ahkeraa opiskelua ja häiriötekijöitä

Nyt on virallisesti viikko saarivaltiossa täynnä. Tai itse asiassahan se oli jo eilen noin kello yhdeksän aamulla, mutta mitä sitä turhia pilkkua viilaamaan. Olen edelleen elossa, olen edelleen onnellinen, enkä ole pahemmin potenut koti-ikävää tai Suomi-ikävää. Mulla on englantilainen puhelin, olen löytänyt alkeellisen kampussuuntavaiston ja oppinut lukemaan bussikarttaa. Hyvin, hyvin menee yhä vain.

Opiskelu alkoi tällä viikolla. Maanantaina mieli oli sen takia aika maassa. Olin ollut käytännöllisesti katsoen lomalla joulukuun alusta lähtien, ja kyllähän se aika rankalta tuntuu, kun ihana puolentoista kuukauden loma päättyy jonkun niin typerän asian kuin opiskelu vuoksi! Entisestään opiskelumasennusta lisäsi se, että ihka ensimmäisen englantilaisen luentoni luennoitsija oli itserakas kusipää, joka sai tunnin aikana Laura-paran melko lailla vakuuttumaan siitä, että kaikki englantilaiset luennoitsijat ovat itserakkaita kusipäitä, ja että olen auttamatta väärässä paikassa. Toisen luennon luennoitsija oli sitten onneksi jo paljon mukavampi (ja aihe mielenkiintoisempi, kyllä terrorismi ja ydinaseet päihittävät tylsän YK:n mennen tullen... oppiaineena siis). Silti, ensimmäinen päivä meni aika lailla apaattisissa merkeissä, jostain syystä väsytti kovasti (taisin sittenkin jännittää vähän, vaikka kyseessä olikin vain pari pahaista luentoa) ja pelkkä vilkaisu kurssien reading listeihin sai masentumaan entisestään. Täällä siis saa lukea paljon kirjoja ja artikkeleita. Ajattelin kyllä etukäteen (siinä kiireisimmässä vaiheessa syksyä, kun kaikki tutkielmat ja esseet ja käännöstehtävät kaatui niskaan), että sitten olen onnellinen kun pääsen Englantiin eikä tarvitse tehdä mitään muuta kuin lukea. Sitten kun aloin lukea niitä tekstejä, olinkin jo vähemmän onnellinen. Akateemiset tekstit ovat puuduttavan tylsiä! Parin ensimmäisen tekstin jälkeen teki lähinnä mieli itkeä, erota yliopistosta ja mennä anelemaan töitä jostakin pubista.

Onneksi olen oppinut ymmärtämään ja käsittelemään omia mielialojani vähän paremmin kuin joskus aiemmin. Se kaikkein epävakaisin Laura olisi oikeasti masentunut etukäteisstressin alle, mutta tämä Tasaisempi Laura (aavemaista, minä ja tasainen ei sovita samaan lauseeseen) totesi rauhallisesti, että on paras laittaa kirjat sivuun, viettää ilta ajattelematta koko asiaa ja katsoa seuraavana päivänä uudestaan. Joten lähdin kämppiksen kyydillä ASDA:an (aiheesta lisää myöhemmin), katsoin pari jaksoa Teho-osastoa (tervetuliaislahja minulta minulle) ja nukuin mukavat 12 tunnin yöunet - ja oho, seuraavana päivänä oli heti paljon parempi päivä! Tähän mennessä olen tullut jo siihen tulokseen, että ei tämä niin kamalaa olekaan kuin ensimmäisenä päivänä tuntui. Kaikki luennoitsijat ja TA:t (teacher's assistant, vetävät mun seminaariryhmiä) sitä yhtä lukuunottamatta ovat olleet oikein mukavia, eikä ne pakollisen luettavan listatkaan niin pitkiä ole - niin kauan kuin hoitaa vaan ne pakolliset luettavat, eikä yritäkään kahlata läpi sitä koko suositeltujen luettavien listaa... Tuskin professorit sitä odottavatkaan - eivät ne nyt tosissaan voi olettaa, että jollakulla on aikaa lukea viikossa 20 eri tekstiä ihan vain yhtä oppiainetta kohti! Mullahan näitä oppiaineita on siis neljä - International Organization: The UN System, US Foreign Policy, US and Latin America ja Introduction to Strategic Studies. Tähän asti ainoa, joka on vaikuttanut yhtään tylsältä oli tuo on UN System. Ja sehän oli siis professorin vika.

