellille, mikä tietty päättyi siihen, että jouduttiin raahaamaan matkalaukkumme vieläkin isomman mäen päälle. Vaan voi sitä voitonriemun tunnetta, kun lopulta oltiin perillä...

Crystal Palace.

Meidän hotelli oli kyllä ehdottomasti mielenkiintoisin hotelli, jossa olen tähän mennessä ollut. Yleensäkin omien ja muiden kokemusten perusteella olen tullut vähän siihen tulokseen, että Englannissa ei oikein voi koskaan tietää mitä saa tuon majoituksen suhteen - tähtiluokitukset eivät välttämättä ole hirveän suuntaa-antavia, valokuvat ja hotellikuvaukset voivat olla harhaanjohtavia ja asiakkaiden kommenteista puolet on liioittelua ja puolet on totta. Odotukset hotellin suhteen eivät siis olleet hirveän korkealla, mutta ihan kelvollinen nukkumapaikkahan se oli - huoneessa ei tarvinnut palella, kylppäri oli siisti, suihku oli hyvä ja sänkykin oli puhdas ja nukkumakelvollinen. Mielenkiintoista hotellissa oli kuitenkin meidän huoneen sijainti. Kun huoneen numero oli 931, looginen oletus tästä toki olisi, että huone sijaitsisi yhdeksännessä kerroksessa. Vaan ei, jos meidän huone sijaitsi yhdeksännessä kerroksessa niin sitten se oli kyllä miinus yhdeksännessä - huone sijaitsi jännittävästi erittäin monen mutkan, käännöksen ja portaikon takana jonkin sortin maanalaisella sisäpihalla. Yhtään valehtelematta voin sanoa, että useamman kerran tuli eksyttyä kun yritettiin löytää huoneeseen tai sieltä pois. Pari kertaa kävi mielessä, että pitäisiköhän ripotella matkan varrelle leivänmuruja suunnistuksen avittamiseksi. Vaan hienosti siitäkin selvittiin - ja viimeisenä aamuna kuvattiin siskon kameralla video matkasta meidän hotelliin, ettei vain pääse unohtumaan, että miten sokkeloisessa paikassa sitä oikein on seikkailtu.

Jännittävä illallinen ekana iltana hotellin baarissa: voileipää, kokista ja sipsejä. Nälkä lähti.

Kolmen päivän aikana tuli kyllä kierrettyä Lontoota melkoisen tehokkaasti. Miehän olen käynyt Lontoossa muutama vuosi sitten ja esim. Big Benit ja Westminster Abbeyt tuli katseltua jo silloin, mutta eipä uusintavierailusta mitään haittaa ollut - Westminster Abbey nyt ainakin oli jännä nähdä uudestaan, kun tällä kertaa siellä on tiedossa kuninkaalliset häät ihan muutaman viikon päästä! Uusiakin paikkoja tuli katseltua. Esim. sunnuntaiaamu aloitettiin Camdenin markkinoilla. Kaverit etukäteen pelottelivat, että Camden on sunnuntaisin ihan sietämätön tungos, mutta joko aurinkoinen ja parinkymmenen asteen lämpötilalla höystetty säätila piti osan ihmisistä kotona tai sitten minun ja kaverieni käsitys "sietämättömästä tungoksesta" eroaa toisistaan melkoisesti, koska ei se tungos nyt niin sietämätön ollut. Kyllä, siellä oli paljon ihmisiä. Kyllä, siellä piti välillä käytellä ja väistellä kyynärpäitä. Ei se kuitenkaan paljon haitannut, koska Camdenissa oli niin paljon katseltavaa. Pienten kojujen seassa kierrellessä ja yli-innokkaita myyjiä väistellessä tuntui pikemminkin siltä kuin olisi ollut markkinoilla Espanjassa kuin Englannissa, ja säätila totta kai vain vahvisti tätä vaikutelmaa. Joten espanjalaiset markkinat ne siis oli. Myytävänä oli kaikkea mahdollista vaatteista koruihin, laukkuihin ja ihmeelliseen krääsään. Kaikkein mieleenpainuvin koju oli paikka, jossa tarjottiin mahdollisuutta kalahierontaan; jalat piti upottaa kala-altaaseen ja sitten antaa kalojen tehdä kalajuttujaan jalkojen ympärillä. Eeh, ei kiitos. Vaatekojuista sen sijaan syntyi löytöjä: Camdenista lähti kotiin kaksi maailman söpöintä mekkoa, toinen itse ostettuna ja toinen myöhäisenä synttärilahjana siskolta.

