there's only now, there's only here

Huh, kello on jo yksitoista illalla - se siitä aikaisesta nukkumaanmenosta. Yritin ihan oikeasti ryömiä peiton alle ennen yhtätoista, koska huomenna pitää pompata ylös sängystä paljon aikaisemmin kuin haluaisin, olen nimittäin melko varma siitä, että siivooja tulee paljon enemmän Lauran Optimaalista Heräämisajankohtaa. Ihan niin, siivooja. Now how cool is that, amerikkalaisia lainatakseni. Joka maanantai täällä käy kiva siivousihminen putsaamassa meidän käytävät, keittiön ja kylppärit, niin että me laiskat opiskelijat voidaan viettää hygieenista elämää. Onneksi - en ikinä jaksaisi siivota koko kämppää ominpäin, minä kun tunnetusti olen aina joka kämpässä se siivousintoisin ihminen, vaikka mut kasvattaneet henkilöt eivät olekaan sitä yleensä uskoa.

Joka tapauksessa ajattelin käyttää siivoojaherätyksen hyödyksi ja lähteä aikaisin aamulla käymään keskustassa ruokakaupassa. Oikeastaan oli tarkoitus mennä jo tänään, mutta sitten jotenkin tänään vain oli Sellainen Päivä, Jolloin Ei Saa Mitään Aikaiseksi. En tiedä, taisin vain olla väsynyt. Perjantain ja lauantain välisen yön lyhyet yöunet ja lauantainen Doverin-reissu imi aika lailla mehut, tänään teki aika lailla mieli vain istua sängyllä ja tuijottaa tyhjyyteen. Sain sentään siivottua huoneen, mikä on ollut tavoitteeni jo monta päivää. Pyykkiä en sen sijaan saanut vieläkään pestyä. Pesuaineen kyllä sain (luulen, että se on tarkoitettu vaatteiden pesuun - en kyllä ole ihan varma), mutta desimittaa ei löytynyt mistään, ja kun olen kerran vieraassa maassa ja potentiaalisesti vihamielisten ja rasististen pyykkikoneiden keskellä, haluan ainakin varmistua siitä, että osaan mitata oikean määrän ainetta pesukoneeseen. Muutenkin pyykkitupa oli tänään täynnä (henkinen muistio itselle: älä koskaan yritä pestä pyykkiä viikonloppuna) joten vaatteiden kutistaminen, pesukoneen räjäyttäminen ja tulvan aiheuttaminen saavat odottaa huomiseen. Tai tiistaihin. On mulla vielä muutama paita jäljellä, joten ehkä tästä selvitään.

Täällä kyllä voisi oikeasti nukkua kaksitoista tuntia päivässä. Vaikka kulttuurishokkia ei olekaan vielä näkynyt, arki on kuitenkin tavallaan rankempaa kuin kotona, pitää skarpata ja keskittyä jatkuvasti, ja edes sellaiset pikkuasiat kuin pyykinpesu tai ruoanlaitto eivät ole yksinkertaisia niin kuin Suomessa. Kotona meidän kämpässä on pyykkikone, joten sinne voi periaatteessa viskata vaatteensa ihan milloin haluaa, kun taas täällä pyykkitupa on toisessa rakennuksessa, pyykinpeseminen maksaa ja kaiken lisäksi pyykkikone on suoraan avaruusajalta, joten pitää huolehtia sellaisistakin pikkuasioista kuin pyykkituvan potentiaalinen räjähdys Lauran tietämättömyyden johdosta. Ruoanlaittokin on rankkaa, kun on se pahuksen kaasuhella. Juttelin tänään kaverini englantilaisen kämppiksen kanssa kaasuhellapaniikistani ja siitä, miten alan vihdoin päästä yli kammostani ja uskoa, että ei se laite räjähdä, vaikka en tuijottaisikaan sitä hysteerisenä joka sekunti. Vastaukseksi tämä herra Englantilainen kertoi omistavansa kaverin, joka oli onnistunut räjäyttämään koko keittiönsä syksyllä laittaessaan ruokaa. Eeh, positiivista.

Kielen kanssakin pitää skarpata, vaikka sitä ei aktiivisesti huomaakaan. Normaali keskustelu sujuu enimmäkseen hyvin, ja kuulumisia voi vaihtaa luontevasti ilman että itse edes kiinnittää huomiota siihen tosiasiaan, että puhuu englantia. Silti ihmisten puhetta pitää kuunnella paljon tarkkaavaisemmin kuin Suomessa, etenkin natiivien puheesta on välillä vaikeaa saada selvää. Kyllä kai sitä itsekin jotenkin keskittyy puhumiseen enemmän, vaikka sitä ei yleensä huomaakaan. Eilen kuitenkin olin niin kuolemanväsynyt, että rupesin yhdessä vaiheessa puhumaan amerikkalaiselle tytölle suomea ilman, että itse edes huomasin sitä. Meni muutama lause, ja sitten tajusin, että tyttö katsoo mua kuin olisin tullut hulluksi, eikä ymmärrä sanaakaan siitä, mitä olen juuri sanonut. Jälkeenpäin nauratti.

