voileipiä Sandwichissa

Eilen eksyttiin suomalais-saksalais-luxemburgilaisella väestöllä Sandwichiin. Sandwich on siis jonkin sortin kaupunki - tai kylä tai kunta tai jokin vastaava asutuksenpläntti - vähän yli puolen tunnin bussimatkan päässä Canterburysta. Niin kuin joka toinen paikka Kentissä, myös Sandwich on melkoisen historiallinen paikka - paikkakunta on ollut tunnettu satama jo 1000-luvulla, vaikka nykyään Sandwich ei enää aivan meren rannalla olekaan. Monet keskiaikaisista rakennuksista ovat edelleen pystyssä - esim. se pubirakennus, jossa allekirjoittaneet kävivät syömässä, on ollut ilmeisesti pystyssä jo vuodesta 1642, vaikka ei vielä silloin minkään sortin ruokapaikka ollutkaan.

Kaupungin vanha sisäänkäynti.

Sandwich oli hyvin tyypillinen englantilainen kaupunki. Vanhoja rakennuksia, kapeita katuja ja muureja. Kaupungilla oli mukava kierrellä ja katsella, vaikka siellä ei mitään varsinaista nähtävää ollutkaan. Käytiin katsomassa paria kirkkoa, mutta toinen niistä oli poistettu käytöstä ja toimi nykyään jonkin sortin kirpputoripaikkana, ja toinen puolestaan oli suljettu yleisöltä. No, hyvä yritys kuitenkin. Kirkkojen lisäksi listalla ei ollut mitään erikoista, joten lopulta päädyttiin ihan vain harhailemaan ympäri kaupunkia ja katselemaan ympäristöä. Näin ensisilmäyksen jälkeen voin kyllä todeta, että en missään nimessä haluaisi asua Sandwichissa. Olihan se kaunis paikka, mutta vähän turhan pieni mun makuun. Väkiluku pyörii siinä 7 000 asukkaan alapuolella, ja ainakin eilen kaikki niistä 7 000 asukkaasta pysyttelivät sisällä. Kaupungilla oli todella autiota lukuunottamatta autoja, joita näkyi joka puolella. Ehkä Sandwichin asukkaat ovat viisaita ja pysyttelevät sisällä kylmällä säällä. Kylmä eilen nimittäin oli - lämpötila kieppui siinä nollan lähellä, ja vaihto-oppilasparat kangistivat sormensa yrittäessään ottaa valokuvia maisemista. Voin kuitenkin hyvin kuvitella, miten erilaista Sandwichissa täytyy olla kesällä. Kesäpaikkana se on varmasti hyvin tunnelmallinen ja kiva, joten ehkä käyn sitten touko-kesäkuussa tekemässä uuden visiitin.

Joki vie merelle.

Huhutaan muuten, että voileivät aka sandwichit on keksitty Sandwichissa. Jep, ei olisi nimen perusteella arvannut, vai mitä? Joka tapauksessa tarinan mukaan 1700-luvulla elänyt miekkonen nimeltä John Montagu, Sandwichin neljäs jaarli tai lordi tai joku muu aristokraattinen heppu oli pelaamassa uhkapeliä ja tajusi äkkiä, että nälkä iski. Koska herra Montagu ei halunnut keskeyttää peliä, hän pyysi palvelijoita tuomaan itselleen lihaa leivän välissä nopeaksi syötäväksi, tajusi sen olevan kätevää ja hyvää syötävää, ja - tadaa, niin keksittiin sandwich! Tiedä sitten onko tässä tarinassa paljonkaan totta, mutta sellaista tarinaa kuitenkin kerrotaan. Niinpä ihan tämän kunniaksi piti itsekin syödä Sandwichissa sandwich.

Vihreää Sandwichissa.

Sandwichin lisäksi eilen käytiin ulkona tanssimassa. Oikeastaan olin reissun jälkeen tosi väsynyt - mikä siinä on, että nämä jäätävät kotiseutumatkailureissut aina jälkeenpäin nukuttavat mut melkein kooman tasolle? - mutta kun toiset alkoivat puhua kampusbaarissa illalla järjestettävästä silent discosta, niin totta kai uteliaisuus heräsi. Hiljaisessa discossa on siis ideana, että kaikille baariin tuleville annetaan kuulokkeet, joista kuuluu musiikkia. Kuulokkeista voi itse valita kahden eri "kanavan" väliltä, että mitä musiikkia haluaa kuunnella, ja sitten tanssitaan kuulokkeet päässä - muuten koko baarissa ei kuulu minkään valtakunnan musiikkia. Ajattelin etukäteen, että tuollaisen on pakko olla valtavan vaivaannuttavaa ja typeräntuntuista, ja lähinnä siksi pitikin itse päästä näkemään, että millaista se on. Olin kuitenkin positiivisesti yllättynyt, kuulokepippaloissa oli nimittäin todella hauskaa! Ei ole ollenkaan huonompi idea antaa tanssijoille mahdollisuus valita itse musiikkinsa. Suurimman osan illasta jommaltakummalta kanavalta tuli koko ajan jotain tanssimisen arvoista musiikkia - kehitystä normaalibaari-iltaan verrattuna! (Ja olen muutenkin sitä mieltä, että suomalaiset DJ:t saisi ottaa näistä täällä vähän mallia - Frendien tunnari ei ole ollenkaan hullumpaa tanssimusaa, vaikka se ei listojen kärjessä varmasti pyörikään). Tykkäsin myös kovasti siitä, että kuulokkeista pystyi itse säätämään äänenvoimakkuuden. Täällä Englannissa ei tunnuta hirveästi välittävän mistään desibelirajoituksista, viimeksi tanssi-illan jälkeen korvat soi vielä seuraavana aamunakin, mutta kuulokkeista musiikin voi laittaa juuri itselle sopivalle voimakkuudelle. Ja kun tekee mieli lopettaa tanssiminen ja jutella kavereiden kanssa, tarvitsee vain ottaa kuulokkeet pois ja voi puhua ihan hyvin ilman, että tarvitsee huutaa ja potea kurkkukipua seuraavana päivänä. Tietenkin joidenkin mielestä tuollainen kuulokkeet päässä tanssiminen voisi tuntua tyhmältä tai vaivaannuttavalta. Omasta mielestä se oli kuitenkin alun totuttelun jälkeen tosi hauskaa, ja tunnin tanssimisen jälkeen sitä jo lakkasi miettimästä, että näyttääkö typerältä ei-kuulokkeellisten ihmisten silmissä, tai kehtaako laulaa mukana kun baarissa ei ole musiikkia. Jos jotakin niin kuulokkeet päässä tanssiminen oli itse asiassa aika piristävää. Kukaan ei voi ruveta nauramaan jos ei ihan pysy rytmissä, koska toiset eivät tiedä yhtään, että minkä biisin tahtiin se toinen tanssii. Mutta olihan siellä absurditkin hetkensä - kun seisoo baaritiskijonossa ilman kuulokkeita ja äkkiä ihmiset ympärillä puhkeavat laulamaan antaumuksella Wonderwallin kertosäettä ilman, että itse kuulee mitään musiikkia... Hyviä hetkiä.

Lisää pusikoita voileipäkaupungissa.

Ai niin! Maistoin eilen baarissa tosi erikoista juotavaa nimeltä Snakebite. Kyseessä oli mustaherukkamehun, oluen ja siiderin sekoitus. Tiedetään - kuulostaa tosi epäilyttävältä kun ainesosat listaa tuolla tavalla! Mutta arvatkaa mitä? Se oli oikeasti tosi hyvää. Suosittelen.

Vanha hautausmaa voileipäkaupungissa.

Okei, sitten asiasta toiseen. Eilisellä reissulla törmättiin pariin hilpeyttä herättäneeseen kylttiin. Ensin tämä:

Tämä oli siis muurissa hautausmaan ulkopuolella, ja kyltissähän lukee, että alkoholin juominen tällä hautausmaalla on rike, mikäli univormuun pukeutunut poliisi on kieltänyt tekemästä niin. Tai jotain sinne päin, kääntäjäntaitoni nukkuvat tänä aamuna. Joka tapauksessa tämä johti syvälliseen pohdiskeluun siitä, että miksi ihmeessä joku haluaisi juoda alkoholia hautausmaalla. Hyvä on, ehkä me suomalaiset olemme sitten epänormaaleja ihmisiä, kun sopivaa bilepaikkaa miettiessä ei tule vanha kunnon kalmisto ensimmäisenä mieleen. Toinen asia, mikä pisti silmään, oli tuo "univormuun pukeutunut poliisi". Tuossahan on lakiin selvä porsaanreikä. Jos poliisi ei ole univormussa, sillä ei ole sananvaltaa. Eli jos näkee poliisin lähestyvän, kannattaa hyökätä poliisin kimppuun ja viedä siltä vaatteet, niin sillä ei ole enää sananvaltaa. Hienoa, vai mitä?

Tässä toinen huvittava kyltti, ja tämähän löytyi ruokapaikan vessasta. Tuossa siis varoitetaan, että tämä vessa on käsitelty aineella, joka on suunniteltu estämään huumeidenkäyttö. Matkaseuralaisten kanssa pohdittiin pitkään ja hartaasti, että mistä ihmeellisestä aineesta tuossa puhutaan, kun ei siellä vessassa mitään huumevaloja ollut. Onko siellä jotain kemikaalia, joka räjäyttää huumeet, jos sellaisia ottaa esiin? Vai muuttaa ne sokeriksi? Itselle tuli lähinnä mieleen, että ei tuollaista kemikaalia voi olla keksitty, ja että tuo kyltti on vain laitettu seinälle hämäämään tyhmiä huumehörhöjä, että ne säikähtäisivät eivätkä uskaltaisi ottaa huumeita esille. Tosin kaverien kanssa oltiin sitä mieltä, että oikeastaan tuolla kyltillä on päinvastainen vaikutus - meidät se ainakin teki niin uteliaiksi, että jos ikinä jostain syystä haluaisi kokeilla huumeita, niitä haluaisi kokeilla juuri tuossa nimenomaisessa vessassa.

Niin, ja tämä yksi kuva vielä. Kauppa tuossa yläpuolella on nimeltään "No Name Shop". Ja katu, jolla kauppa sijaitsi oli nimeltään "No Name Street". Aika söpöä, vai mitä?