 

Että sellainen Camden. Shoppailua tuli totta kai harrastettua muutenkin. Maanantaina suunnistettiin Oxford Streetille, Lontoon shoppailutaivaaseen tai -helvettiin, näkökulmasta riippuen toki. Itse sijoitun mielipiteeni kanssa johonkin tuohon välimaastoon. Oxford Street on kiva ja on kätevää, että samassa paikassa sattuu olemaan niin paljon kauppoja, mutta pidemmän päälle se järkyttävä tungos kyllä alkaa käymään Lauraparan herkille hermoille, ainakin jos on jo valmis väsynyt ja niskat jumissa. Tällä kertaa Oxford Streetilla oli kuitenkin aika kivutonta ja jopa hauskaa; piipahdettiin kaupoissa, mutta ei kierrelty mitenkään pakkomielteisesti. Primarkin tungoksessa vierähti melkoisesti aikaa huippuhalpojen vaatteiden ja kenkien lähteellä; itse nappasin matkaan vain parin punnan valkoisen t-paidan tummansinisen mekon kaveriksi ja neljän punnan balleriinatossut, koska en talvisessa Suomessa pakatessani osannut ajatella, että jossain vaiheessa kevättä täällä voisi ehkä tarvita kesäkenkiä.

Oxford Street.

Oxford Streetin lisäksi vierailukohteena oli Piccadilly Circus, missä päämääränä oli itse aukion näkemisen lisäksi siellä sijaitseva leffa- ja levykauppa HMV. Sieltä Lauran hihaan tarttui Teho-osaston kahdeksas kausi, jota surullista kyllä ei löytynyt alennuksesta  Canterburysta. Onneksi Lontoo korjasi ongelman, ja nyt ensi viikko onkin sitten pelastettu. (Lomat ovat pelottavaa aikaa. Pitää aina varata tarpeeksi tekemistä aka Teho-osastoa.)

Piccadilly Circus.

Piccadilly Circusilla tehtiin myös visiitti Maanpäälliseen Taivaaseen, eli tänne:

Viisikerroksinen Waterstone's! Voiko kirjakaupalta enempää toivoa? Jos saisin shoppailla vain yhdessä kaupassa ennen kuolemaani, valitsisin Piccadilly Streetin Waterstone'sin. Oikeastihan tämä kirjakauppa on ihan Nähtävyys sinänsä - jos siitä haluaisi nauttia ihan täysillä, pitäisi matkustaa Lontooseen ihan vain sitä varten ja sitten viettää koko päivä hyllyjen välissä hypistelemässä tätä ja tuota ja tuota kirjaa, ehkä poiketa välillä kirjakaupan kahviossa välipalalla. Nythän me siskokset oltiin tässä vaiheessa jo kipuisia, särkyisiä ja väsyneitä, joten kierros jäi väkisinkin aika pintapuoliseksi. Vaan ehdittiinpä kiertää fiction-kerros läpi ja napata muutama pokkari matkaan, joten Laura oli aika onnellinen. Niin, ja olenko jo maininnut, että olen aika varma siitä, että Waterstone'silla on parantavia voimia? Ennen kirjakauppaan menoa kärsin melko ärsyttävästä päänsärystä, mutta sieltä poistuessa se oli - puff! - poissa. (Vähän ennen kauppaan menoa otetuilla särkylääkkeillähän ei tietenkään voi mitenkään olla mitään tekemistä tämän ilmiön kanssa.)

Turisteja leikittiin toki myös. Lontoo-ekskursion aikana tuli nähtyä mm. seuraavat paikat:

London Bridge.

Tower of London.

Houses of Parliament Thamesin South Bankilta katsottuna.

...ja vähän lähempää nähtynä.

Big Ben kauniissa valaistuksessa.

Westminster Abbeyn pääsisäänkäynti ei mahtunut kokonaan kuvaan vaikka miten yritin.

Trafalgar Square.

Arsenal-stadion.

British Museum.

St. James' Park.

Buckingham Palacen luona käytiin myös turisteilemassa, joskaan sieltä allekirjoittaneella ei ole valokuvia, koska siinä vaiheessa patterit päättivät viimein loppua kesken reissun. Kuninkaanlinnan luona oli joka tapauksessa häävalmistelut jo kovaa vauhtia käynnissä, suihkulähteen luokse rakennettiin jonkin sortin pressikorokkeita ja aidatun kukkapenkin luona työskenteli joukko miehiä, joiden selässä luki Royal Wedding Team 2011. Siihen tiimiin minä olisin liittynyt ihan mielelläni!