Koulua on täällä kahdeksan tuntia viikossa. Jokaisesta kurssista on yksi tunnin mittainen luento ja sitten yksi tunnin mittainen seminaari. Varsinaista opetusta ei siis hirveästi ole, mutta noihin lukulistoihin saisi kyllä menemään aikaa niin paljon kun vain huvittaa. Kiitettävän ahkerasti olen tähän asti jaksanut vielä noita juttuja lukea. Lähinnä ärsyttää se, että kirjastossa pitää ravata niin usein. Monia kirjoja suositellaan täällä ostettavaksi, mutta akateemiset teokset ei ole varsinaisesti niitä halvimpia, joten koetan selvitä ihan vain kirjaston avulla, vaikka se tarkoittaakin sitä, että siellä vietetään paljon aikaa. Suurin osa seminaarissa käytettävistä kirjoista on sijoitettu Templeman Libraryn Core-Text Collectioniin, missä siis kirjoilla on lyhyet laina-ajat. Pisimmät Core-Text Collectionin laina-ajat ovat viikon mittaisia, sitten löytyy kolmen päivän lainoja, kahden päivän lainoja, päivän lainoja... ihan kuin joku olisi maininnut jotain kahden tunnin mittaisestakin laina-ajasta? Kirjoista saa myös kopioida sivuja hintaan 5 p / aukeama. (Sivuhuomautus: olen vihdoin alkanut tajuta näistä brittiläisistä kolikoista jotakin! Enää ei tarvitse olla niin nolostunut aina kun yrittää maksaa jotakin kolikoilla ja ihmettelee, että mikäs näistä olikaan punta...) Kopiointisysteemi olisi kyllä kätevä heti kun viitsin mennä kysymään kirjastotäteiltä, että mitenkäs sitä kopiointikonetta käytetään. On aika rasittavaa ravata joka päivä kirjasto-Park Wood-väliä painava kassillinen kirjoja matkassa. Lauran niskat eivät tykkää yhtään.

Ensimmäiset seminaarit olivat tänään. Jännitin seminaareja aika paljon - mietin, että kuinka akateemiselta siellä pitää kuulostaa, kun itse en ole kuitenkaan vielä kovin vahvoilla englannin sivistyssanojen kanssa. Onneksi ainakaan tänään ei homma vielä vaikuttanut kovin ryppyotsaiselta, vaan periaatteessa kyse on keskustelusta ja mielipiteiden ilmaisemisesta. Jännitin siis ehkä tätä(kin) juttua vähän turhaan. Lisäksi kahden ensimmäisen seminaariryhmän kanssa kävi tuuri, olen kummassakin ryhmässä ainoa ulkomaalainen. Kyllähän siinä on vähän lisäpaineita, kun kaikki mua lukuunottamatta puhuvat englantia äidinkielenään, mutta toisaalta pidän haasteista. Oma kielitaito kehittyy paljon nopeammin natiivien kuin vaihto-oppilaiden seurassa.

Olen kyllä huomannut, että yksi juttu täällä vaikeuttaa opiskelemista kovasti: komeat miehet. Joo, naurakaa vain siellä ruudun toisella puolella (tiedän muutaman lukijan, jotka nauravat varmasti), mutta kun näin asia nyt vain on. Jostain kumman syystä Englannissa nyt vain tuntuu olevan tilastollisesti komeampaa väkeä kuin Suomessa. Olen miettinyt, voisiko sillä olla jotakin tekemistä vaatetuksen ja ulkonäön kanssa? Keskimääräisesti tuntuu siltä, että ihmiset (ne kaksilahkeiset) ehkä näkevät täällä vähän enemmän vaivaa ulkonäkönsä suhteen kuin Suomessa. Vielä en ole törmännyt yhteenkään tyyppiin siinä suomalaisille amiksille vähän liiankin tyypillisessä lenkkarit-farkut-lippalakki-ensemblessä. Nyt kun sitä miettii, niin en ole törmännyt myöskään yhteenkään hevariin. No joo, oli syy mikä tahansa (ja ehkä se syy on yksinkertaisesti psykologinen ja Lauran korvien välissä) huomiokyvyllä on välillä tapana vähän harhailla. Otetaan nyt vaikka esimerkiksi maanantain Introduction to Strategic Studies-luento. Luennolla on noin 50 ihmistä, joista minun lisäksi kaksi taisi olla tyttöjä. En tiedä, mitä niin miehekästi sodissa, rauhanturvaamisessa, terrorismissa, ydinaseissa ja muussa mukavassa on olevinaan, mutta siellä sitä ollaan, Lumikkina ylikasvuisen kääpiölauman keskellä. Ja tilastollisesti katsottuna hyvin moni siitä ylikasvuisesta kääpiölaumasta on ilo silmälle. Keskittymiskyky, mihin katosit? Joo, tai miten olisi tämän päivän US and Latin America-seminaari? Yhdysvaltojen ja Etelä-Amerikan suhteet on kyllä oikein mielenkiintoinen asia, mutta vähintään yhtä mielenkiintoinen asia on seminaarin hyvännäköinen teacher's assistant. Äiti, en tule enää ikinä kotiin!