Nyt neiti saksalainen on antanut painokkaasti ymmärtää, että on ikävystynyt, ja että on Lauran velvollisuus tehdä asialle jotakin, joten lähdemme tästä ulkoiluttamaan Lauran kipeää pääparkaa ja katsomaan, minne maailma - ei kun kampus - loppuu. Cheers!

full English breakfast

Tässäpä vaatimaton, äärimmäisen kevyt ja terveellinen aamupalani tältä päivältä. Itse asiassahan tuo taisi mennä enemmän lounaan puolelle, koska syömään selvittiin vasta kahdentoista aikoihin, mutta koska kärsivällisesti sinnittelin koko aamun ilman ruokaa, itse lasken sen aamupalaksi. Full English breakfasthan tässä oli siis kyseessä, ensimmäistä kertaa Laura-neidin elämässä. Lautasella paahtoleipää, pekonia, oudonnäköinen makkara, paistettu kananmuna, paistettu tomaatti, sieniä ja jonkinsortin papuja tomaattikastikkeessa. Seurana iso kuppi teetä ja mukavia kavereita. Olin valtavan nälkäinen kun vihdoin pääsin ruoan kimppuun, mutta siitä huolimatta tuon annoksen syöminen oli Haaste. Onneksi Laura ei peräänny haasteiden edessä, eli haarukka kauniiseen käteen vain ja ruoan kimppuun - ja selvitin urheasti koko lautasellisen, vaikka olenkin tällä hetkellä aika varma, että tänään vatsaparkaan ei enää mahdu mitään muuta. Paitsi vettä. Paljon vettä. Uskoisitteko, että tuo annos saattaa vähän janottaa? Ai niin, ja koska olen varma, että jotkut Epäilyttävien Ruokalajien Suhteen Nirsoilustani tietoiset tuttavat saattavat vähän epäillä, että sainko sienetkin kurkusta alas, niin sanottakoon se vielä tässä: söin kaikki sienet. Jokaikisen. Ei minusta vielä todellakaan mitään fania tullut, mutta kun en ajatellut mitä söin niin se oli ihan okei.

Toinen juttu, jonka syöminen on paljon helpompaa kun sitä ei ajattele on makeat popcornit. Suomalaisena uskon hyvin vakaasti siihen, että popparien pitää olla suolaisia - jos haluaa syödä jotain makeaa, karkit on keksitty. Ja jäätelö. Ja suklaa. Ja miljoona muuta juttua. Ei siihen enää poppareita tarvita. Housematesit ovat kuitenkin täysin vakuuttuneita siitä, että suolaiset popparit ovat paholaisen keksintö, ja makea versio on se ainoa oikea versio. En ole varsinaisesti samaa mieltä... mutta koska nyt ollaan uudessa maassa ja melkein kaikkea pitää kokeilla niin olin sitten rohkea ja maistoin tätäkin ruokalajia. Eikä ne nyt mitenkään pahalta maistuneet. Itse asiassa makeassa popcornissa ei ole yhtään mitään vikaa... niin kauan kuin sitä ei ajattele. Suomalaisen kämppäkaverin kanssa oltiin yhtä mieltä siitä, että makean popcornin suurin ongelma on se, että itse tiedostaa niin vahvasti, että popcornin ei vain kuulu olla makeaa. Joten kun näkee sen kupillisen poppareita ja asiaa sen kummemmin ajattelematta pistää muutaman suuhunsa automaattisesti olettaen, että se on suolaista... Onhan se hämmentävää. Tuntuu siltä kuin universumi olisi kääntynyt väärinpäin. Kuin aika kulkisi takaperin. Kuin katsoisi peiliin ja huomaisi muuttuneensa mieheksi. Okei, ehkä tajuatte, mistä on kyse. Se on pahuksen hämmentävää. Asiaa tarkemmin tutkineena olen tullut siihen tulokseen, että makean popcornin syömiseen on tasan kaksi vaihtoehtoista taktiikkaa: 1) Keskittyä koko ajan ankarasti ajattelemaan, että "tämä on makeaa eikä tämän kuulukaan olla suolaista" tai 2) syödä silmät kiinni ja yrittää unohtaa syövänsä popcornia. Eli olen melko varma siitä, että makean popcornin syöminen ei ole edes epäterveellistä, koska sen syöminen vaatii niin paljon aivotyötä, että pelkkä ajatteleminen kuluttaa takuulla pois kaikki kalorit...

Nyt kun ruoka-aiheeseen ollaan päästy, niin kerrotaanpa sitten muutama muukin vastaan tullut asia englantilaisesta ruoasta. Kenellekään ei varmaan tule yllätyksenä, jos sanon, että tummaa leipää saa etsiä turhaan vaikka maailman ääristä asti. Nämä ihmiset täällä eivät ole vielä keskineet sellaista asiaa kuin ruisleipä. Silti toivo heräsi hetkellisesti viime lauantaina Doverissa, kun käytiin pitkän linnavaelluksen jälkeen paikallisessa kahvilapubissa syömässä. Toisen suomalaisen kanssa tilattiin täytetyt toastit, jolloin tarjoilija kysyi, että halutaanko se mieluummin vaalealla vai tummalla leivällä. Sanottiin molemmat siihen, että tummalla leivällä kiitos, vaikka totta kai oltiin molemmat melko varmoja, että ei sieltä mitään ruisleipää tuoda. Silti toiveet heräsivät... ja kaikkosivat nopeasti, kun tarjoilija toi annokset pöytään ja tämä "tumma leipä" osoittautui moniviljapaahtoleiväksi. No, onhan se siihen pullamössöhöttöön verrattuna varmastikin hyvin tummaa ja eksoottista. Kaupastakaan ei löydy mitään moniviljapaahtoleipää kummempaa, joten sitä olen sitten koettanut itsepäisesti mussuttaa ja unohtaa kaipuuni Vaasan ruispaloja kohtaan. Pari kertaa olen urheasti kokeillut myös paahtoleipää mansikkamarmelaadilla... mutta ilmeisesti minusta ei ole manner-eurooppalaiseksi, koska en osaa kuvitella mussuttavani sitä vapaaehtoisesti aamupalaksi.

Fisut ja sipsit on totta kai tultu kokeiltua myös. Heti ensimmäisenä viikonloppuna Canterburyssa eksyttiin kampuspubiin syömään, ja tietenkin fish'n'chips oli se ensimmäinen ruokalaji, joka päätyi maistettavien ruokien listalle. Eihän kampuspubin fisuruokaa voi tietenkään laskea Oikeaksi Fish'n'Chipsiksi - ilmeisesti jos tämän jutun haluaisi tehdä oikeaoppisesti, ruoka pitäisi napata matkaan erillisestä fish'n'chips-kojusta sanomalehteen käärittynä ja syödä ulkona (mieluiten merenrannalla) tai viedä kotiin ja syödä siellä. Täällä Canterburyssa on yksi fish'n'chips-paikka, joka on saanut paljon kehuja ja joka on mennyt kokeiltavien paikkojen listalle, mutta näin alkajaisiksi kampuspubi kelpasi oikein hyvin. Ja olihan se hyvää ruokaa. Ei sillä, että se olisi ollut ensimmäinen kerta, kun kokeilin kyseistä ruokalajia - Lontoonreissulla muutama vuosi sitten tuli tätäkin maistettua - mutta se oli ensimmäinen kerta, jolloin Asun Tässä Maassa, joten olihan se hienoa. Voisin tietenkin protestoida jotakin brittien pakkomielteestä herneisiin...

Alkuviikosta maistoin sellaista ruokaa kuin Shepherd's Pie. En tiedä pitäisikö tätä laskea, koska kyseessä oli itse asiassa pakastealtaasta laiskana hetkenä matkaan poimittu ateria, ja jotenkin luulen, että valmisruoka ei ole ollenkaan sama asia kuin itse tehty tai pubissa nautitti ruoka... Ainakin toivon niin kovasti, koska tämä Shepherd's Pien pakasteversio ei vakuuttanut sitten ollenkaan. Hienosta, englantilaiselta kalskahtavasta nimestä huolimatta ruoka oli aika ankeaa mönjää ja muistutti itse asiassa aika lailla peruskoulun kouluruokalan viritelmiä - ruoasta kun löytyi jauhelihaa, perunaa, porkkanaa ja jonkin sortin kastiketta. Kuulostaako tutulta?

Voisin varmaan myös sanoa muutaman sanan hämäävistä ruoannimistä. Kun ensimmäisin kerran kuulin nimen "Shepherd's Pie", odotin tietty automaattisesti jonkin sortin piirakkaa (pie = piirakka), mutta voin kyllä sanoa, että tämä ruoka ei ollut piirakkaa nähnytkään. Tästä voisi ilmeisesti tehdä sen johtopäätöksen, että pie ei välttämättä tarkoita aina piirakkaa, ja että ei pitäisi odottaa liikoja. Toinen hämäävä ilmiö on sana "pudding". Itse olen aina ymmärtänyt, että pudding tarkoittaa vanukasta, mutta täällä se tarkoittaa mitä tahansa jälkiruokaa kakusta piirakkaan. No, ei se mitään niin kauan kuin sen tiedostaa. En ole vielä maistellut kovin paljon englantilaisia puddingseja, mutta voin kyllä jo nyt todeta, että näillä eväillä olisi erittäin helppoa kasvaa leveyssuuntaan. Englantilaiset jälkiruoat eivät todellakaan ole sieltä kevyimmästä ja raikkaimmasta päästä. Hyviä ne kyllä ovat - mutta jälkeenpäin kannattaa varautua ähkyyn ja ylimakeudesta johtuvaan pahoinvointiin. Suosikkini tähän asti on ollut treacle tart, jota tarjoiltiin vaihtarien tervetuliaisillallisilla ensimmäisenä Englanti-päivänä. En nyt osaa suoraan kehittää tähän virallista käännöstä nimelle, mutta jonkin sortin siirappitorttu taitaa olla kyseessä (treacle = siirappi, tart = torttu). Piirakassa oli jonkinsortin rapeahko pohja, jonka päällä oli vaaleasta siirapista tehty täyte, ja koko juttuhan oli kruunattu jäätelöllä. Treacle tart on perinteinen englantilainen jälkiruoka, ja valtavan hyvää. Tahmaista ja ylimakeaa, mutta hyvää. (Ja Harry Potter-faneille mainittakoon, että kun äsken googletin treacle tartin ainesosia tätä selostusta varten, törmäsin myös pikkufaktaan siitä, että kun herra Potter haistaa lemmenjuomaa, hän haistaa treacle tartin... En ollenkaan ihmettele!)

Treacle tart.

Treacle tart ei ole ainoa jälkiruoka, jota Englannissa on tullut maistettua. Suklaasta tykkääville tyypeille voisin mainostaa jälkiruokaa nimeltä chocolate sponge, jota tuli maistettua viime lauantaina Doverissa. Siinä jälleen yksi esimerkki englantilaisten kummallisista ruoannimistä - kuka nyt ei suklaista pesusientä haluaisi syödä? Kaikkien makeasta tykkäävien iloksi voin kuitenkin ilmoittaa, että tämä pesusieni ei maistunut yhtään saippualta, vaan oli - totta kai - valtavan ylimakeaa ja hyvää. Kyseessä oli jäätelön kera tarjoiltu pala edelleen höyryävän kuumaa suklaakakkua, jonka päällä oli sulatettua suklaata. Arvatkaa kenellä oli paha olo jälkeenpäin? Mutta oli sillä herkulla hyvätkin puolensa - se karkotti onnettoman pms:ää potevan Lauran suklaanhimon täysin vähäksi aikaa! Samana päivänä maistoin myös kaverin lautaselta banoffee pieta, eli banaani-toffee-piirakkaa. Kyllä, sekin oli ihan yhtä hyvää kuin nimestä voi päätellä. Spotted dick on ikävä kyllä edelleen maistamattomien jälkiruokien kirjoissa... lähinnä siksi, että nimi on mun mielestä niin valtavan huvittava, että toistaiseksi ei ole ollut pokkaa marssia tiskille ja sanoa vakavalla naamalla, että I would like to have a spotted dick, please. 