Muitakin hauskoja turistijuttuja tehtiin siskon kanssa - esim. käytiin King's Crossilla kurkistamassa laituria 9 ja 3/4, vaikka voin kyllä heti sanoa siellä vierailua suunnitteleville, että ei kannata, se ei ole sen arvoinen. Ensinnäkään laituri 9 ja 3/4 ei sijaitse laiturien 9 ja 10 välissä ja toisekseen kyseessä ei ole edes kiviseinä vaan juliste... No, onpahan pakolliset turistikuvat otettu. Toiset pakolliset turistikovat otettiin toki puhelinkopissa. Jostain syystä kaikki Lontoossa vierailevat vaihtarit (ja varmasti muutkin turistit) haluavat aina välttämättä napata itsestään valokuvan sellaisessa punaisessa puhelinkopissa. Totta kai me siskon kanssa haluttiin seurata esimerkkiä... mutta se onkin vaikeampaa kuin voisi kuvitella. Westminster Abbeyn lähettyvillä olevaan puhelinkoppiin oli jopa jonoa  - mutta ei siksi, että ihmiset olisivat halunneet soittaa puhelimella vaan siksi, että ihmiset halusivat kaikki itsestään valokuvan puhelinkopissa! Kyllä nauratti. Lopulta siirryttiin siskon kanssa viisaasti vähän syrjäisemmälle puhelinkopille, missä sai ottaa pakollisen turistivalokuvan ilman jonottamista...

Mikä ihme tämä musta puhelinkoppi on olevinaan? Pahispuhelinkoppi? Vain Voldemortille ja kumppaneille?

Että sellainen Lontoonreissu. Mahtuihan siihen myös paljon muuta, mutta kaikesta kertominen venyttäisi tämän blogikirjoituksen toivottoman pitkästä loputtomaksi. Todettakoon vain, että paljon hauskaa riitti ja muistan varmasti reissun vielä kauan jälkeenpäin. Vaan on se mukavaa olla kotonakin - kaupunkilomailu on yllättävän rankkaa, tällä neidillä on nivelet aina polvista lonkkiin niin jumissa, että tarvitsen luultavasti viikon levon ennen kuin olen jälleen kunnolla jaloillani. (Viikkoa pidemmäksi se lepo ei pääsekään venymään, koska viikon päästä perjantaina saapuu toinen sisko poikaystävineen ja seuraa toinen kierros Lontoossa...) Viikko varmasti menee myös siinä, että saan niistettyä kaiken noen nenästäni pois - se nimittäin pitää paikkaansa, että Lontoossa kun niistää niin nenäliina mustuu. Vaan onneksi mulla on nyt hyllyssä kokonainen uusi kausi Teho-osastoa, joten eiköhän sen seurassa mukavasti viikon lepäilekin.

Lopuksi vielä pieni vinkki: jos joskus vierailette Lontoossa Oxford Streetillä ja näette siellä jollakin sivukadulla vihreän kojun, jonka kyljessä lukee Gelateria, suosittelen pysähtymään ja tilaamaan belgialaisen vohvelin. Siskon kanssa pariin suuntaan haisteltiin sitä herkullista tuoksua ennen kuin viimein siskon synttärin kunniaksi tilattiin belgialaiset vohvelit kermavaahdolla. Parasta vohvelia, mitä olen ikinä syönyt - suosittelen lämpimästi!

I could love you but why begin it

Alan selvästi jotenkin henkisesti valmistautua tapaamaan isosiskon lauantaina, koska viime päivinä on iskenyt kauhea Suomi-olo. Ensinnäkin jostain syystä englanninkielentaitoni tuntuu taantuneen kuluneen viikon aikana hurjasti - löydän kyllä automaattisesti väittelyssä käännöksen hiilimonoksidille, mutta sitten kun yritän käydä ihan normaalia keskustelua puheessa menevät miehet ja naiset pronomineissa sekaisin, ja imperfekti eksyy puheeseen kun tarkoitan futuuria ja ääntäminen on noin niin kuin yleisesti ottaen kuusessa. Ehkä olen vain puhunut lähinnä pelkkää englantia niin pitkään, että nyt aivot tarvitsevat nollaustauon oman äidinkielen muodossa. Tai sitten kun olen puhunut muutaman päivän suomea isosiskon kanssa tulenkin tänne takaisin ja tajuan, että en osaa enää edes luetella aakkosia englanniksi...

Viime päivinä on myös tehnyt kovasti mieli kuunnella suomalaista musiikkia. Ei siinä mitään, Zen Café, PMMP ja Maija Vilkkumaa ovat muutenkin näin kevätaikaan reippaassa kuuntelussa omalla tietokoneella, mutta tässä parin päivän aikana on jostain syystä tehnyt mieli kuunnella myös niitä vähän vähemmän katu-uskottavia suomalaishittejä. Esimerkkinä tästä voisi mainita parin päivän takaisen Kaija Koo-kohtauksen, joka sai alkunsa siitä, että kaverini Suomessa mainitsi kuuntelevansa parhaillaan Kaija Koota, ja päättyi siihen, että minä huudatin antaumuksella Tinakenkätyttöä ja lauloin mukana. Onneksi suomalainen kämppäkaveri ei ollut kotona, joten kukaan ei saanut koskaan tietää, miten epäcool osaan olla. Kun muut kämppikset ihmettelivät mitä kuuntelen, tyydyin kuittaamaan tyynesti, että tämä on tosi suosittua suomalaisissa baareissa ja selitys meni läpi täydestä. Taas yksi syy tykätä ulkomaalaisten kanssa asumisesta - niiden keskellä voi tehdä vaikka mitä, mille Suomessa normaalisti naurettaisiin, eikä ne ymmärrä sitä ollenkaan! Ja jos sitten sattuu vahingossa nolaamaan itsensä englantilaisten mittapuulla on helppoa kohauttaa harteitaan, hymyillä leveästi ja sanoa, että sori, olen suomalainen.

