Neljättä päivää Englannissa, ja ainakin tähän mennessä voin sanoa, että olen nauttinut täällä olemisesta. Vielä ei ole oikeastaan alkanut tuntua siltä kuin olisi ulkomailla - en tiedä, ehkä odotin jotain dramaattisempaa ulkopuolisuuden tai koti-ikävän tunnetta, mutta lähinnä toistaiseksi tuntuu siltä kuin olisi jossakin uudessa paikassa. Voi kyllä olla, että koti-ikävä ja yksinäisyyden tunne iskee vielä kunhan nyt ehtii vähän rauhoittua - edelliset pari päivää on olleet niin hullunmyllyä, ettei siinä ole paljon ehtinyt ajattelemaan.
Ensimmäinen kokonainen päivä täällä oli siis torstai. Koko päivä oli tosi kiireistä - aamusta iltaan erilaisia infotilaisuuksia, kampuskierroksia ja tervetuliaistilaisuuksia. Loppujen lopuksi koko juttu meni yllättävän helposti. En tiedä, odotin kai enemmän ongelmia. Kotona Tampereella ollessa tuutoroin vaihto-oppilaita tänä syksynä, ja tuutoroitavat saksalaiset varoittelivat monta kertaa, että Erasmus-vaihdossa on aina ongelmia, kursseja pitää vaihtaa ja paperit hukkuvat jne. Mulla on kuitenkin ollut tähän asti todella helppoa. Kun torstaiaamuna menin rekisteröitymään ja hakemaan opiskelijakorttia, ei siinä ollut mitään ihmeitä - tiskin takana istuva nainen vain totesi, että kaikki kunnossa ja pidä hauskaa Canterburyssä. Kiitos, niin kyllä aionkin! Muita papereita ei olekaan tarvinnut täyttää, kurssit ovat kunnossa ja kaikki on hyvin. Odotan vieläkin, että se toinen kenkä tippuu, tähän asti tämä on ollut melkein liiankin helppoa. Kavereitakin on alkanut löytyä. Ensimmäinen päivä sujui vielä kaikkien osalta vähän ujoissa tunnelmissa, mutta illalla oli New Year's Dinner vaihto-opiskelijoille, ja siellä alettiin sitten tutustua toisiimme. Siellä tuli myös ensimmäistä kertaa sellainen olo, että oikeasti on Englannissa. Syötiin kolmen ruokalajin illallinen vanhannäköisessä kivisessä salissa kelttiläistä musiikkia soittava bändi taustalla, ja aterian jälkeen tanssittiin vanhoja englantilaisia kansantansseja. Hauska ilta? Check.
Hauskaa oli eilenkin eli perjantaina. Eilisen aamun kaikki vaihtarit taisivat kärvistellä nälissään, koska puolenpäivän aikaan yliopisto tarjosi meille ilmaisen italialaistyylisen buffetlounaan, ja totta kai nälkää piti säästellä sinne, kun kerran oli ilmaista ruokaa tarjolla! Ruoan jälkeen meidät kuljetettiin ostoksille täkäläiseen tavarataloon nimeltä Asda. Oli ihanaa päästä viimein ostamaan jotakin omia juttuja! Olisin voinut ostaa paljon enemmänkin, mutta koska käsiä oli kantamassa vain rajallinen määrä, ostin vain välttämättömät - pikkujuttuja niin kuin shampoota, hoitoainetta ja saippuaa, ja vähän isompia juttuja, kuten tyynyn, pyyhkeitä, torkkupeiton ja kuumavesipullon. (Kyllä, huone on edelleen kylmä, vaikka patteri onkin hetkittäin osoittanut joitakin elonmerkkejä.) Eilen käytiin muuten pienellä porukalla myös Bishop's Finger-nimisessä pubissa Canterburyn keskustassa. Matkassa oli mukana kaksi amerikkalaista, kaksi suomalaista, tanskalainen ja saksalainen, ja juttu lensi eri maiden politiikasta komeisiin brittiläisiin miehiin. Ai niin, ja olenko jo sanonut, miten paljon pidän englantilaisista pubeista? No, tykkään. Kovasti.