Sitten asiasta toiseen, lopuksi vielä pari valokuvaa huoneestani:

Kyllähän se vielä aika Viralliselta Opiskelijakämpältä näyttää. Kämppäkaverit yrittävät kovasti patistella mua hankkimaan julisteita sun muuta seinille, jotta täällä ei olisi näin järjestelmällisen ja asuntolamaisen näköistä. Julisteet eivät kuitenkaan ole ensimmäisenä hankittavien juttujen listalla, kun kaikkea käytännöllistäkin tarvitaan. Esim. päiväpeiton puuttuminen vähän harmittaa, koska tuo tällä hetkellä päiväpeiton virkaa toimittava torkkupeitto ei todellakaan peitä koko sänkyä, ja kiitos kokolattiamaton täällä huoneessa oikeasti leijuu reippaasti pölyä, joten vuodevaatteita saa puistella useamman kerran viikossa, ettei yöllä alkaisi niiskututtaa (thänks astma tästäkin). Jotenkin ei kuitenkaan huvittaisi tuhlata rahaa päiväpeittoon, jota käyttää vain puoli vuotta ja joka lentää sen jälkeen roskakoriin, joten sinnittelemme. 

Sellainen kulinaristinen analyysi tällä kertaa. Nyt Lauralla on treffit kansainyhteisön ja kommunistisen internationaalin kanssa lukuläksyjen muodossa, joten jatkamme seuraavassa numerossa :)

there's only now, there's only here

Huh, kello on jo yksitoista illalla - se siitä aikaisesta nukkumaanmenosta. Yritin ihan oikeasti ryömiä peiton alle ennen yhtätoista, koska huomenna pitää pompata ylös sängystä paljon aikaisemmin kuin haluaisin, olen nimittäin melko varma siitä, että siivooja tulee paljon enemmän Lauran Optimaalista Heräämisajankohtaa. Ihan niin, siivooja. Now how cool is that, amerikkalaisia lainatakseni. Joka maanantai täällä käy kiva siivousihminen putsaamassa meidän käytävät, keittiön ja kylppärit, niin että me laiskat opiskelijat voidaan viettää hygieenista elämää. Onneksi - en ikinä jaksaisi siivota koko kämppää ominpäin, minä kun tunnetusti olen aina joka kämpässä se siivousintoisin ihminen, vaikka mut kasvattaneet henkilöt eivät olekaan sitä yleensä uskoa.

Joka tapauksessa ajattelin käyttää siivoojaherätyksen hyödyksi ja lähteä aikaisin aamulla käymään keskustassa ruokakaupassa. Oikeastaan oli tarkoitus mennä jo tänään, mutta sitten jotenkin tänään vain oli Sellainen Päivä, Jolloin Ei Saa Mitään Aikaiseksi. En tiedä, taisin vain olla väsynyt. Perjantain ja lauantain välisen yön lyhyet yöunet ja lauantainen Doverin-reissu imi aika lailla mehut, tänään teki aika lailla mieli vain istua sängyllä ja tuijottaa tyhjyyteen. Sain sentään siivottua huoneen, mikä on ollut tavoitteeni jo monta päivää. Pyykkiä en sen sijaan saanut vieläkään pestyä. Pesuaineen kyllä sain (luulen, että se on tarkoitettu vaatteiden pesuun - en kyllä ole ihan varma), mutta desimittaa ei löytynyt mistään, ja kun olen kerran vieraassa maassa ja potentiaalisesti vihamielisten ja rasististen pyykkikoneiden keskellä, haluan ainakin varmistua siitä, että osaan mitata oikean määrän ainetta pesukoneeseen. Muutenkin pyykkitupa oli tänään täynnä (henkinen muistio itselle: älä koskaan yritä pestä pyykkiä viikonloppuna) joten vaatteiden kutistaminen, pesukoneen räjäyttäminen ja tulvan aiheuttaminen saavat odottaa huomiseen. Tai tiistaihin. On mulla vielä muutama paita jäljellä, joten ehkä tästä selvitään.

Täällä kyllä voisi oikeasti nukkua kaksitoista tuntia päivässä. Vaikka kulttuurishokkia ei olekaan vielä näkynyt, arki on kuitenkin tavallaan rankempaa kuin kotona, pitää skarpata ja keskittyä jatkuvasti, ja edes sellaiset pikkuasiat kuin pyykinpesu tai ruoanlaitto eivät ole yksinkertaisia niin kuin Suomessa. Kotona meidän kämpässä on pyykkikone, joten sinne voi periaatteessa viskata vaatteensa ihan milloin haluaa, kun taas täällä pyykkitupa on toisessa rakennuksessa, pyykinpeseminen maksaa ja kaiken lisäksi pyykkikone on suoraan avaruusajalta, joten pitää huolehtia sellaisistakin pikkuasioista kuin pyykkituvan potentiaalinen räjähdys Lauran tietämättömyyden johdosta. Ruoanlaittokin on rankkaa, kun on se pahuksen kaasuhella. Juttelin tänään kaverini englantilaisen kämppiksen kanssa kaasuhellapaniikistani ja siitä, miten alan vihdoin päästä yli kammostani ja uskoa, että ei se laite räjähdä, vaikka en tuijottaisikaan sitä hysteerisenä joka sekunti. Vastaukseksi tämä herra Englantilainen kertoi omistavansa kaverin, joka oli onnistunut räjäyttämään koko keittiönsä syksyllä laittaessaan ruokaa. Eeh, positiivista.

Kielen kanssakin pitää skarpata, vaikka sitä ei aktiivisesti huomaakaan. Normaali keskustelu sujuu enimmäkseen hyvin, ja kuulumisia voi vaihtaa luontevasti ilman että itse edes kiinnittää huomiota siihen tosiasiaan, että puhuu englantia. Silti ihmisten puhetta pitää kuunnella paljon tarkkaavaisemmin kuin Suomessa, etenkin natiivien puheesta on välillä vaikeaa saada selvää. Kyllä kai sitä itsekin jotenkin keskittyy puhumiseen enemmän, vaikka sitä ei yleensä huomaakaan. Eilen kuitenkin olin niin kuolemanväsynyt, että rupesin yhdessä vaiheessa puhumaan amerikkalaiselle tytölle suomea ilman, että itse edes huomasin sitä. Meni muutama lause, ja sitten tajusin, että tyttö katsoo mua kuin olisin tullut hulluksi, eikä ymmärrä sanaakaan siitä, mitä olen juuri sanonut. Jälkeenpäin nauratti.

Nyt kun kielistä puhutaan, niin täytyy todeta, että cheers on luultavasti englanninkielen mystisin sana. Luulin, että sitä käytetään lähinnä skoolausmerkityksessä, ja olin tietoinen myös siitä, että cheers voi olla jotakin, mitä huikataan myös erotuksessa, siis merkityksessä see you tai bye, mutta täällä tuntuu vähän siltä, että sanaa käytetään kaikkialla. Pari ensimmäistä kertaa olin ihan äimänä, kun kiitin kaupassa myyjää ja se heitti takaisin, että cheers. En voinut olla miettimättä, että mikä merkitys siinä oli - cheers niin kuin ole hyvä, niin kuin kiitos, niin kuin nähdään, vai kenties niin kuin "olet opiskelija ja skoolaat joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin, joten skool vain jo etukäteen"? Sittemmin olen lakannut ihmettelemästä sitä ja koettanut hyväksyä sen tosiasian, että cheers voi tarkoittaa oikeastaan melkein mitä vain. Että cheers vain sinne kotipuoleen.

Tänään oli muuten yksi Englannin tähän asti hauskimmista kokemuksista, nimittäin pub quiz. Olen koti-Suomessakin addiktoitunut tietokilpailuihin, ja Seura-lehden tietokilpailun tekeminen on meidän perheessä jo suuresti odotettu Tapahtuma. Siksi olinkin innoissani kun hoksasin, että täällä oikeastaan joka pubissa järjestetään tietokilpailuja viikoittain. Kampuksen Woody's-pubissa tietovisailta on sunnuntai, ja onneksi sain lauman kavereita ottamaan osaa mun kanssa. Tietovisailu oli valtavan hauskaa! Tämän päivän visassa oli neljä osiota: 1) Biisintunnistusosio, jossa soitettiin pätkä jonkun laulun alusta, ja piti tunnistaa laulu ja esittäjä, 2) osio nimeltä katastrofit, jossa kysyttiin kysymyksiä liittyen erilaisiin luonnonkatastrofeihin ja kuuluisiin onnettomuuksiin, 3) hyödytön yleistieto-osio ja 4) kreikkalainen mytologia. Kuulemma nämä osiot vaihtelevat joka viikko, joten koskaan ei voi tietää, että mitä aihetta siellä testataan tänään. Meillä meni hienosti. Joukkue James & the Foreigners keräsi hurjat viisikymmentä ja puoli pistettä (puolikas tuli siitä, että kirjoitettiin Kerberos suomalaisittain eikä englantilaisittain, mokomat nipottajat) ja paljon mainetta ja kunniaa. No, ainakin itse kunnioitettiin itseämme suuresti. Pubivisailu on jotakin, mihin haluan ehdottomasti osallistua ensi viikollakin. Oli jotenkin rentouttavaa pohtia kaverien kanssa vastauksia ties mihin kummallisiin kysymyksiin normaalisti muuten niin tylsänä sunnuntaina hyvän ruoan ja nice cup of tean parissa. Uudestaan!

Väkisinkin mietityttää, että miksi en tee näin paljon asioita Suomessa. Tai siis, kun tätäkin viikonloppua miettii - olin kotibileissä sirkusväen luona, kiertelin valtavan vanhassa historiallisessa linnassa ja osallistuin pubivisaan hyvässä seurassa - ja vertaa sitä tavanomaiseen viikonloppuun kotimaassa... Miksi ihmeessä istun niin paljon kotona Suomessa? Okei, totta kai hauskanpito ja matkustaminen ovat Vaihtariasia - luulen, että vaihto-oppilaat tekevät paljon enemmän "englantilaisia" juttuja kuin oikeat englantilaiset, ja myös matkustavat Englannissa paljon enemmän kuin sellaiset tyypit, jotka ovat oikeasti asuneet täällä koko ikänsä. Niinhän se on Suomessakin, ei siellä tule matkustettua yhtä paljon, koska se ei tunnu yhtä jännittävältä. Mutta miksi ihmeessä siellä ei tule kokeiltua niin paljon eri asioita ihan vain kokeilemisen vuoksi? Hyvä on, ilmeisiä syitä löytyy parikin kappaletta, niin kuin vaikka rahanpuute ja ajanpuute. En tiedä, ehkä Englannissa tuntuu siltä, että kun tämä kerran on väliaikaista ja luultavasti näitä kerran elämässä-juttuja, niin siitä haluaa ottaa kaiken irti. Mutta eikö elämä Suomessa - hmm, tai elämä yleensä, kun me kaikki kerran kuollaan joskus näin syvällisemmin ajateltuna - ole sekin väliaikainen ja kerran elämässä-juttu? Joten miksi siitä ei halua ottaa kaikkea irti samalla tavalla kuin täällä, miksi siellä ei tule koskaan mieleen, että pitäisi nauttia joka hetkestä?

avaan ikkunan hengitän sisään maisemaa niin täydellistä että pelottaa

En tiedä mistä aloittaisin. Voisin varmaan ilmoittaa aluksi päättäneeni pyhästi, etten enää hämmästy mistään. Tähän tulokseen tulin, kun eilen iltapäivällä vilkaisin huoneeni ikkunasta ulos ja huomasin, että pihalla seisoo joku tuntematon poika. Jongleeraamassa valtavilla keittiöveitsillä. Ja toinen ajeli sen ympärillä yksipyöräisellä. Luulin nähneeni väärin ja hieraisin silmiäni, mutta ei, siellä ne edelleen olivat. Vähän säikähtäneenä ja sitäkin enemmän kummissani kipitin neiti Suomalaisen luokse ilmoittamaan, että meidän pihalla seisoo joku tyyppi heittelemässä veitsiä. Neiti Suomalainen informoi, että kyseessä on meidän naapurit, jotka harrastavat sirkusjuttuja, mutta ovat muuten ihan harmittomia tyyppejä. Okei, hyvä, että ihmisillä on harrastuksia...