Suomimusiikki-intoilu saattaa kyllä myös hyvinkin johtua säätilasta. Mun musiikinkuunteluni jaottuu yleensäkin niin, että syksyn tullen tekee mieli kuunnella enemmän ulkomaalaista musiikkia, kun taas kesällä valtaosa soittolistasta koostuu suomalaisista artisteista. Eilen täällä oli ehdottomasti Kesä. Tiistaina keli oli aika masentava, satoi vettä ja tuuli ja oli Laura-mittapuulla kylmä, mutta sitten eilen koko päivä oli täydellisen aurinkoinen ja lämpötila kipusi onnellisesti ainakin kahteenkymmeneen asteeseen. Mitä teki Laura? Laittoi kesämekon päälle ja käveli kaupungille ostoksille, ja koko matka oli täydellinen Englantihetki. Kutsun Englantihetkiksi niitä hetkiä, kun kesken normaalielämän äkkiä jotenkin vain taas avaa silmänsä ja tajuaa olevansa Englannissa niin kuin jo vuosien ajan haaveili, ja on vaikea kuvitella hetkeä, joka olisi täydellisempi kuin se, jossa sillä hetkellä on. Eilinen päivä oli Englantihetkiä tulvillaan. Lämmin, aurinko, hienot rakennukset, ihmiset. Iltapäivällä levitin viltin Parkwoodin nurmikolle ja melkein poltin nahkani auringossa - ennen seuraavaa yritystä pitää varmaan käydä ostamassa aurinkorasvaa. Ja hattu.

Toisaalta täällä on hyvin haikeansuloinen viikko menossa; huomenna ja ylihuomenna aika monet tutuista lähtevät takaisin kotimaahansa, joko vain kevätloman ajaksi tai pysyvästi. Hyvistä kavereista onneksi poistuu lopullisesti vain muutama, moi-ollaan-oltu-usein-samoissa-juhlissa-tutuista sitten jo vähän useampi. Vielä tilanne ei ole ihan hirveän kamala, kavereita jää tänne edelleen, eikä yksikään niistä Tärkeistä Ihmisistä - niistä, joiden perään oikeasti itketään sitten kesäkuussa kun lähdetään kotiin - ole menossa juuri tähän hätään minnekään. Silti ihmisten hyvästeleminen kirpaisee aina, ja tuo kyllä inhottavaa esimakua siitä, mitä elämä on sitten kesäkuussa. Ihmiset sanovat aina, että ei se niin kamalaa ole, kyllä internet on keksitty ja yhteydenpito on nykyään niin helppoa - ja se on ihan totta, ei siinä mitään, mutta ei se tee yhtään helpommaksi ajatusta siitä, että joku lähtee, eikä sitä välttämättä näe enää ikinä. Ja kun nyt loppuviikolla on joka illalle tarjolla useammatkin jäähyväisjuhlat... vau, siinä etukäteisikävässä kahlataan urakalla. Tänä iltana on vuorossa ehkä hankalimmat jäähyväispippalot - ei siksi, että kyseessä olisi lähtijöistä se paras kaverini, vaan siksi, että en ole täysin varma siitä suututinko kyseisen tyypin viime yönä vai en. Jos suututin, se ei ollut varsinaisesti oma vikani, koska itsepähän tyyppi halusi välttämättä tietää mielipiteeni aiheesta, ja sitä paitsi sanoin vain ääneen sen, mitä jokaikinen tyttö Parkwoodissa ajattelee. Silti, en pidä ajatuksesta, että eroaisin riidoissa jonkun kaverin kanssa, joten pitää kehittää joku ovela juoni selvitä tilanteesta ilman, että joudun pyytämään anteeksi tai perumaan sanani - kumpaakaan kun ei tule tapahtumaan. Ihmissuhteet on joskus vähän turhan vaikeita. Ulkomaillakin.