Tänään en olekaan saanut aikaan mitään erikoista. Hieman venyneen aamun jälkeen lähdin kaupungille kamera matkassa ja serkun tekemä Canterbury-apukartta taskussa. Jännitin vähän, että miten osaan kaupungille, mutta bussin löytäminen olikin yllättävän helppoa, samoin kaupungilla navigoiminen. Canterbury on tavattoman kaunis kaupunki! Toivottavasti saan pian valokuvia nettiin, koska sanat eivät riitä kertomaan, miten kaunis kaupunki on. Englantilaiset talot ovat valtavan söpöjä, samoin kaikki kapeat kadut ja vanhat rakennukset ja ja ja... Kaikki on aivan valtavan söpöä! (Itse asiassa "söpö" taitaa olla täällä useimmin toistettu sana aika monella kielellä.) Löysin vaivatta tieni Waterstone'sille ja HMV:lle, ja kävinpä katsomassa sitä kuuluisaa katedraaliakin, sinne kun pääsi yllättäen Kentin opiskelijakortilla ilmaiseksi. Eivät ne turhaan kehu sitä katedraalia upeaksi! Kiertelin siellä varmaan puolitoista tuntia kaikessa rauhassa ja katselin paikkoja. Opastetusta kierroksesta saisi varmasti vielä enemmän irti, mutta osasin kyllä nauttia nytkin kaikista kauniista yksityiskohdista ja historianpalasista. Ruokakaupassa kävin myös. Onnistuin ostamaan jopa jotakin ruokaa, vaikka osa hyllyjen valikoimista kovin erilaisia onkin. Eniten totta kai surettaa ruisleivän puute, mutta onneksi leipähyllyltä löytyi sentään moniviljapaahtoleipää, joka on parempaa kuin ei mikään. Leivänpäällysteiden suhteen olen vielä ihan pihalla, joten toistaiseksi leivälläni on vain margariinia ja juustoa. Rasvattoman jogurtin löytäminen osoittautui todella vaikeaksi, ja hyvänmakuisen rasvattoman jogurtin löytäminen taitaa olla vielä vaikeampaa...
Tapasin muuten viimein pari kappaletta kämppäkavereistani. Naapurihuoneessa asustaa saksalainen tyttö, joka ainakin näin muutaman ekan kohtaamisen perusteella vaikuttaa tosi herttaiselta ja mukavalta tyypiltä. Plussaa on myös se, että meillä on joitakin kursseja yhdessä - voin kävellä sen perässä luentosaliin, niin en ehkä eksy matkalla! Alakerrassa asuu espanjalainen poika, jonka nimeä en osaa kirjoittaa enkä ääntää - siihen viittaan siis tästä eteenpäin nimellä "se espanjalainen poika". Näiltä kahdelta olen kuullut, että lisäksi talossa asustaa toinenkin suomalainen tyttö, jonka olisi tarkoitus saapua tänään, sekä brittiläinen poika, joka luultavasti saapuu joskus. Tänään illalla olisi tarkoitus pitää talon asukkaiden kesken jonkinlainen tervetuliaisillanvietto, joten ehkä tämä tästä. Toistaiseksi tuntuu kyllä siltä, että ihmisiin on ollut todella helppo tutustua, sen kun avaa suunsa. Ihmiset ovat kuitenkin tosi kiinnostuneita tutustumaan toisiinsa, ja toisaalta tuntuu, että olen itsekin ehkä vähän sosiaalisempi englanninkielellä, tiedä sitten miksi.
Musta ei muuten vieläkään tunnu siltä, että asuisin Englannissa tai puhuisin englantia. Kieli on sujunut alusta asti ihan luonnostaan, ehkä siksi, että sitä tuli käytettyä niin paljon yliopistossa Tampereella. On tavallaan paljon helpompaa olla vieraassa maassa, kun ei kuitenkaan ole juurikaan minkäänlaista kielimuuria välissä - osaan ilmaista itseäni suurimmaksi osaksi hyvin, ja olen tähän asti ymmärtänyt myös vaivatta kaiken, mitä sanotaan. Jos ei heti ensimmäisellä kerralla saa selvää, niin sitten totta kai kysytään nousevalla intonaationalla, että "sorry?" Saanpahan samalla tarpeellista intonaatioharjoitusta.
Toivottavasti saan pian nettiin kuvia kampuksesta. Omasta huoneesta mulla ei ole vielä kuvia, koska olen ollut niin kiireinen, väsynyt, laiska ja särkyinen, että en ole ehtinyt purkamaan tavaroitani... huone on siis tällä hetkellä järkyttävä kaaos. (Anteeksi, äiti! Lupaan, että heti tämän blogikirjoituksen jälkeen laitan tavarat paikalleen.) Kampuksella olen kuitenkin kuvaillut jo aika paljon. Olin ehkä vähän yllättynyt siitä, miten metsän keskellä tämä paikka on. Enkä siis tarkoita mitenkään negatiivisessa mielessä, vaan täällä on todella kaunista. Täällä on puita ja pensaita, joissa on lehtiä jo nyt tammikuussa, nurmikko on suurimmaksi osaksi vihreää, ja joka puolella on söpöjä pikku kävelyteitä ja polkuja. Olen paikantanut jännännäköisen puskan, jota epäilen piikkipaatsamaksi, ja paljon puskia, joita en osaa epäillä yhtään miksikään. Eläimiä täällä näkee myös. Muutamassa päivässä olen nähnyt enemmän jäniksiä / kaneja / pupuasioita kuin Suomessa näkee vuodessa; välillä tuntuu siltä, että niitä hyppii joka kulman takana. Oravia on näkynyt paljon myös. Ne eivät muuten eroa suomalaisista oravista, mutta painoa ja kokoa niillä tuntuu olevan paljon enemmän... Viimeisimpänä näin tänään bussipysäkillä sinisorsia. Eeeh?