Myöhemmin illalla tapasin herra sirkuslaiset ihan henkilökohtaisesti kun menin neiti Suomalaisen, neiti Saksalaisen ja herra Espanjalaisen kanssa naapuriin pippaloihin. Juhlista ei sen enempää kuin että tapasin monia uusia kivoja tyyppejä, ja että yhdessä vaiheessa iltaa herra Jongleeraaja vaihtoi keittiöveitset palaviin keppeihin ja heitteli niitä sitten pihalla. Hieno show kieltämättä, vaikka pari kertaa kävikin mielessä, että toivottavasti se ei innostu heittämään niitä keppejä meidän talon katolle tai vastaavaa.

Nukkumaanmeno meni yllättäen vähän myöhään, ja tänä aamuna kello soi jo seitsemältä, koska olin luvannut lähteä käymään tuttavuuksieni kanssa Doverissa rannikolla. Herätys oli yllättäen rankka ja vaelsin zombina ympäri taloa lähinnä nukkumaanmeno mielessä, mutta onnistuin silti kiskomaan lopulta vaatteet niskaat ja lähtemään bussipysäkille, ja puoli kymmenen aikaan yksi tanskalainen, kaksi suomalaista ja yhdeksän amerikkalaista aloittivat vaelluksen kohti Doveria. Samalla pääsin ensimmäistä kertaa junan kyytiin Englannissa. Olin skeptinen, kun amerikkalaiset ilmoittivat, että haluavat mennä junalla, yleisesti ottaen juna kuitenkin taitaa olla kalliimpi kuin vanha kunnon National Express-bussi. Saatiin kuitenkin kyydistä reipas ryhmäalennus, ja lopulta matka Doveriin ja takaisin maksoi neljä puntaa ja risat. Nopeaakin junakyyti oli, perille päästiin ehkä parissakymmenessä minuutissa. Ja matkalla toki näkyi upeaa, karunkaunista englantilaista maaseutua ja muutamia lampaita. 

Saanko muuten sanoa, että amerikkalaisten kanssa matkustaminen on tosi helppoa? Amerikkalaiset ovat tosi hyperaktiivista väkeä, valtavan innoissaan kaikesta ja myös valmiita ottamaan asioista selvää. Itse lähdin reissuun mukaan tietämättä edes kunnolla, minne ollaan menossa, ja sitten suunnistin ihan tyytyväisenä reittioppaina toimivien amerikkalaisten perässä paikasta toiseen. Määränpäänä oli Dover Castle, monta monta monta sataa vuotta vanha linnoitus Doverissa. Linnan vanhin osa, roomalainen majakka, oli vuodelta 72. Hmm, en edes jaksa laskea, että kuinka monta vuotta miinuksella minä vielä siinä vaiheessa olin!

Doveriin päästiin ihan hyvään hintaan, ryhmäalennuksen jälkeen kierroksen hinnaksi jäi kymmenen puntaa. Kyllä siellä kymmenen punnan edestä kierrettiinkin, vaikka se aika tuskallista olikin. Sanotaanko vaikka, että tämän päivän jälkeen ymmärrän täsmälleen, miltä Frodosta ja Samista tuntui Tuomiovuoren rinteillä kiipeillessä. Ensinnäkin Doverin linna sijaitsee hyvin, hyvin korkean mäen päällä, ja mehän viisaina tyttöinä kiipesimme linnaan jalkaisin. Bussilla olisi päässyt myös, mutta sitä olisi pitänyt odottaa puoli tuntia, joten päätettiin kävellä. Sade + jyrkkä, loputtoman pitkä rinne = ei kiva yhtälö. Jalat olivat maitohapoilla jo siinä vaiheessa kun oltiin päästy linnan pihaan, ja siitä se kiipeäminen vasta alkoi. Siellä oli nimittäin portaita joka puolella, ja totta kai kaikkialle piti myös kiivetä - etenkin linnoituksen korkeimpaan torniin, josta oli kivat maisemat sumuiseen, meren rannalla odottavaan Doveriin. Jälleen kerran opastettu kierros olisi ollut varmasti kivempaa kuin omin päin vaeltelu, mutta kyllä paikkoja onneksi tälläkin lailla näki, ja henkilökunnalta oli hyvä kysellä kysymyksiä aina kun jokin asia alkoi mietityttää. Dover Castlen huikea historia sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä ja kuninkaallisten elämästä kertovat hauskat pikku yksityiskohdat puolestaan naurattivat reippaasti.

Jos joku jälkeenpäin kysyy, mitä Doverista jäi mieleen, veikkaan, että mainitsen suoralta kädeltä kaksi asiaa: portaiden kiipeämisen ja kylmyyden. Ymmärrän nyt vähän paremmin, mitä ihmiset tarkoittavat sanoessaan, että Englannin rannikkokaupungeissa on kylmä. Virallisestihan lämpötila oli plussan puolella, mutta todellisuudessa säätila oli jäätävä. Englannin kylmyys on jollakin tapaa erilaista kuin kylmyys Suomessa. Englannissa ja etenkin tuolla meren äärellä Doverissa ilma on niin valtavan kosteaa, että kylmyys tuntuu käyvän luihin asti. Linnoituksen korkeimman tornin katolla seisoskellessa tuntui siltä, että tuuli saattaa milloin tahansa pyyhkäistä reunan yli ja lennättää merelle. Ja olenko jo sanonut, mitä tuo tihkusateen ja myrskytuulen yhdistelmä tekee kampaukselle? Henkinen muistio itselle: jos joskus palaat Doveriin, tee niin suihkumyssy päässä.

Kylmyyden ja portaiden aiheuttaman väsymyksen vuoksi ei enää suunnistettu valkoisille kallioille, kuten alunperin oli tarkoitus. Sinne olisi ollut Dover Castlelta vielä puolen tunnin kävelymatka, eikä rantakallioilla vapiseminen enää vettävaluvana oikein jaksanut innostaa. Sen sijaan käytiin opastetulla kierroksella Secret Wartime Tunnels-nimisessä paikassa, eli siis sodanaikaisissa tunneleissa jossakin Doverin linnan alla. Ensimmäiset tunneleista oli kaivettu jo keskiajalla ja uusimpia puolestaan oli käytetty toisen maailmansodan aikana. Tunneleissa toimi jonkinlainen sairaala, tai "ensiapupoli", jonkin sortin strateginen keskus sekä majoitustiloja sotilaille. Minä ja neiti Tanskalainen kammottiin vähän pimeitä, maanalaisia käytäviä, ja vielä pahemmaksi homma muuttui, kun mukaan otettiin erikoistehosteet - välillä käytävät tärisivät ja valot sammuivat, ihan kuin koko paikkaa olisi pommitettu tai jotakin vastaavaa.

Kuvia Doverista mulla ei ole ollenkaan niin paljon kuin haluaisin. Kurja kamerani ei edelleenkään halua ottaa kuvia hämärissä sisätiloissa, sotatunneleissa oli valokuvauskielto ja yleensäkin Englannin sumuinen ilma vaikeutti selvien kuvien ottamista. Tässä kuitenkin vähän maisemia Dover Castlesta (kuvia voi muuten klikata isommaksi):

Roomalainen majakka, 72 AD.

Maisemia the Great Towerin eli Dover Castlen korkeimman tornin huipulta.

Dover Castle.

Siinäpä kaikki tällä kertaa. Enemmänkin päivän seikkailuista voisi toki aina kertoa, mutta jonglöörijuhlat ja linnan mailla kierteleminen ovat väsyttäneet Laura-paran niin pahasti, että täytyy jättää toiseen kertaan. Huomenna on jälleen yksi rankka päivä edessä: pyykinpesua ja siivouspäivä. On siis paras vetäytyä parantelemaan alkavaa flunssaa peiton alle!

ahkeraa opiskelua ja häiriötekijöitä

Nyt on virallisesti viikko saarivaltiossa täynnä. Tai itse asiassahan se oli jo eilen noin kello yhdeksän aamulla, mutta mitä sitä turhia pilkkua viilaamaan. Olen edelleen elossa, olen edelleen onnellinen, enkä ole pahemmin potenut koti-ikävää tai Suomi-ikävää. Mulla on englantilainen puhelin, olen löytänyt alkeellisen kampussuuntavaiston ja oppinut lukemaan bussikarttaa. Hyvin, hyvin menee yhä vain.

Opiskelu alkoi tällä viikolla. Maanantaina mieli oli sen takia aika maassa. Olin ollut käytännöllisesti katsoen lomalla joulukuun alusta lähtien, ja kyllähän se aika rankalta tuntuu, kun ihana puolentoista kuukauden loma päättyy jonkun niin typerän asian kuin opiskelu vuoksi! Entisestään opiskelumasennusta lisäsi se, että ihka ensimmäisen englantilaisen luentoni luennoitsija oli itserakas kusipää, joka sai tunnin aikana Laura-paran melko lailla vakuuttumaan siitä, että kaikki englantilaiset luennoitsijat ovat itserakkaita kusipäitä, ja että olen auttamatta väärässä paikassa. Toisen luennon luennoitsija oli sitten onneksi jo paljon mukavampi (ja aihe mielenkiintoisempi, kyllä terrorismi ja ydinaseet päihittävät tylsän YK:n mennen tullen... oppiaineena siis). Silti, ensimmäinen päivä meni aika lailla apaattisissa merkeissä, jostain syystä väsytti kovasti (taisin sittenkin jännittää vähän, vaikka kyseessä olikin vain pari pahaista luentoa) ja pelkkä vilkaisu kurssien reading listeihin sai masentumaan entisestään. Täällä siis saa lukea paljon kirjoja ja artikkeleita. Ajattelin kyllä etukäteen (siinä kiireisimmässä vaiheessa syksyä, kun kaikki tutkielmat ja esseet ja käännöstehtävät kaatui niskaan), että sitten olen onnellinen kun pääsen Englantiin eikä tarvitse tehdä mitään muuta kuin lukea. Sitten kun aloin lukea niitä tekstejä, olinkin jo vähemmän onnellinen. Akateemiset tekstit ovat puuduttavan tylsiä! Parin ensimmäisen tekstin jälkeen teki lähinnä mieli itkeä, erota yliopistosta ja mennä anelemaan töitä jostakin pubista.