Riitaisia hollantilaisia lukuunottamatta eilinen ilta oli kyllä oikein kiva. Oltiin keskustassa Chill-nimisellä klubilla kaveriporukalla tanssimassa. Kyseinen baari soitti kyllä kehnoa musiikkia ja sijoittui muutenkin häntäpäähän tähänastisten tanssipaikkojen listalla. Yön kohokohta oli kuitenkin paria tuntia myöhemmin, kun seisottiin kaverien kanssa High Streetillä syömässä yöpizzaa (no, muut söi pizzaa, minä varastin niiden pizzasta palasia, ovela kun olen) ja luolamieheksi pukeutunut tyyppi tuli laulamaan meille serenadia. Paitsi että se serenadi ei sujunut kovin hyvin, koska se osasi Frankie Viallin Can't Take My Eyes Off You:n kertosäkeestä tasan kaksi ensimmäistä riviä. Lopulta tämä serenadi päättyi siihen, että me kaikki veisattiin luolamiehen kanssa kuorossa kyseistä biisiä keskellä öistä katua... Oi näitä hetkiä Canterburyssa. Surullistahan tässä oli se, että lopulta kukaan meistä ei muistanut kertosäkeen viimeistä säeparia, ja jotenkin se vain jäi kiusaamaan mua niin kovasti, että kun kolmen aikaan aamulla kömmittiin kotiin, minä suksin suoraan Googleen ja metsästin kyseisen biisin sanoitukset. Ja oi sitä onnen tunnetta, kun vihdoin keksin, että miten se pahuksen laulu menee.

Viime yönä kotiutumisen jälkeen pohdittiin neiti Saksalaisen kanssa ihmissuhteita. Yksityiskohtiin menemättä sillä oli jälleen kerran joku dilemma miehenpuolikkaansa kanssa. Normaalisti olen oikein hyvä kuunteleva korva, mitä miesongelmiin tulee - myöntelen ja nyökkäilen ja sanon "that rat bastard!" oikeissa kohdissa, mutta ikävä kyllä olin edelleen suorapuheisella päällä herra Hollantilaisen kanssa käydyn keskustelun jälkeen ja päädyin vihjaamaan, että ehkä neiti Saksalaisen pitäisi ensin miettiä, että mitä se itse haluaa ennen kuin rupeaa syyttelemään Kadonnutta Poikaa siitä, että se ei tee mitä neiti Saksalainen haluaa. Joten neiti Saksalainen alkoi miettiä, että mitä oikein halusi. Ja tämän pitkällisen hyvin aamuöisen, hyvin syvällisen keskustelun pohjilta minä tulin siihen yllättävään tulokseen, että en olekaan se tämän talon pahin pelkuri.

Vaihto-oppilaana oleminen on vaikeaa. On kurjaa tietää, että on onnellisempi kuin koskaan aiemmin elämässään, mutta se on erittäin väliaikaista, eikä sitä aikaa voi koskaan saada takaisin vaikka miten toivoisi. Sama pätee täällä ihmisiin: minunkaltaiselle sentimentaaliselle ikävöijälle on vaikeaa tavata toinen toistaan mahtavampia tyyppejä ja tietää, että pientä murto-osaa lukuunottamatta niitä ei luultavasti näe enää koskaan. Useammin kuin kerran on käynyt mielessä, että mitä järkeä sitä on edes kiintyä ihmisiin, kun niistä joutuu kuitenkin luopumaan, ja sitten on paha olo ja sydänsuru ja ikävä. Tuosta me neiti Saksalaisen kanssa väiteltiin viime yönä. Että entä jos on typerä ja meinaa rakastua täällä johonkuhun, mitä siinä tilanteessa sitten oikein pitäisi tehdä? Neiti Saksalainen oli sitä mieltä, että siinä tilanteessa on paras pitää etäisyyttä ja vältellä koko tyyppiä, koska mitä järkeä sitä on olla onnellinen jonkun kanssa vähän aikaa, kun siitä ei kuitenkaan voi pidemmän päälle tulla mitään? Ja sitten minä - pessimistiminä, pelkuriminä, kaikenlaista riskinottoa ja itsensä likoon laittamista yli kaiken kammoava minä - yritin vakuuttaa sille, että se on täysin väärässä. Enpä olisi ikinä uskonut, että roolit tuossa keskustelussa voisi joskus mennä noin päin.

Mutta näin minä nyt vain näen sen tilanteen. Vaihto-oppilaana oleminen on vaikeaa, kyllä. Ehjänä täältä ei kotiin tulla, sekin pitää paikkaansa. Kun tulee kesäkuu ja pitää palata takaisin kotiin, se tulee olemaan vaikeaa, koska taakse jää ihmisiä, joita tulee pahuksen kova ikävä, ja sitten sitä ikävää itketään iltaisin suomalaisten ystävien ja jättimäisen jäätelöpurkin seurassa. Mutta niin se nyt vain menee - ainoa tapa suojella itseään itkulta ja ikävältä on pitää etäisyyttä kaikkiin ihmisiin ympärillä, ja mitä elämää se nyt sitten on? Sitten sitä vain katuu jälkeenpäin, että miksi olin pelkuri enkä nauttinut elämästä silloin kun oli mahdollisuus. Ja näin syvällisemmin ajateltuna olen sitä mieltä, että kaiken maailman ikävä ja itku ja sydänsurut menevät kyllä ohitse, vieläpä ihan inhimillisessä ajassa vielä tässä iässä, kun taas katumuksen ja mitä jos-kysymysten kanssa on sitten jo paljon inhottavampi elää. Ja jos nyt oikein syvällisiksi heittäydytään, niin eikö saman voi yleistää koko elämään? Vaikka eläisi kuinka pitkän ja onnellisen elämän, jossain vaiheessa tulee olemaan vaikeaa, koska joutuu eroamaan ihmisistä, joita tulee pahuksen kova ikävä, ja sitten sattuu ja sitä ikävää itketään iltaisin sen jäätelöpurkin kanssa. Mutta onko se muka hyvä syy pitää etäisyyttä ihmisiin ympärillä, varoa välittämästä kenestäkään, koska kaikki päättyy joskus kuitenkin?

Yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että Englannissa oleminen on tehnyt mulle hyvää. Yleensä minä olen se, joka miettii aina kaiken seurauksia, mitä jos sitä mitä jos tätä, ehkä tämä ei kuitenkaan ole hyvä idea, ja sitten en edes yritä. Mutta täällä ei voi miettiä kaiken seurauksia ja jättää asioita tekemättä siksi, että pelottaa, koska aika on rajallinen ja toista mahdollisuutta ei luultavasti tule. On kaksi vaihtoehtoa: elää täysillä kun on täällä (ja tietää, että jälkeenpäin se surettaa) tai koettaa pitää vaan etäisyyttä, ja sitten harmitella sitä jälkeenpäin, että haaskasi ainutkertaisen vaihto-oppilaskokemuksen, eikä tehnyt kaikkea mitä halusi, koska halusi suojella itseään ja pelotti liikaa. Ja jos tuo pätee vaihto-oppilaana olemiseen, niin miksi ei sitten koko elämään? Eikös sekin ole kuitenkin aika ainutkertainen kokemus?

sitä sun tätä

Selvä, ihan aluksi ylläolevassa kuvassa äipälle todisteita siitä, että meillä on jo valkovuokkoja. No, englantilaisia valkovuokkoja ainakin. Lupasin tämän valokuvan jo viikko sitten, ja nyt sitä pitäisi oikeastaan jo päivittää, koska tänään kun marssin luennolle kaiken maailman muiden vuokkojen lomassa näkyi jo sinivuokkoja! Oikeastaan aika hauskaa, koska Suomessa ollaan aina perheen kanssa arvuuteltu, että ehtivätkö sinivuokot ruveta kukkimaan äitienpäivään mennessä. Joku maaginen yhteys sinivuokkojen ja äitienpäivän välillä selvästi on, koska sinivuokot rupesivat kukkimaan viikonlopun aikana ja täällä vietettiin eilen äitienpäivää. Jep, kuukauden verran etuajassa. Kummat britit. Mietin, että pitäisikö käydä ostamassa äitienpäiväkortti ja laittaa Suomeen kun kerran Englannissa eletään, mutta hmm, vanhemmat eivät elä Englanti-ajassa, joten mennään nyt kuitenkin Suomen kalenterin mukaan. (Ja tähän päätökseenhän ei ollenkaan vaikuttanut mun kyvyttömyys lähettää postia. Nimimerkillä olen yrittänyt muistaa lähettää postikortit tutuille vain noin kuukauden ajan...)

Että sellainen kevät täällä. Täällä on tällä hetkellä tosi kaunista, puihin alkaa tulla lehtiä ja auringonpaisteella näyttää upealta, kun metsä on vihreä ja täynnä kukkia. Viime viikolla näin kirjaston ulkopuolella pienenpienen pupuvauvan. Kamera ei osunut tietenkään mukaan, mutta veikkaan, että pikkukani oli arviolta mun kämmenen kokoinen (ja mulla on toki hyvin pienet ja naiselliset käpälät!) Seisoskelin varmaan kymmenen minuuttia paikallani katsomassa, kun pikkupupu tutustui varovasti maailmaan kolon ulkopuolella. Kovasti mieli teki napata se taskuun ja viedä kotiin lemmikiksi, mutta koska en usko vastentahtoiseen adoptioon päätin antaa olla ja tyytyä vaanimaan pakkomielteisesti kirjaston ulkopuolella siltä varalta, että pupuvauva vielä näyttäisi nenäänsä. (Ikävä kyllä tämä vaaniminen täytyy suorittaa yksin, koska kämppäkaverit eivät jostain syystä ymmärrä mun rakkauttani söpöihin pörröisiin asioihin. Intoilin herra Englantilaiselle pupuvauvasta, jolloin se rupesi intoilemaan mulle pupuvauvojen syömisestä. Siinä vaiheessa harkitsin hetkellisesti tekeväni herra Englantilaisen tyttöystävästä lesken.)

Canters auringossa.