Okei, siirrytäänpä nyt vähemmän hyvännäköisiin aiheisiin ennen kuin perheenjäsenet Suomessa saavat sydänkohtauksen. Tänään seminaareissa sai esitellä itseään oikealle, vasemmalle ja keskelle, ja hieman järkyttyneenä tajusin, että esittelen itseni jo ihan sujuvasti Lauraksi, englantilaisittain äännettynä. Kamalaa. Tuntuu siltä kuin olisin hävinnyt jonkin taistelun. En tykkää yhtään siitä, että nimeni äännetään englantilaisittain - mutta minkäs teet, kun Laura suomalaisena versiona tuntuu olevan niin vaikea ääntää? Kämppäkavereilta se onneksi luonnistuu, mutta yliopiston henkilökunnalle olen poikkeuksetta Laura, samoin monille muille vaihtareille. Olen tutustunut muutamiin amerikkalaisiin, ja niiden kanssa turhautti kyllä se, ettei ääntämisestä tullut yhtään mitään. Toistin nimeni suomalaisena versiona miljoona kertaa ja seurasin sivusta, miten amerikkalaiset suurin piirtein tukehtuivat kieleensä yrittäessään saada pientä lyhyttä nimeäni äännettyä, kunnes lopulta tultiin siihen tulokseen, että ne kyllä ne voi sanoa sen ulkomaalaisenakin versiona. Ja nyt olen näköjään jo antanut sen verran periksi, että en edes yritä esitellä itseäni suomalaisittain. Ainakin sillä tavalla välttää pakollisen mistä-ihmeestä-sinä-olet-kotoisin-ja-miten-sun-nimi-kirjoitetaan-keskustelun.

Mitäs muuta. Suoritin eilen koevierailun kampuksen yökerhoon. Kampushan on siis kuin pieni kaupunki - löytyy pubeja, baareja, leffateatteri, ruokakauppoja, vaatekauppa, kirjakauppa... Tosiasia taitaa olla, että kampukselta ei ole pakko lähteä koko vuonna minnekään, jos ei halua. Itse tykkään kyllä käydä keskustassa, siellä on niin valtavan kaunista, vaikka keskusta ei kokonsa puolesta mitenkään iso olekaan. Ja keskustan ruokakaupoissa on halvemmat hinnat ja enemmän valikoimaa. Mutta siis, joo, takaisin siihen yökerhoasiaan. Jos joku olisi sanonut mulle, että kampuksen baariin joutuisi jonottamaan tunnin, olisin nauranut niille päin naamaa. Mutta niin vain jonotettiin tunnin verran. Ja sitten jonotettiin narikkaan. Ja sitten jonotettiin vessaan. Baaritiskille ei viitsitty enää jonottaa. Vaikea ajatella, minkä vuoksi kaikki halusivat sinne niin kovasti, omasta mielestäni musiikki ei ollut mitenkään erikoista eikä baari muutenkaan miten kummoinen. Tanssilattialla oli kuitenkin tungosta. Sanoisin, että oli ihana päästä tanssimaan ensimmäistä kertaa pariin kuukauteen, mutta en tiedä, voiko sitä oikeastaan laskea tanssimiseksi - pikemminkin se oli ehkä rytmistä huojumista ja kyynärpäiden käyttämistä? Mutta hauskaa oli. Ja se, mitä ne sanovat brittien vähäpukeisuudesta, pitää kyllä paikkaansa. Kämppäkaverien kanssa olimme äimänä baarijonossa. Lämpötila oli siihen aikaan illasta luultavasti aika lähellä nollaa ja jonossa tosiaan seisottiin tunnin verran, mutta paikalliset tytöt seisoivat siitä huolimatta jonossa pelkät pienet mekot päällä. Ilman takkia. Ilman lapasia. Ilman kaunaliinaa. Minä farkuissa ja t-paidassa tunsin oloni suorastaan ylipukeutuneeksi, ja säälin kovasti englantilaisparkoja.

Nyt täällä vietetään hyvin väsynyttä torstai-iltaa. Takana viehättävät kuuden tunnin yöunet ja ahkeraa opiskelua, ja vielä pitäisi lukea vähän artikkeleita huomista seminaaria varten. Englanti vaikenee tältä illalta.