Onneksi olen oppinut ymmärtämään ja käsittelemään omia mielialojani vähän paremmin kuin joskus aiemmin. Se kaikkein epävakaisin Laura olisi oikeasti masentunut etukäteisstressin alle, mutta tämä Tasaisempi Laura (aavemaista, minä ja tasainen ei sovita samaan lauseeseen) totesi rauhallisesti, että on paras laittaa kirjat sivuun, viettää ilta ajattelematta koko asiaa ja katsoa seuraavana päivänä uudestaan. Joten lähdin kämppiksen kyydillä ASDA:an (aiheesta lisää myöhemmin), katsoin pari jaksoa Teho-osastoa (tervetuliaislahja minulta minulle) ja nukuin mukavat 12 tunnin yöunet - ja oho, seuraavana päivänä oli heti paljon parempi päivä! Tähän mennessä olen tullut jo siihen tulokseen, että ei tämä niin kamalaa olekaan kuin ensimmäisenä päivänä tuntui. Kaikki luennoitsijat ja TA:t (teacher's assistant, vetävät mun seminaariryhmiä) sitä yhtä lukuunottamatta ovat olleet oikein mukavia, eikä ne pakollisen luettavan listatkaan niin pitkiä ole - niin kauan kuin hoitaa vaan ne pakolliset luettavat, eikä yritäkään kahlata läpi sitä koko suositeltujen luettavien listaa... Tuskin professorit sitä odottavatkaan - eivät ne nyt tosissaan voi olettaa, että jollakulla on aikaa lukea viikossa 20 eri tekstiä ihan vain yhtä oppiainetta kohti! Mullahan näitä oppiaineita on siis neljä - International Organization: The UN System, US Foreign Policy, US and Latin America ja Introduction to Strategic Studies. Tähän asti ainoa, joka on vaikuttanut yhtään tylsältä oli tuo on UN System. Ja sehän oli siis professorin vika.

Koulua on täällä kahdeksan tuntia viikossa. Jokaisesta kurssista on yksi tunnin mittainen luento ja sitten yksi tunnin mittainen seminaari. Varsinaista opetusta ei siis hirveästi ole, mutta noihin lukulistoihin saisi kyllä menemään aikaa niin paljon kun vain huvittaa. Kiitettävän ahkerasti olen tähän asti jaksanut vielä noita juttuja lukea. Lähinnä ärsyttää se, että kirjastossa pitää ravata niin usein. Monia kirjoja suositellaan täällä ostettavaksi, mutta akateemiset teokset ei ole varsinaisesti niitä halvimpia, joten koetan selvitä ihan vain kirjaston avulla, vaikka se tarkoittaakin sitä, että siellä vietetään paljon aikaa. Suurin osa seminaarissa käytettävistä kirjoista on sijoitettu Templeman Libraryn Core-Text Collectioniin, missä siis kirjoilla on lyhyet laina-ajat. Pisimmät Core-Text Collectionin laina-ajat ovat viikon mittaisia, sitten löytyy kolmen päivän lainoja, kahden päivän lainoja, päivän lainoja... ihan kuin joku olisi maininnut jotain kahden tunnin mittaisestakin laina-ajasta? Kirjoista saa myös kopioida sivuja hintaan 5 p / aukeama. (Sivuhuomautus: olen vihdoin alkanut tajuta näistä brittiläisistä kolikoista jotakin! Enää ei tarvitse olla niin nolostunut aina kun yrittää maksaa jotakin kolikoilla ja ihmettelee, että mikäs näistä olikaan punta...) Kopiointisysteemi olisi kyllä kätevä heti kun viitsin mennä kysymään kirjastotäteiltä, että mitenkäs sitä kopiointikonetta käytetään. On aika rasittavaa ravata joka päivä kirjasto-Park Wood-väliä painava kassillinen kirjoja matkassa. Lauran niskat eivät tykkää yhtään.

Ensimmäiset seminaarit olivat tänään. Jännitin seminaareja aika paljon - mietin, että kuinka akateemiselta siellä pitää kuulostaa, kun itse en ole kuitenkaan vielä kovin vahvoilla englannin sivistyssanojen kanssa. Onneksi ainakaan tänään ei homma vielä vaikuttanut kovin ryppyotsaiselta, vaan periaatteessa kyse on keskustelusta ja mielipiteiden ilmaisemisesta. Jännitin siis ehkä tätä(kin) juttua vähän turhaan. Lisäksi kahden ensimmäisen seminaariryhmän kanssa kävi tuuri, olen kummassakin ryhmässä ainoa ulkomaalainen. Kyllähän siinä on vähän lisäpaineita, kun kaikki mua lukuunottamatta puhuvat englantia äidinkielenään, mutta toisaalta pidän haasteista. Oma kielitaito kehittyy paljon nopeammin natiivien kuin vaihto-oppilaiden seurassa.

Olen kyllä huomannut, että yksi juttu täällä vaikeuttaa opiskelemista kovasti: komeat miehet. Joo, naurakaa vain siellä ruudun toisella puolella (tiedän muutaman lukijan, jotka nauravat varmasti), mutta kun näin asia nyt vain on. Jostain kumman syystä Englannissa nyt vain tuntuu olevan tilastollisesti komeampaa väkeä kuin Suomessa. Olen miettinyt, voisiko sillä olla jotakin tekemistä vaatetuksen ja ulkonäön kanssa? Keskimääräisesti tuntuu siltä, että ihmiset (ne kaksilahkeiset) ehkä näkevät täällä vähän enemmän vaivaa ulkonäkönsä suhteen kuin Suomessa. Vielä en ole törmännyt yhteenkään tyyppiin siinä suomalaisille amiksille vähän liiankin tyypillisessä lenkkarit-farkut-lippalakki-ensemblessä. Nyt kun sitä miettii, niin en ole törmännyt myöskään yhteenkään hevariin. No joo, oli syy mikä tahansa (ja ehkä se syy on yksinkertaisesti psykologinen ja Lauran korvien välissä) huomiokyvyllä on välillä tapana vähän harhailla. Otetaan nyt vaikka esimerkiksi maanantain Introduction to Strategic Studies-luento. Luennolla on noin 50 ihmistä, joista minun lisäksi kaksi taisi olla tyttöjä. En tiedä, mitä niin miehekästi sodissa, rauhanturvaamisessa, terrorismissa, ydinaseissa ja muussa mukavassa on olevinaan, mutta siellä sitä ollaan, Lumikkina ylikasvuisen kääpiölauman keskellä. Ja tilastollisesti katsottuna hyvin moni siitä ylikasvuisesta kääpiölaumasta on ilo silmälle. Keskittymiskyky, mihin katosit? Joo, tai miten olisi tämän päivän US and Latin America-seminaari? Yhdysvaltojen ja Etelä-Amerikan suhteet on kyllä oikein mielenkiintoinen asia, mutta vähintään yhtä mielenkiintoinen asia on seminaarin hyvännäköinen teacher's assistant. Äiti, en tule enää ikinä kotiin!

Okei, siirrytäänpä nyt vähemmän hyvännäköisiin aiheisiin ennen kuin perheenjäsenet Suomessa saavat sydänkohtauksen. Tänään seminaareissa sai esitellä itseään oikealle, vasemmalle ja keskelle, ja hieman järkyttyneenä tajusin, että esittelen itseni jo ihan sujuvasti Lauraksi, englantilaisittain äännettynä. Kamalaa. Tuntuu siltä kuin olisin hävinnyt jonkin taistelun. En tykkää yhtään siitä, että nimeni äännetään englantilaisittain - mutta minkäs teet, kun Laura suomalaisena versiona tuntuu olevan niin vaikea ääntää? Kämppäkavereilta se onneksi luonnistuu, mutta yliopiston henkilökunnalle olen poikkeuksetta Laura, samoin monille muille vaihtareille. Olen tutustunut muutamiin amerikkalaisiin, ja niiden kanssa turhautti kyllä se, ettei ääntämisestä tullut yhtään mitään. Toistin nimeni suomalaisena versiona miljoona kertaa ja seurasin sivusta, miten amerikkalaiset suurin piirtein tukehtuivat kieleensä yrittäessään saada pientä lyhyttä nimeäni äännettyä, kunnes lopulta tultiin siihen tulokseen, että ne kyllä ne voi sanoa sen ulkomaalaisenakin versiona. Ja nyt olen näköjään jo antanut sen verran periksi, että en edes yritä esitellä itseäni suomalaisittain. Ainakin sillä tavalla välttää pakollisen mistä-ihmeestä-sinä-olet-kotoisin-ja-miten-sun-nimi-kirjoitetaan-keskustelun.

Mitäs muuta. Suoritin eilen koevierailun kampuksen yökerhoon. Kampushan on siis kuin pieni kaupunki - löytyy pubeja, baareja, leffateatteri, ruokakauppoja, vaatekauppa, kirjakauppa... Tosiasia taitaa olla, että kampukselta ei ole pakko lähteä koko vuonna minnekään, jos ei halua. Itse tykkään kyllä käydä keskustassa, siellä on niin valtavan kaunista, vaikka keskusta ei kokonsa puolesta mitenkään iso olekaan. Ja keskustan ruokakaupoissa on halvemmat hinnat ja enemmän valikoimaa. Mutta siis, joo, takaisin siihen yökerhoasiaan. Jos joku olisi sanonut mulle, että kampuksen baariin joutuisi jonottamaan tunnin, olisin nauranut niille päin naamaa. Mutta niin vain jonotettiin tunnin verran. Ja sitten jonotettiin narikkaan. Ja sitten jonotettiin vessaan. Baaritiskille ei viitsitty enää jonottaa. Vaikea ajatella, minkä vuoksi kaikki halusivat sinne niin kovasti, omasta mielestäni musiikki ei ollut mitenkään erikoista eikä baari muutenkaan miten kummoinen. Tanssilattialla oli kuitenkin tungosta. Sanoisin, että oli ihana päästä tanssimaan ensimmäistä kertaa pariin kuukauteen, mutta en tiedä, voiko sitä oikeastaan laskea tanssimiseksi - pikemminkin se oli ehkä rytmistä huojumista ja kyynärpäiden käyttämistä? Mutta hauskaa oli. Ja se, mitä ne sanovat brittien vähäpukeisuudesta, pitää kyllä paikkaansa. Kämppäkaverien kanssa olimme äimänä baarijonossa. Lämpötila oli siihen aikaan illasta luultavasti aika lähellä nollaa ja jonossa tosiaan seisottiin tunnin verran, mutta paikalliset tytöt seisoivat siitä huolimatta jonossa pelkät pienet mekot päällä. Ilman takkia. Ilman lapasia. Ilman kaunaliinaa. Minä farkuissa ja t-paidassa tunsin oloni suorastaan ylipukeutuneeksi, ja säälin kovasti englantilaisparkoja.

Nyt täällä vietetään hyvin väsynyttä torstai-iltaa. Takana viehättävät kuuden tunnin yöunet ja ahkeraa opiskelua, ja vielä pitäisi lukea vähän artikkeleita huomista seminaaria varten. Englanti vaikenee tältä illalta.

kaasuhella ja elämää kuvina

Päivän luontotiedotus: tänään Canterburyssa on paikannettu västäräkkejä, orvokkeja, kyhmyjoutsenia sekä yliopiston pihamaalla keihäät kädessä ja haarniskat päällä taistelevia larppaajia. (Ainakin toivon, että ne olivat larppaajia.) Ai niin, ja näin kaupungilla hauskoja englantilaisia poliiseja hauskat englantilaiset kypärät päässä!

