get to Canterbury... or die trying

Okei, nyt ymmärrän, miksi ne kv-osaston tyypit aina varoittelevat, että on hyvä idea aloittaa suunnittelemaan vaihto-opiskelua jo vuotta aikaisemmin. Kyse ei ole siitä, että ne paperihommat olisivat jotenkin erityisen vaikeita (eivät ne ole), tai että raha- ja asuntoasiat olisivat jotenkin ylitsepääsemättömiä (nekään eivät ole). Kyse on siitä, että on tarpeeksi aikaa treenata. Jos minä olisin vuosi sitten tiennyt olevani lähdössä vaihtoon tammikuussa 2011, ja jos olisin tiennyt, miten järkyttävän paljon laukkuni tulee painamaan, olisin kyllä takuuvarmasti viettänyt koko vuoden kuntosalilla pelottavien bodarien joukossa. Ikävä kyllä vaihto oli kuitenkin vielä vuosi sitten pelkkä kaukainen unelma, ja luultavasti elättelin myös jonkinlaisia suuruudenhulluja kuvitelmia lihasvoimistani, koska mulla ei käynyt missään välissä mielessäkään, että se matkalaukku voisi olla jotenkin vaikea raahata. Mutta arvatkaapa mitä? On se. Siinä (tai niissä, mulla on itse asiassa kaksi laukkua, yksi iso ja yksi pieni) on yhteensä tavaraa varmaan kahdenkymmenenneljän kilon edessä, ja kun yritän liikuttaa sitä... no, sanotaanko, että matkalaukku liikuttaa paljon todennäköisimmin mua kuin minä sitä. Ja kun miettii, että minä niskavammainen, äärimmäiset huonot hartia- ja selkälihakset omaava naisotus saan normaalisti migreenin jo siitä, että kannan puolen kilometrin verran kannettavaa tietokonetta... Auts, Laura, veikkaan, että aloitat puolivuotisesti saarivaltiossa melkoisella pääkivulla.

Nyt on kuitenkin kaikki tavarat pakattu. Suomi-villasukat, lääkearsenaali, kaikki lämpöiset vaatteet, serkulta saatu humoristinen opas saarivaltion kulttuuriin, paljon enemmän sukkia ja sukkahousuja kuin luultavasti edes käytän. Onnistuin jotenkin ihmeellisesti alittamaan lentoyhtiön painorajoitukset, joten pistin vielä viime tipassa pari pokkaria ja pari dvd:tä matkalaukkuun mukaan. Okei, ei ehkä niitä viisaimpia siirtoja kun ottaa huomioon, miten paljon se pahuksen laukku painoi jo valmiiksi... mutta toisaalta ulkomaille on paljon mukavampi lähteä, kun matkalaukusta löytyy Forrest Gump ja (500) Days of Summer!

Kävin äsken viimeistä kertää puoleen vuoteen saunassa. Ne oli itkuiset jäähyväiset; olisin luultavasti takertunut intohimoisesti kiukaaseen ja kieltäytynyt päästämästä irti, mutta ikävä kyllä kiukaan melkoisen tulikuuma lämpötila esti nekin aikeet. Nyt täytyy sitten kai vain tyytyä hyväksymään se tosiasia, että seuraavat puoli vuotta pitää selvitä ilman ihanaa saunaa tai edes erityisen hyvää suihkua - Englannin vesihanoista kun tulee luultavasti ainoastaan tulikuumaa vettä toiselle varpaalle ja jääkylmää vettä toiselle varpaalle.

Ei, vakavissaan, sauna on näin etukäteen ajateltuna yksi niistä asioista, joita tulee todennäköisimmin ikävä. Jos jätetään laskematta kaikki ilmiselvät asiat kuten perhe ja ystävät ja molemmat kodit, niin kyllähän siinä silti jää aika monta asiaa, joita jää kaipaamaan. Se sauna. Vaasan ruispalat. Pinaattikeitto. Täysjyväleipä. Suomen kieli. Kyllä, tykkään puhua englantia - ja siinä kielessä on vielä se hyvä puoli, että jostain syystä olen paljon sosiaalisempi englanniksi kuin suomeksi! - mutta varmasti tulee jossain vaiheessa sellainen olo, että olisi mukava ihan vain istua alas ja valittaa jollekulle ihan kunnolla suomeksi. Äidinkieli on kuitenkin aina oma äidinkieli. Ja suomeksi on ihan okei olla vähän vähemmän muodollinen ja epäkohtelias. Henkilökohtaisesti sanottuna en ole ikinä ymmärtänyt, miksi ihmeessä englantilaiset vaivautuvat edes kysymään, mitä kuuluu, kun ei se rehellinen vastaus kuitenkaan kiinnosta...

Olen etukäteenikävöijä. Nyt kun on reissuun aikaa enää pari päivää, mielessä pyörii lähinnä, että miten rankkaa lähteminen on ja mitä kaikkea tulee ikävä. Okei, ajattelen kyllä aina siinä viiden minuutin välein, että jeij, kohta olen Englannissa! Hyvästi pakkanen, tervetuloa lampaat ja Waterstone's! Mutta silti, tällä hetkellä on aika pessimistinen ja jännittynyt ja ankea olo, paniikista nyt puhumattakaan. Toisaalta on lohduttavaa tietää, että yleensä ikäväni menee ohi aika lailla sillä sekunnilla kun siirryn yhdestä paikasta seuraavaan. Paniikki tuskin menee ohi ennen kuin olen laskeutunut Lontooseen, mutta minkäs teet. Olen valtavan lentopelkoinen ihminen, ja tällä hetkellä tuntuu siltä, että jännitän eniten juuri lentämistä. En ole vielä ehtinyt erityisemmin edes miettiä, että mitä teen sitten kun olen laskeutunut Heathrow'lle. Tiedostan kyllä hämärästi, että sitten pitäisi löytää yksi bussi, joka vie toiselle bussille, joka vie sille viimeiselle bussille, mutta yksityiskohdat - ei, ei, keskittymiskyky ei riitä vielä sinne asti. Sen sijaan ahdistun lähinnä siitä, että joudun viettämään kolme tuntia yksin lentokoneessa, ja että voin kuolla joka sekunti. Tällä hetkellä olen aika lailla vakuuttunut siitä, että lentokone putoaa ja minä päädyn jonnekin autiolle saarella savuhirviöiden ja mystisten bunkkerien keskelle. Oi voi, toivotaan vain, että Jack ei ole siellä. Ja että Dominic Monaghan ei ole vielä kuollut bunkkerissa veden alla.

Vakavissaan, ylihuomisesta taitaa tulla aika pahuksen rankka päivä. Pelottavaa lentomatkailua, eksynyttä Lontoossa vaeltelua, painavia laukkuja ja monta tuntia istumista. Mutta koetan ajatella, että sitten kun olen perillä ja uudessa paikassa, olen valtavan innoissani ja kaikki on sen arvoista. Siihen asti koetan olla hirveästi ajattelematta koko juttua. Se on itse asiassa paljon helpompaa kuin luulisi - kirjoittamisharrastuksessa on se hyvä puoli, että siihen pystyy uppoutumaan niin tehokkaasti, että ulkomaailma unohtuu.

Stay tuned - seuraavassa osassa Laura on saapunut Canterburyyn... tai kuollut yrityksessä.