Mitäs muuta? Vapaakentän pelattujen pelien voittoprosenttini nousi viime viikolla neljästäkymmenestäyhdestä neljäänkymmeneenkahteen prosenttiin, siitä voi ehkä päätellä jotain siitä, miten jännää elämä on viime aikoina ollut. Suoraan sanottuna ei ole ollut ihan parhaat pari viikkoa - ensin oli mahatauti ja sitten iski flunssa, ja kun sen yhdistää rasittavaan siitepölyallergiaan... Ei hyvä. Lisäksi olen kirjoitellut hyvin ahkerasti esseetä. Tänään oli viimeisen esseen palautuspäivä - tai no, viimeisen ja viimeisen, yksi essee pitää vielä palauttaa toukokuussa, mutta se on niin kaukaisessa tulevaisuudessa, etten osaa vielä edes ajatella sitä. Tämä viimeisin essee meinasi kyllä jäädä vähän viime tippaan, kun eilen ei yllättäen esseilystä tullutkaan mitään, joten sitten piti vielä tänä aamuna muutama tunti ennen deadlinea raapustaa loppupäätelmiä ja lisätä lähdeviittauksia. Vaan loppu hyvin kaikki hyvin, nyt on Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa haukuttu kolmentuhannen sanan verran, palautuskuitti on laukussa ja palkinnoksi ostettu pizza pakkasessa uunia odottamassa.

Simmons Memorial Dane John-puistossa Cantersissa. Tuonne ylös kiipesin maisemia katselemaan lauantaina. Huimasi.

Perjantaina alkaakin sitten kevätloma. En oikein tiedä mitä ajatella. Toisaalta on ihan kivaa, ettei tarvitse enää mennä seminaariin näyttämään siltä, että muka tietää jostakin jotakin (koska se on yleensä mun panokseni seminaarikeskusteluihin...) tai herätä aikaisin aamulla luennoille (koska se on kamalan aikaisin jos seminaari alkaa yhdeltätoista...), mutta toisaalta... en tiedä. Käyn takuulla levottomaksi, kun ei ole mitään paikkaa, mihin olisi pakko mennä ja missä voisi leikkiä sosiaalista. Mulla on tapana ahdistua ja ärsyyntyä ja masentua, jos istun vain joka päivä sisällä omien juttujen parissa, joten täytyy sitten yrittää sosiaalistua oikein urakalla kokeisiinluvun välissä. Ja kokeisiinluku on sitten ilmeisesti jotain sellaista, mitä pitäisi harrastaa urakalla. Väkisinkin alkaa mietityttää, että kuinka vaikeat ne loppukokeet oikein on, jos kirjaston aukioloajat on pidennetty loman ajaksi aamukolmeen, että ihmiset voisivat opiskella pidempään. Kuka muutenkaan haluaa opiskella kolmelta aamuyöstä? Mun aivot ei ainakaan edes toimi siihen aikaan. No joo, onneksi olen Erasmus enkä lue kansainvälistä politiikkaa pääaineena, eikä sillä ole mitään väliä jos mokaan muutaman kokeen kunhan vain pääsen läpi. (Yritän huijata itseäni. Oikeasti masennun jos en osaa mitään. Mikä on kyllä tässä vaiheessa aika todennäköistä.)

 

 Niinpä niin, kirjaston aukioloajat pitenevät ja muuten kampus hiljenee. Osa kavereista palaa pysyvästi takaisin kotimaahansa (byäääh!) ja osa lähtee kevätlomalla muuten vaan käymään kotona. Ruokakauppojen aukioloajat lyhenevät, baarit menevät kiinni ja bussit kulkevat kehnommin. Oi loma-ajan onnea! No, onneksi tiedossa on paljon matkustamista. Mun Kent-kierrokseni on vielä kesken; tarkoituksena olisi käydä katsastamassa vielä ainakin Margate, Maidstone ja Broadstairs, ja Brightoniinkin pitäisi vielä lähiaikoina junailla. Nuohan ovat kaikki sellaisia paikkoja, joihin voi tehdä aika kätevästi päivävisiitin - Brightoniin nyt menee se vähän yli pari tuntia junalla, mutta jos lähtee aikaisin liikenteeseen niin kyllä siinäkin ehtii aika paljon laitureita katsella. Varsinaisesti huhtikuu on kuitenkin Lontoo-kuukausi. Niin, ja siskokuukausi! Tämä Lontoo-sisko-yhdistelmä avataan ensi lauantaina, kun isosisko numero yksi saapuu muutamaksi päiväksi Lauran kanssa Lontoota katselemaan. Olen jo kovasti innoissani! Perhettä on kiva nähdä, vaikka arvuuttelen kyllä kovasti, että mitenköhän hassulta tuntuu puhua muutama päivä putkeen Suomea kun nyt sen äidinkielen harjoittaminen on jäänyt muutamaan lauseeseen silloin tällöin kun ollaan suomalaisen kämppiksen kanssa kahdestaan. Niin, ja toki jännitän sitä, että miten osataan liikkua Lontoossa ympäriinsä - paria läpikulkureissua lukuunottamatta en ole noloa kyllä sinne vielä ehtinyt, ja epäilen, että metronkäyttötaitoni ovat saattaneet ruostua sitten viime näkemän. Vaikka suurin ongelmahan siinä taitaa olla lähinnä se, että tietää kumpaan suuntaan on menossa. Ja kysyvä ei tieltä eksy ja niin poispäin. Nappaan vain itsepuolustushaarukan laukkuun ja näytän kovapintaiselta ja vihamieliseltä siltä varalta, että joku pelottava lontoolainen saa päähänsä ahdistella maaseudulta tullutta turistia. 