Säätiedotuskin päivälle on oikein hyvä. Heräsin aamulla ja totesin, että Englannissa on käynnissä ihmeellinen valoilmiö, jota myös auringonpaisteeksi kutsutaan. Jostain syystä olin kumman energisellä päällä, vaikka unta olikin ehtinyt kertyä vain kuusi tuntia (katsottiin kämppisten kanssa elokuvaa lähemmäs yhteen yöllä ja sitten piti vielä lukea pari tuntia, kun oli hyvä kirja), joten söin aamupalan, pistin vaatteet päälle ja lähdin kävelemään kaupungin suuntaan. Tarkasta suunnasta ja reitistä mulla ei ollut kovin hyvää aavistusta, mutta ei sillä väliä - täällä voi onneksi aika hyvin luottaa siihen, että opasteita löytyy joka kulmasta. Loppujen lopuksi tie keskustaan löytyi hyvin, ja auringonpaisteessa oli ihana kävellä. Totta kai täällä on tänäänkin ollut tuulista, mutta kun keli on muuten todella lämmin, ei se haittaa yhtään. Syystakki oli jopa vähän liikaa kaupungille kävellessä, huppari olisi riittänyt ihan hyvin. Ja kyllä mun ohitse juoksi välillä porukkaa t-paidassa ja shortseissakin... Okei, nyt lopetan lämpötilalla kehuskelun. Varsinkin kun siinä ei ole mitään kehumista, kun ensi viikolle on ennustettu räntää ja nollan kieppeillä pyöriviä lämpötiloja. Lohduttaako yhtään?


Tänään en ole ehtinyt tekemään mitään kovin erikoista. Pyörähdin lempikirjakaupassani Waterstone'sissa ostamassa yhden pokkarin sekä hankkimassa itselleni Waterstone'sin kanta-asiakaskortin. Joo, tiedetään, olen täällä vain puoli vuotta. Mutta kun sen sai ilmaiseksi! Ja mitä sitten, vaikka en ehtisi keräämään hirveästi bonuspisteitä? Voin sitten Suomeen palattuani ripustaa sen kortin seinälle muistoksi Ajasta, Jolloin Kirjataivas Oli Vielä Ulottuvillani. Kirjakaupan lisäksi kävelin kauniissa puistossa nimeltä Westgate Garden's, sekä pyörähdin Marks & Spencerillä ostamassa mustikkakaurakeksejä. Kävin jo vähän etsimässä kurssikirjoja Templemanin kirjastosta kampuksella, mutta se on toistaiseksi vielä niin sokkeloinen paikka, että puolet kirjoista jäi löytämättä, enkä sitten jaksanut niitä sen enempää etsiä, kun nälkäkin iski. Sen sijaan tulin kotiin ja... taklasin kaasuhellan!


Kyllä vain, kaasuhella on nyt testattu, eikä taloon tullut yhtään ruumista. Tosin siihen saattoi osaltaan vaikuttaa brittiläinen kämppäkaveri, joka istui keittiössä koko ajan kun laitoin ruokaa (se oli muka pitämässä mulle seuraa, mutta olen varma, että salaisena motiivina oli varmistaa, että suomalainen ei räjäytä koko taloa.) Valitsin näin ensimmäiseksi ruokalajiksi helpon ruokalajin, pastaa ja tomaattikastiketta. Keitin vedet muutaman kerran hellalle, eikä pastasta tullut ihan niin kypsää kuin olisin halunnut (olin kärsimätön ja nappasin kattilan mahdollisimman nopeasti pois liedeltä, että saan pelottavan kaasujutun pois päältä). Mutta sain aikaan ruokaa räjäyttämättä mitään - se on jo edistystä! Jonakin päivänä uskallan ehkä tehdä jotakin pelottavampaa, kuten vaikka paistaa jotakin. Silti, täytyy olla varovainen, koska paineet on kovat. Meidän taloon jaettiin lista kampuksella syyslukukaudella tapahtuneista palohälytyksistä, eikä Willows Courtia mainittu siellä kertaakaan. Olisi inhottavaa pilata courtin maine omalla kokkaustaidottomuudellaan!


Tälle päivälle ei ole enää mitään ihmeellistä ohjelmassa - herra Britti antaa ehkä meille kyydin paikalliseen tavarataloon Asdaan (jeij, sillä on auto!) ja tarjolla olisi myös illanvietto amerikkalaisten kanssa. Sitä lukuunottamatta taidan ihan vain nahjustella ja valmistautua jännityksellä huomiseen pelottavaan Ensimmäiseen Koulupäivään. Lukujärjestykseni ei ole vieläkään ihan selvä - pitäisiköhän huolestua?


Lopuksi vielä vähän maisemavalokuvia täältä Canterburysta. Kampuksesta ja omasta huoneesta tulee kuvia, kunhan ehdin ottamaan. (Joo, olen purkanut tavarat, teoriassa täällä voisi kyllä valokuvata.)

Oma koti. Minun huoneen ikkuna on toinen ylhäällä vasemmalta katsottuna.

Willows Court, Park Wood.

Vihreää tammikuussa? Check.

Harhailin matkalla Keynesin bussipysäkille. Ei haitannut ollenkaan.

Eräs vaatimaton pikku kirkko Canterburyssa. Loput ei mahtunut kuvaan.

Vieläkään kaikki ei mahtunut kuvaan.

Maisema Keynesin bussipysäkiltä. Ikävä kyllä kehno kamerani ja sumu eivät tee sille oikeutta.

Olen törkeä ja salakuvaan ihmisten taloja. Mutta miten jotain tällaista voi jättää salakuvaamatta?

Salakuvaan myös katuja. Matkalla yliopistolta Canterburyn keskustaan. 

Westgate Gardens aivan keskustan ulkopuolella.

Westgate Gardens.

Sama paikka.

West Gate, eli portti, jonka läpi mennään Canterburyn keskustaan.

I could easily stay and never come home

Neljättä päivää Englannissa, ja ainakin tähän mennessä voin sanoa, että olen nauttinut täällä olemisesta. Vielä ei ole oikeastaan alkanut tuntua siltä kuin olisi ulkomailla - en tiedä, ehkä odotin jotain dramaattisempaa ulkopuolisuuden tai koti-ikävän tunnetta, mutta lähinnä toistaiseksi tuntuu siltä kuin olisi jossakin uudessa paikassa. Voi kyllä olla, että koti-ikävä ja yksinäisyyden tunne iskee vielä kunhan nyt ehtii vähän rauhoittua - edelliset pari päivää on olleet niin hullunmyllyä, ettei siinä ole paljon ehtinyt ajattelemaan.

Ensimmäinen kokonainen päivä täällä oli siis torstai. Koko päivä oli tosi kiireistä - aamusta iltaan erilaisia infotilaisuuksia, kampuskierroksia ja tervetuliaistilaisuuksia. Loppujen lopuksi koko juttu meni yllättävän helposti. En tiedä, odotin kai enemmän ongelmia. Kotona Tampereella ollessa tuutoroin vaihto-oppilaita tänä syksynä, ja tuutoroitavat saksalaiset varoittelivat monta kertaa, että Erasmus-vaihdossa on aina ongelmia, kursseja pitää vaihtaa ja paperit hukkuvat jne. Mulla on kuitenkin ollut tähän asti todella helppoa. Kun torstaiaamuna menin rekisteröitymään ja hakemaan opiskelijakorttia, ei siinä ollut mitään ihmeitä - tiskin takana istuva nainen vain totesi, että kaikki kunnossa ja pidä hauskaa Canterburyssä. Kiitos, niin kyllä aionkin! Muita papereita ei olekaan tarvinnut täyttää, kurssit ovat kunnossa ja kaikki on hyvin. Odotan vieläkin, että se toinen kenkä tippuu, tähän asti tämä on ollut melkein liiankin helppoa. Kavereitakin on alkanut löytyä. Ensimmäinen päivä sujui vielä kaikkien osalta vähän ujoissa tunnelmissa, mutta illalla oli New Year's Dinner vaihto-opiskelijoille, ja siellä alettiin sitten tutustua toisiimme. Siellä tuli myös ensimmäistä kertaa sellainen olo, että oikeasti on Englannissa. Syötiin kolmen ruokalajin illallinen vanhannäköisessä kivisessä salissa kelttiläistä musiikkia soittava bändi taustalla, ja aterian jälkeen tanssittiin vanhoja englantilaisia kansantansseja. Hauska ilta? Check.

Hauskaa oli eilenkin eli perjantaina. Eilisen aamun kaikki vaihtarit taisivat kärvistellä nälissään, koska puolenpäivän aikaan yliopisto tarjosi meille ilmaisen italialaistyylisen buffetlounaan, ja totta kai nälkää piti säästellä sinne, kun kerran oli ilmaista ruokaa tarjolla! Ruoan jälkeen meidät kuljetettiin ostoksille täkäläiseen tavarataloon nimeltä Asda. Oli ihanaa päästä viimein ostamaan jotakin omia juttuja! Olisin voinut ostaa paljon enemmänkin, mutta koska käsiä oli kantamassa vain rajallinen määrä, ostin vain välttämättömät - pikkujuttuja niin kuin shampoota, hoitoainetta ja saippuaa, ja vähän isompia juttuja, kuten tyynyn, pyyhkeitä, torkkupeiton ja kuumavesipullon. (Kyllä, huone on edelleen kylmä, vaikka patteri onkin hetkittäin osoittanut joitakin elonmerkkejä.) Eilen käytiin muuten pienellä porukalla myös Bishop's Finger-nimisessä pubissa Canterburyn keskustassa. Matkassa oli mukana kaksi amerikkalaista, kaksi suomalaista, tanskalainen ja saksalainen, ja juttu lensi eri maiden politiikasta komeisiin brittiläisiin miehiin. Ai niin, ja olenko jo sanonut, miten paljon pidän englantilaisista pubeista? No, tykkään. Kovasti.

Tänään en olekaan saanut aikaan mitään erikoista. Hieman venyneen aamun jälkeen lähdin kaupungille kamera matkassa ja serkun tekemä Canterbury-apukartta taskussa. Jännitin vähän, että miten osaan kaupungille, mutta bussin löytäminen olikin yllättävän helppoa, samoin kaupungilla navigoiminen. Canterbury on tavattoman kaunis kaupunki! Toivottavasti saan pian valokuvia nettiin, koska sanat eivät riitä kertomaan, miten kaunis kaupunki on. Englantilaiset talot ovat valtavan söpöjä, samoin kaikki kapeat kadut ja vanhat rakennukset ja ja ja... Kaikki on aivan valtavan söpöä! (Itse asiassa "söpö" taitaa olla täällä useimmin toistettu sana aika monella kielellä.) Löysin vaivatta tieni Waterstone'sille ja HMV:lle, ja kävinpä katsomassa sitä kuuluisaa katedraaliakin, sinne kun pääsi yllättäen Kentin opiskelijakortilla ilmaiseksi. Eivät ne turhaan kehu sitä katedraalia upeaksi! Kiertelin siellä varmaan puolitoista tuntia kaikessa rauhassa ja katselin paikkoja. Opastetusta kierroksesta saisi varmasti vielä enemmän irti, mutta osasin kyllä nauttia nytkin kaikista kauniista yksityiskohdista ja historianpalasista. Ruokakaupassa kävin myös. Onnistuin ostamaan jopa jotakin ruokaa, vaikka osa hyllyjen valikoimista kovin erilaisia onkin. Eniten totta kai surettaa ruisleivän puute, mutta onneksi leipähyllyltä löytyi sentään moniviljapaahtoleipää, joka on parempaa kuin ei mikään. Leivänpäällysteiden suhteen olen vielä ihan pihalla, joten toistaiseksi leivälläni on vain margariinia ja juustoa. Rasvattoman jogurtin löytäminen osoittautui todella vaikeaksi, ja hyvänmakuisen rasvattoman jogurtin löytäminen taitaa olla vielä vaikeampaa...