Toinen yllättävä asia on ollut se, että me eurooppalaiset ollaan näin tammikuussa saapuneiden vaihtarien joukossa surkea vähemmistö. Ainakin puolet joukosta taitaa olla amerikkalaisia. Hong Kongista on myös paljon väkeä, ja sitten ollaan me vähäiset eurooppalaiset, ehkä siinä kymmenen ihmisen paikkeilla. Olen kyllä vähän yllättynyt, mutta en varsinaisesti pettynyt - syksyllä tulleiden vaihtarien joukossa on varmasti enemmän eurooppalaisia, ja kyllä mun mielestä amerikkalaistenkin kanssa keskusteleminen on todella mielenkiintoista. Jotkut amerikkalaiset tosin näyttävät lähinnä viihtyvän omassa porukassaan, mutta toiset ovat onneksi vähän ulospäinsuuntautuneempia, ja olen jo tavannut muutaman tosi mukavan tyypin. Amerikkalaisissa hämmentävintä on ehkä näin suomalaisnäkökulmasta se, miten avoimia ja välittömiä ne tuntuvat olevan. Toisaalta se on hienoa, koska sellaisessa seurassa omakin varautuneisuus kaikkoaa nopeasti. Hong Kongin väkeen en ole vielä saanut mitään kontaktia, ne tuntuvat oikeasti haluavan olla vain omassa porukassaan, en ole vielä kuullut yhdenkään sanovan sanaakaan englanniksi. Mutta mikäs siinä, jos ei halua Englannissa englantia puhua.
Täällä kampuksella ollaan muuten pakkomielteisiä tulipalojen suhteen. Joka puolella on varoituksia tulipalosta, ohjeita tulipalon varalle, tietoja varauloskäynneistä, tietoja palo-ovista, jotka on pidettävä suljettuna... Itse asiassa olen tullut siihen tulokseen, että jokaikinen ovi täällä on palo-ovi, joka on pidettävä suljettuna - yliopiston väki selviäisi paljon vähemmillä tarroilla, jos tyytyisi merkitsemään vain ne harvat ovet, jotka ei ole palo-ovia. Kun tulin keskiviikkona bussilla Canterburyyn, bussikuski ilmoitti ennen lähtöä, että jos jostain syystä tarvitsee evakuoida bussi, niin tuolta, tuolta ja tuolta pääsee ulos. Sama juttu on yliopiston yhteisissä tilaisuuksissa. Esimerkiksi torstaina ennen tervetuliaisaterian alkua joku yliopiston tyyppi piti meille tervetuliaispuheen, jonka lopussa mainitsi, että jos nyt sattuu tulemaan tulipalo niin uloskäynnit ovat tuolla... Että hyvää ruokahalua siinä sitten vain.
Onhan täällä ollut hienoa. Rakastan näitä maisemia ja brittiaksentilla puhuvia ihmisiä ja sitä, miten kaikki on lovely, ja miten kaikki ihmiset on joko sweetheart, darling tai love (jos ne olisivat suomalaisia niin ahdistuisin), ja sitä, miten eri kansalaisuuksista huolimatta yhteisiä puheenaiheita kyllä löytyy vaihtarien kesken (esim. skottiaksentin ihanuus tuntuu olevan universaali ilmiö!) ja miten kärsivällisiä kaikki ovat ulkomaalaisia kohtaan. Rakastan kuumavesipulloani ja Union Jackin väreillä varustettua torkkupeittoani ja Waterstone'sia ja sitä, miten kaikki on niin uutta, mutta mikään ei ole vielä tuntunut vaikealta tai pelottavalta. Toivotaan vain, että tämä olotila jatkuisi. Yliopiston vaihtoasiantuntijat varoittelevat kyllä, että alkuihastuksen jälkeen voi iskeä depressio, mutta mitä siitä? Sitten käperrytään se ihana kuumavesipullo kainalossa sen ihanan torkkupeiton alle ja itketään. Ja voisi niitä pahempiakin alkuja olla. Nyt sentään olen jo saanut kämpän, ja netti ja puhelinyhteydet toimivat, ja olen myös saanut jo uusia kivoja tuttavuuksia, joten kyllä mie vain luulen, että tämä lähtee tästä sujumaan. Ja kun ajattelee, että vielä muutama päivä sitten lähteminen pelotti niin kovasti!
Seuraavassa numerossa: Lauran seikkailut kaasuhellan kanssa.
Pöö.
VastaaPoista