Nyt kun kielistä puhutaan, niin täytyy todeta, että cheers on luultavasti englanninkielen mystisin sana. Luulin, että sitä käytetään lähinnä skoolausmerkityksessä, ja olin tietoinen myös siitä, että cheers voi olla jotakin, mitä huikataan myös erotuksessa, siis merkityksessä see you tai bye, mutta täällä tuntuu vähän siltä, että sanaa käytetään kaikkialla. Pari ensimmäistä kertaa olin ihan äimänä, kun kiitin kaupassa myyjää ja se heitti takaisin, että cheers. En voinut olla miettimättä, että mikä merkitys siinä oli - cheers niin kuin ole hyvä, niin kuin kiitos, niin kuin nähdään, vai kenties niin kuin "olet opiskelija ja skoolaat joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin, joten skool vain jo etukäteen"? Sittemmin olen lakannut ihmettelemästä sitä ja koettanut hyväksyä sen tosiasian, että cheers voi tarkoittaa oikeastaan melkein mitä vain. Että cheers vain sinne kotipuoleen.

Tänään oli muuten yksi Englannin tähän asti hauskimmista kokemuksista, nimittäin pub quiz. Olen koti-Suomessakin addiktoitunut tietokilpailuihin, ja Seura-lehden tietokilpailun tekeminen on meidän perheessä jo suuresti odotettu Tapahtuma. Siksi olinkin innoissani kun hoksasin, että täällä oikeastaan joka pubissa järjestetään tietokilpailuja viikoittain. Kampuksen Woody's-pubissa tietovisailta on sunnuntai, ja onneksi sain lauman kavereita ottamaan osaa mun kanssa. Tietovisailu oli valtavan hauskaa! Tämän päivän visassa oli neljä osiota: 1) Biisintunnistusosio, jossa soitettiin pätkä jonkun laulun alusta, ja piti tunnistaa laulu ja esittäjä, 2) osio nimeltä katastrofit, jossa kysyttiin kysymyksiä liittyen erilaisiin luonnonkatastrofeihin ja kuuluisiin onnettomuuksiin, 3) hyödytön yleistieto-osio ja 4) kreikkalainen mytologia. Kuulemma nämä osiot vaihtelevat joka viikko, joten koskaan ei voi tietää, että mitä aihetta siellä testataan tänään. Meillä meni hienosti. Joukkue James & the Foreigners keräsi hurjat viisikymmentä ja puoli pistettä (puolikas tuli siitä, että kirjoitettiin Kerberos suomalaisittain eikä englantilaisittain, mokomat nipottajat) ja paljon mainetta ja kunniaa. No, ainakin itse kunnioitettiin itseämme suuresti. Pubivisailu on jotakin, mihin haluan ehdottomasti osallistua ensi viikollakin. Oli jotenkin rentouttavaa pohtia kaverien kanssa vastauksia ties mihin kummallisiin kysymyksiin normaalisti muuten niin tylsänä sunnuntaina hyvän ruoan ja nice cup of tean parissa. Uudestaan!

Väkisinkin mietityttää, että miksi en tee näin paljon asioita Suomessa. Tai siis, kun tätäkin viikonloppua miettii - olin kotibileissä sirkusväen luona, kiertelin valtavan vanhassa historiallisessa linnassa ja osallistuin pubivisaan hyvässä seurassa - ja vertaa sitä tavanomaiseen viikonloppuun kotimaassa... Miksi ihmeessä istun niin paljon kotona Suomessa? Okei, totta kai hauskanpito ja matkustaminen ovat Vaihtariasia - luulen, että vaihto-oppilaat tekevät paljon enemmän "englantilaisia" juttuja kuin oikeat englantilaiset, ja myös matkustavat Englannissa paljon enemmän kuin sellaiset tyypit, jotka ovat oikeasti asuneet täällä koko ikänsä. Niinhän se on Suomessakin, ei siellä tule matkustettua yhtä paljon, koska se ei tunnu yhtä jännittävältä. Mutta miksi ihmeessä siellä ei tule kokeiltua niin paljon eri asioita ihan vain kokeilemisen vuoksi? Hyvä on, ilmeisiä syitä löytyy parikin kappaletta, niin kuin vaikka rahanpuute ja ajanpuute. En tiedä, ehkä Englannissa tuntuu siltä, että kun tämä kerran on väliaikaista ja luultavasti näitä kerran elämässä-juttuja, niin siitä haluaa ottaa kaiken irti. Mutta eikö elämä Suomessa - hmm, tai elämä yleensä, kun me kaikki kerran kuollaan joskus näin syvällisemmin ajateltuna - ole sekin väliaikainen ja kerran elämässä-juttu? Joten miksi siitä ei halua ottaa kaikkea irti samalla tavalla kuin täällä, miksi siellä ei tule koskaan mieleen, että pitäisi nauttia joka hetkestä?