Tapasin muuten viimein pari kappaletta kämppäkavereistani. Naapurihuoneessa asustaa saksalainen tyttö, joka ainakin näin muutaman ekan kohtaamisen perusteella vaikuttaa tosi herttaiselta ja mukavalta tyypiltä. Plussaa on myös se, että meillä on joitakin kursseja yhdessä - voin kävellä sen perässä luentosaliin, niin en ehkä eksy matkalla! Alakerrassa asuu espanjalainen poika, jonka nimeä en osaa kirjoittaa enkä ääntää - siihen viittaan siis tästä eteenpäin nimellä "se espanjalainen poika". Näiltä kahdelta olen kuullut, että lisäksi talossa asustaa toinenkin suomalainen tyttö, jonka olisi tarkoitus saapua tänään, sekä brittiläinen poika, joka luultavasti saapuu joskus. Tänään illalla olisi tarkoitus pitää talon asukkaiden kesken jonkinlainen tervetuliaisillanvietto, joten ehkä tämä tästä. Toistaiseksi tuntuu kyllä siltä, että ihmisiin on ollut todella helppo tutustua, sen kun avaa suunsa. Ihmiset ovat kuitenkin tosi kiinnostuneita tutustumaan toisiinsa, ja toisaalta tuntuu, että olen itsekin ehkä vähän sosiaalisempi englanninkielellä, tiedä sitten miksi.

Musta ei muuten vieläkään tunnu siltä, että asuisin Englannissa tai puhuisin englantia. Kieli on sujunut alusta asti ihan luonnostaan, ehkä siksi, että sitä tuli käytettyä niin paljon yliopistossa Tampereella. On tavallaan paljon helpompaa olla vieraassa maassa, kun ei kuitenkaan ole juurikaan minkäänlaista kielimuuria välissä - osaan ilmaista itseäni suurimmaksi osaksi hyvin, ja olen tähän asti ymmärtänyt myös vaivatta kaiken, mitä sanotaan. Jos ei heti ensimmäisellä kerralla saa selvää, niin sitten totta kai kysytään nousevalla intonaationalla, että "sorry?" Saanpahan samalla tarpeellista intonaatioharjoitusta.

Toivottavasti saan pian nettiin kuvia kampuksesta. Omasta huoneesta mulla ei ole vielä kuvia, koska olen ollut niin kiireinen, väsynyt, laiska ja särkyinen, että en ole ehtinyt purkamaan tavaroitani... huone on siis tällä hetkellä järkyttävä kaaos. (Anteeksi, äiti! Lupaan, että heti tämän blogikirjoituksen jälkeen laitan tavarat paikalleen.) Kampuksella olen kuitenkin kuvaillut jo aika paljon. Olin ehkä vähän yllättynyt siitä, miten metsän keskellä tämä paikka on. Enkä siis tarkoita mitenkään negatiivisessa mielessä, vaan täällä on todella kaunista. Täällä on puita ja pensaita, joissa on lehtiä jo nyt tammikuussa, nurmikko on suurimmaksi osaksi vihreää, ja joka puolella on söpöjä pikku kävelyteitä ja polkuja. Olen paikantanut jännännäköisen puskan, jota epäilen piikkipaatsamaksi, ja paljon puskia, joita en osaa epäillä yhtään miksikään. Eläimiä täällä näkee myös. Muutamassa päivässä olen nähnyt enemmän jäniksiä / kaneja / pupuasioita kuin Suomessa näkee vuodessa; välillä tuntuu siltä, että niitä hyppii joka kulman takana. Oravia on näkynyt paljon myös. Ne eivät muuten eroa suomalaisista oravista, mutta painoa ja kokoa niillä tuntuu olevan paljon enemmän... Viimeisimpänä näin tänään bussipysäkillä sinisorsia. Eeeh?

Toinen yllättävä asia on ollut se, että me eurooppalaiset ollaan näin tammikuussa saapuneiden vaihtarien joukossa surkea vähemmistö. Ainakin puolet joukosta taitaa olla amerikkalaisia. Hong Kongista on myös paljon väkeä, ja sitten ollaan me vähäiset eurooppalaiset, ehkä siinä kymmenen ihmisen paikkeilla. Olen kyllä vähän yllättynyt, mutta en varsinaisesti pettynyt - syksyllä tulleiden vaihtarien joukossa on varmasti enemmän eurooppalaisia, ja kyllä mun mielestä amerikkalaistenkin kanssa keskusteleminen on todella mielenkiintoista. Jotkut amerikkalaiset tosin näyttävät lähinnä viihtyvän omassa porukassaan, mutta toiset ovat onneksi vähän ulospäinsuuntautuneempia, ja olen jo tavannut muutaman tosi mukavan tyypin. Amerikkalaisissa hämmentävintä on ehkä näin suomalaisnäkökulmasta se, miten avoimia ja välittömiä ne tuntuvat olevan. Toisaalta se on hienoa, koska sellaisessa seurassa omakin varautuneisuus kaikkoaa nopeasti. Hong Kongin väkeen en ole vielä saanut mitään kontaktia, ne tuntuvat oikeasti haluavan olla vain omassa porukassaan, en ole vielä kuullut yhdenkään sanovan sanaakaan englanniksi. Mutta mikäs siinä, jos ei halua Englannissa englantia puhua.

Täällä kampuksella ollaan muuten pakkomielteisiä tulipalojen suhteen. Joka puolella on varoituksia tulipalosta, ohjeita tulipalon varalle, tietoja varauloskäynneistä, tietoja palo-ovista, jotka on pidettävä suljettuna... Itse asiassa olen tullut siihen tulokseen, että jokaikinen ovi täällä on palo-ovi, joka on pidettävä suljettuna - yliopiston väki selviäisi paljon vähemmillä tarroilla, jos tyytyisi merkitsemään vain ne harvat ovet, jotka ei ole palo-ovia. Kun tulin keskiviikkona bussilla Canterburyyn, bussikuski ilmoitti ennen lähtöä, että jos jostain syystä tarvitsee evakuoida bussi, niin tuolta, tuolta ja tuolta pääsee ulos. Sama juttu on yliopiston yhteisissä tilaisuuksissa. Esimerkiksi torstaina ennen tervetuliaisaterian alkua joku yliopiston tyyppi piti meille tervetuliaispuheen, jonka lopussa mainitsi, että jos nyt sattuu tulemaan tulipalo niin uloskäynnit ovat tuolla... Että hyvää ruokahalua siinä sitten vain.

Onhan täällä ollut hienoa. Rakastan näitä maisemia ja brittiaksentilla puhuvia ihmisiä ja sitä, miten kaikki on lovely, ja miten kaikki ihmiset on joko sweetheart, darling tai love (jos ne olisivat suomalaisia niin ahdistuisin), ja sitä, miten eri kansalaisuuksista huolimatta yhteisiä puheenaiheita kyllä löytyy vaihtarien kesken (esim. skottiaksentin ihanuus tuntuu olevan universaali ilmiö!) ja miten kärsivällisiä kaikki ovat ulkomaalaisia kohtaan. Rakastan kuumavesipulloani ja Union Jackin väreillä varustettua torkkupeittoani ja Waterstone'sia ja sitä, miten kaikki on niin uutta, mutta mikään ei ole vielä tuntunut vaikealta tai pelottavalta. Toivotaan vain, että tämä olotila jatkuisi. Yliopiston vaihtoasiantuntijat varoittelevat kyllä, että alkuihastuksen jälkeen voi iskeä depressio, mutta mitä siitä? Sitten käperrytään se ihana kuumavesipullo kainalossa sen ihanan torkkupeiton alle ja itketään. Ja voisi niitä pahempiakin alkuja olla. Nyt sentään olen jo saanut kämpän, ja netti ja puhelinyhteydet toimivat, ja olen myös saanut jo uusia kivoja tuttavuuksia, joten kyllä mie vain luulen, että tämä lähtee tästä sujumaan. Ja kun ajattelee, että vielä muutama päivä sitten lähteminen pelotti niin kovasti!

Seuraavassa numerossa: Lauran seikkailut kaasuhellan kanssa.

it's been a hard days night

Ei tästä paikasta osaa vielä hirveästi mitään sanoa, olen niin väsy. Matka meni kokonaisuudessaan hyvin. Lento lähti kahdeksan aikaan aamulla, eikä matkalla ollut ihan hirveän monta kuolemanpelko-kohtausta, vaikka totta kai sitä koko lennon ajan olikin sellaisessa jännitystilassa, että milloinkas tämä juttu tippuu alas taivaalta. Mutta hyvin selvittiin. Heathrow-suunnistustaitoni on edelleen tallella, kentällä ei tarvinnut ihmetellä montakaan minuuttia, kun löytyi jo Central Bus Stationiin osoittava kyltti. Niitä kylttejä sitten seurasin, ja löysin tieni bussiasemalle vaivatta. Jos joku muu saa päähänsä matkustaa Lontoosta Canterburyyn, voin kyllä suositella coachilla (eli siis bussilla) matkustamista. Itse menin koko matkan National Expressin coachilla, ensin Lontoosta Victoria Coach Stationille ja sitten sieltä toisella bussilla Canterburyyn. Alunperin näiden kahden bussin välillä olisi ollut tunnin odotus, mutta kun ensimmäinen coach olikin etuajassa perillä ja huomasin, että toinen olisi lähdössä sopivasti viiden minuutin kuluttua, niin sitten juoksin äkkiä laiturille ja kysyin, että voinko vaihtaa lippuni tähän aikaisempaan coachiin. Ja kävihän se. Olin siis Canterburyssa tuntia aiemmin kuin olin laskeskellut, ja sehän oli totta kai positiivista. Matkalla sai mukavan näköalakierroksen Lontoon keskustasta, ja myös hienoja peltomaisemia ja vanhoja rakennuksia näkyi bussimatkan aikana. Niin, ja niitä lampaita. Ja hevosia. Ja lehmiä. Ja olen aika varma, että sillä yhdellä pellolla oli myös laamoja.

Oikeastaan ainoa kurja pätkä koko matkassa oli sitten matkanteko täällä kampusalueella. Luulin, että Unibus antaa kyydin Park Woodiin (opiskelija-asuntoalue, jossa minäkin nyt sitten elän) asti, mutta se jättikin minut kauemmas matkan varrelle, ja sitten sain raahata 26 kg:n arvosta matkatavaraa kampuksen halki sateessa (kylä, sain ensimmäisen englantilaisen luonnonvaraisen suihkuni) ja vieläpä ylämäkeen. Löysin kuitenkin perille helposti, sain avaimet käteen ja pääsin uuteen kämppään.