Kävin vihdoin lauantaina katsomassa Canterbury castlea! Eihän se ihan yhtä salskea ollut kuin esimerkiksi Dover castle...

Tykkään kyllä Lontoosta kovasti, mutta täytyy sanoa, että nyt kun on ollut muutaman kuukauden täällä pikkukylässä ja katsellut muita paikallisia pikkukyliä tuntuu kyllä vähän siltä, että "Lontoo" ja "Englanti" ovat kaksi ihan eri asiaa. Lontoo on ihana, ja iso, ja kiireinen, ja siellä on nähtävyyksiä ja maailman kivoin Waterstone's, mutta sillä ei ole kyllä kovin paljon tekemistä sen kanssa, miten minä miellän Englannin. Mulle Englanti on tämän lyhyen täällä vietetyn ajan perusteella yhtä kuin... Lampaita. Lampaita ja kaunista Hobittila-maaseutua, monta sataa vuotta vanhoja linnoituksia, pubeja ja superkarvaisia poneja ja söpöjä taloja. Niin, ja toki englantilaisia ihmisiä. Viimeksi kun muutama vuosi sitten kävin visiitillä Lontoossa tuntui siltä, että joka toinen siellä töissä oleva henkilö oli ulkomaalainen. Vaikka ei sillä, kyllähän niitä ulkomaalaisia täällä Cantersissakin riittää - ei University of Kent turhaan olen UK's European University niin kuin mainoslause kuuluu...

Niin, takaisin asiaan! Tosiaan kyseessä on Lontoo-kuukausi ja siskokuukausi, koska suurin piirtein kaksi viikkoa siitä kun olen kotiutunut Lontoonreissulta isosisko ykkösen kanssa saapuu saarivaltioon isosisko kakkonen poikaystävineen. Heidän kanssaan katsellaan myös minun piskuista kotikaupunkia, mutta loppujen lopuksi suunnistetaan myös Lontooseen. Tuleepahan ainakin kuukauden suurkaupunkikiintiö täyteen - ja aika jännää, kuukauden toinen Lontoonvisiitti osuu vain muutamaa päivää ennen kuninkaallisia häitä! Kaikki demokratian ja marxismin nimeen vannovat Tiedostavat Politiikanopiskelijakaverini tuhahtelevat kun kuulevat mun intoilevan jostain kuninkaallisista häistä, mutta onhan se jännää, kerran elämässä-kokemus ja niin edespäin. Ja joko sanoin, miten kivaa on nähdä siskoja?

Taidan lopettaa tämän turhanpäiväisen jaarittelun suosittelemalla paria kirjaa. Olen nimittäin täällä Englannissa löytänyt uuden suosikkikirjoittajan, David Nicholls on herran nimi. Kyseisen kirjailijan One Day-kirja on täällä Waterstone'sin toplistan kärkipäässä, ja tykkäsin siitä kyllä kovasti. Okei, loppu oli kyllä kliseinen ja latisti vähän koko kirjaa, mutta etenkin kirjan alkupuoli oli tosi nautittavaa luettavaa. Kyseinen kirjoittaja osaa kuvata melkein surkuhupaisan tarkasti sitä, millaista on olla nuori ja odottaa elämältä niin paljon, ja miltä tuntuu kun niistä unelmista ei sitten tulekaan mitään. Aika realistisen masentavaa - mutta toisaalta One Day oli kirjoitettu niin hilpeästi ja terävästi, että lukiessa ei pahemmin masentanut. Lauantaina sitten ostin saman kirjoittajan Starter for Ten-pokkarin. Se kertoo yhdeksäntoistavuotiaan pojan ensimmäisestä vuodesta yliopistossa ja siitä, miten se rakastuu suosittuun tyttöön ja yrittää kiinnittää sen huomion itseensä. Starter for Ten on järkyttävän hauska kirja, välillä kyllä liikutaan myötähäpeän puolella, mutta samalla päähenkilö Brian on tosi samaistuttava. Tykkään valtavasti siitä, miten Nicholls tekee tosi teräviä havaintoja tunteista ja tapahtumista, lukiessa tulee sellainen olo, että hei, olen joskus itsekin tuntenut noin. Mikä ei välttämättä ole aina hyvä asia kun myötähäpeän genressä liikutaan... Mutta joo, lopetan tämän mainostuokioni tähän toteamalla, että etsikää David Nichollsin kirjoja käsiinne, jos vain käsiinne saatte.