Kämpästä ei ole vielä hirveästi mitään sanottavaa. Tämä on tällainen kivitalo, kaksi kerrosta, kuusi huonetta kuudelle asukkaalle. Tällä hetkellä olen ainoa asukas paikalla, muut ovat ilmeisesti vielä lomalla. Harmi, olisin ollut jo innokkaana tutustumaan muihin, ja onhan se vähän masentavaa viettää yksin iltaa uudessa maassa. Kirjeitä vakoilemalla olen kuitenkin jo hahmottanut, että tässä kämpässä taitaa asua joku ranskalainen poika ja sitten tyttö, jota epäilen monimutkaisen perusteella intialaiseksi tai jostakin vastaavasta maasta tulevaksi. Kylppäristä löytyi pullo Erittäin Hienoa Suomalaista Shampoota, joten on aihetta epäillä, että täällä asuu mun lisäksi myös toinen suomalainen. Se on ehkä vähän sääli, kun kerran englantia tänne on tultu harjoittelemaan. Mutta eihän kukaan ole väittänyt, että myös suomalaiselle ei voisi puhua englantia!

Tänään en ole saanut kovin paljon aikaan, olen valtavan väsynyt matkustamisen jäljiltä ja jätin suosiolla melkein kaiken huomiselle. Kävin hakemassa receptionista peiton ja lakanoita, kaupassakin oli tarkoitus käydä, mutta kun se menikin oletettua aiemmin kiinni winter breakin vuoksi niin ilman ruokaa jäin. Tämä ilta vietetään siis suklaata syöden ja teetä juoden, ja huomenna aamulla pitää aikaisin hyppiä kauppaan, että ehdin käydä ostamassa aamupalaa ennen päivän tekemisiä. Huomenna onkin kiireinen päivä edessä, kaiken maailman infotilaisuuksia ja illallisia ja kampuskierroksia ja muuta vastaavaa. Toivon mukaan huomenna tapaan uusia ihmisiä!

Päivän tapahtumista erityismaininnan ansaitsee kaikkien ihmisen ihanat brittiaksentit. Oma englannintaito on onneksi myös yhä tallella joululoman jälkeen, mutta täkäläiset taitavat kyllä pitää mua idioottina, kun vastaan niin hitaasti kaikkeen mitä ne sanoo... ei se johdu siitä, että en ymmärtäisi, se johtuu siitä, että juutun ihastelemaan mielessäni niiden aksenttia, enkä tajua vastata! Myös englantilainen suihku ansaitsee tulla  mainituksi. Kävin siellä äsken että olisin sitten huomenna kaunis uusia ystäviäni varten, ja olihan se... no, ikävä kotikotikaupunkiin ja saunaan ja lämpöiseen suihkukaappiin. Täällä ei ole minkään sortin suihkukaappia vaan tuollainen syvennys vain, eli kylmähän siellä on. Käsisuihkua ei ole keksitty, ja mielenkiintoisesti kuumaa vettä saa, kun vääntää kylmävesihanan päälle. Onko se joku englantilainen juttu, että punainen väri tarkoittaa kylmää vettä ja sininen väri kuumaa vettä?

Olenko jo sanonut, että täällä on - yllätys yllätys - kylmä! Ulkona oli kyllä kiva +10 asteen lämpötila, mutta sisällä on aika jäätävää. Tänä yönä taidan mennä nukkumaan fleecetakki päällä ja parit villasukat jalassa. Perjantain ostoskeskusreissulla menee ostoslistan kärkeen kyllä lämmin torkkupeitto sekä kuumavesipullo!

Olen oikeasti valtavan väsynyt matkan jäljiltä, joten taidan tästä kuivatella tukkaa ja mennä sitten peiton alle nukkumaan. Mitä sitten, vaikka kello on täkäläistä aikaa vasta kohta puoli yhdeksän? Koetan seuraavalla kerralla selittää asioista vähän perusteellisemmin, ja kuviakin uudesta kodista ehdin toivottavasti huomenna napsimaan.

get to Canterbury... or die trying

Okei, nyt ymmärrän, miksi ne kv-osaston tyypit aina varoittelevat, että on hyvä idea aloittaa suunnittelemaan vaihto-opiskelua jo vuotta aikaisemmin. Kyse ei ole siitä, että ne paperihommat olisivat jotenkin erityisen vaikeita (eivät ne ole), tai että raha- ja asuntoasiat olisivat jotenkin ylitsepääsemättömiä (nekään eivät ole). Kyse on siitä, että on tarpeeksi aikaa treenata. Jos minä olisin vuosi sitten tiennyt olevani lähdössä vaihtoon tammikuussa 2011, ja jos olisin tiennyt, miten järkyttävän paljon laukkuni tulee painamaan, olisin kyllä takuuvarmasti viettänyt koko vuoden kuntosalilla pelottavien bodarien joukossa. Ikävä kyllä vaihto oli kuitenkin vielä vuosi sitten pelkkä kaukainen unelma, ja luultavasti elättelin myös jonkinlaisia suuruudenhulluja kuvitelmia lihasvoimistani, koska mulla ei käynyt missään välissä mielessäkään, että se matkalaukku voisi olla jotenkin vaikea raahata. Mutta arvatkaapa mitä? On se. Siinä (tai niissä, mulla on itse asiassa kaksi laukkua, yksi iso ja yksi pieni) on yhteensä tavaraa varmaan kahdenkymmenenneljän kilon edessä, ja kun yritän liikuttaa sitä... no, sanotaanko, että matkalaukku liikuttaa paljon todennäköisimmin mua kuin minä sitä. Ja kun miettii, että minä niskavammainen, äärimmäiset huonot hartia- ja selkälihakset omaava naisotus saan normaalisti migreenin jo siitä, että kannan puolen kilometrin verran kannettavaa tietokonetta... Auts, Laura, veikkaan, että aloitat puolivuotisesti saarivaltiossa melkoisella pääkivulla.

Nyt on kuitenkin kaikki tavarat pakattu. Suomi-villasukat, lääkearsenaali, kaikki lämpöiset vaatteet, serkulta saatu humoristinen opas saarivaltion kulttuuriin, paljon enemmän sukkia ja sukkahousuja kuin luultavasti edes käytän. Onnistuin jotenkin ihmeellisesti alittamaan lentoyhtiön painorajoitukset, joten pistin vielä viime tipassa pari pokkaria ja pari dvd:tä matkalaukkuun mukaan. Okei, ei ehkä niitä viisaimpia siirtoja kun ottaa huomioon, miten paljon se pahuksen laukku painoi jo valmiiksi... mutta toisaalta ulkomaille on paljon mukavampi lähteä, kun matkalaukusta löytyy Forrest Gump ja (500) Days of Summer!

Kävin äsken viimeistä kertää puoleen vuoteen saunassa. Ne oli itkuiset jäähyväiset; olisin luultavasti takertunut intohimoisesti kiukaaseen ja kieltäytynyt päästämästä irti, mutta ikävä kyllä kiukaan melkoisen tulikuuma lämpötila esti nekin aikeet. Nyt täytyy sitten kai vain tyytyä hyväksymään se tosiasia, että seuraavat puoli vuotta pitää selvitä ilman ihanaa saunaa tai edes erityisen hyvää suihkua - Englannin vesihanoista kun tulee luultavasti ainoastaan tulikuumaa vettä toiselle varpaalle ja jääkylmää vettä toiselle varpaalle.

Ei, vakavissaan, sauna on näin etukäteen ajateltuna yksi niistä asioista, joita tulee todennäköisimmin ikävä. Jos jätetään laskematta kaikki ilmiselvät asiat kuten perhe ja ystävät ja molemmat kodit, niin kyllähän siinä silti jää aika monta asiaa, joita jää kaipaamaan. Se sauna. Vaasan ruispalat. Pinaattikeitto. Täysjyväleipä. Suomen kieli. Kyllä, tykkään puhua englantia - ja siinä kielessä on vielä se hyvä puoli, että jostain syystä olen paljon sosiaalisempi englanniksi kuin suomeksi! - mutta varmasti tulee jossain vaiheessa sellainen olo, että olisi mukava ihan vain istua alas ja valittaa jollekulle ihan kunnolla suomeksi. Äidinkieli on kuitenkin aina oma äidinkieli. Ja suomeksi on ihan okei olla vähän vähemmän muodollinen ja epäkohtelias. Henkilökohtaisesti sanottuna en ole ikinä ymmärtänyt, miksi ihmeessä englantilaiset vaivautuvat edes kysymään, mitä kuuluu, kun ei se rehellinen vastaus kuitenkaan kiinnosta...

Olen etukäteenikävöijä. Nyt kun on reissuun aikaa enää pari päivää, mielessä pyörii lähinnä, että miten rankkaa lähteminen on ja mitä kaikkea tulee ikävä. Okei, ajattelen kyllä aina siinä viiden minuutin välein, että jeij, kohta olen Englannissa! Hyvästi pakkanen, tervetuloa lampaat ja Waterstone's! Mutta silti, tällä hetkellä on aika pessimistinen ja jännittynyt ja ankea olo, paniikista nyt puhumattakaan. Toisaalta on lohduttavaa tietää, että yleensä ikäväni menee ohi aika lailla sillä sekunnilla kun siirryn yhdestä paikasta seuraavaan. Paniikki tuskin menee ohi ennen kuin olen laskeutunut Lontooseen, mutta minkäs teet. Olen valtavan lentopelkoinen ihminen, ja tällä hetkellä tuntuu siltä, että jännitän eniten juuri lentämistä. En ole vielä ehtinyt erityisemmin edes miettiä, että mitä teen sitten kun olen laskeutunut Heathrow'lle. Tiedostan kyllä hämärästi, että sitten pitäisi löytää yksi bussi, joka vie toiselle bussille, joka vie sille viimeiselle bussille, mutta yksityiskohdat - ei, ei, keskittymiskyky ei riitä vielä sinne asti. Sen sijaan ahdistun lähinnä siitä, että joudun viettämään kolme tuntia yksin lentokoneessa, ja että voin kuolla joka sekunti. Tällä hetkellä olen aika lailla vakuuttunut siitä, että lentokone putoaa ja minä päädyn jonnekin autiolle saarella savuhirviöiden ja mystisten bunkkerien keskelle. Oi voi, toivotaan vain, että Jack ei ole siellä. Ja että Dominic Monaghan ei ole vielä kuollut bunkkerissa veden alla.

Vakavissaan, ylihuomisesta taitaa tulla aika pahuksen rankka päivä. Pelottavaa lentomatkailua, eksynyttä Lontoossa vaeltelua, painavia laukkuja ja monta tuntia istumista. Mutta koetan ajatella, että sitten kun olen perillä ja uudessa paikassa, olen valtavan innoissani ja kaikki on sen arvoista. Siihen asti koetan olla hirveästi ajattelematta koko juttua. Se on itse asiassa paljon helpompaa kuin luulisi - kirjoittamisharrastuksessa on se hyvä puoli, että siihen pystyy uppoutumaan niin tehokkaasti, että ulkomaailma unohtuu.

Stay tuned - seuraavassa osassa Laura on saapunut Canterburyyn... tai kuollut yrityksessä.